Ero sivun ”Martin Buber” versioiden välillä

[[ImageKuva:Martin Buber.jpg|thumb|Martin Buber.]]

'''Martin Buber''' ([[8. helmikuuta]] [[1878]] [[Wien]] – [[13. kesäkuuta]] [[1965]] [[Jerusalem]]) oli [[juutalaisuus|juutalainen]] [[filosofi]] ja kulttuurihahmo, jonka [[filosofia]]n tunnetuin teema on inhimillisten suhteiden jaottelu ''Minä-Sinä'' ja ''Minä-Se''-suhteisiin. Buberin filosofiaa kutsutaan usein [[dialoginen filosofia|dialogiseksi filosofiaksi]], ja vaikka Buberhänen lähteekin monellalähtökohtansa tavallaovat toisistamonessa lähtökohdistasuhteessa toisenlaiset, lasketaanhäntä Buberpidetään usein [[eksistentialismi|eksistenssifilosofieneksistenssifilosofina]] joukkoon. Esimerkiksi [[Jean-Paul Sartre|Sartre]]n eksistentialismin [[transsendentalismi]]sta dialogifilosofia eroaa siten, että kun transsendentaalinen filosofia pyrkii konstruoimaan maailman [[subjekti (filosofia)|subjektista]] käsin, ondialogifilosofiassa subjekti dialogifilosofiassaon vasta erottautumisen tulos.

Martin Buber syntyi [[Wien]]issä vuonna 1878 juutalaiseen perheeseen. Perhetausta antoi hänelle perinnöksi kiinnostukseen [[rabbi]]iniseen perinteeseen ja [[hasidismi]]in, joista varsinkin jälkimmäisellä on ollut suuri merkitys Buberinhänen intellektuaaliselleälylliselle kehityksellekehitykselleen. VuodestaBuber opiskeli aloitti opintonsa [[1896]] alkaenja Buberhän opiskeli laajaa valikoimaamonia aineita [[Wien]]in, [[Berliini]]n, [[Leipzig]]in ja [[Zürich]]in yliopistoissa, ja kirjoittiteki vuonna [[1904]] väitöskirjansa, joka käsitteli yksilöllistymisen teorioita kahden mystikon, [[Nicolaus Cusanus|Nicolas Cusanuksen]] ja [[Jakob Böhme]]n tuotannossa.

Buber kirjoitti elämänsä aikana paljon mm.muun muassa [[filosofia]]a, [[juutalaisuus|juutalaisuutta]], [[psykologia]]a ja [[kasvatustiede|kasvatustieteitä]] käsitteleviä teoksia, sekä mm.toimitti esimerkiksi vuonna [[1914]] toimitti ''[[Kalevala]]n'' saksankielisen laitoksen. Buberin filosofisena pääteoksena pidetään vuonna [[1923]] ilmestynyttä kirjaa ''Minä ja Sinä'' (''Ich und Du''). Buberin itsensä mukaan kirjaa voidaan pitää hänen tuotantonsa "polttopisteenä", johon tiivistyy sekä hänen aikaisempi intellektuaalinenälyllinen kehityksensä, että myös tulevan ajattelun perusta.

Buber kuoli [[Jerusalem]]issa vuonna [[1965]] toimittuaan sitä ennentoimi Jerusalemin yliopiston professorina sen perustamisesta lähtien kuolemaansa saakka.

Buber kirjoittaa runollista ja vaikeaselkoista kieltä, eikä hänen esityksensä ole missään nimessä systemaattista. Buberin kieltäKieltä kuvataan raskasselkoiseksivaikeaselkoiseksi, [[romantiikka|romanttiseksi]] ja [[ekspressionismi|ekspressionistiseksi]]. Buberin muutettua Jerusalemiin ja opittua kunnolla [[heprea|heprean kielenkieli|hepreaa]] hänen kerrotaan vitsailleen "että hän voisi kirjoittaa sitä yhtä epäymmärrettävästi kuin [[saksan kieli|saksan kieltäsaksaksi]]"."

Martin Buberin dialogifilosofian historiallisia yhteyksiä voidaan nähdä luonnollisesti jo [[Sokrates|Sokrateessa]], mutta varsinaisesti suurimpia vaikutteita Buber on filosofiseen ajatteluunsa saanutBuber sai 1800-luvun filosofeilta:, kuten [[Friedrich Nietzsche|Nietzsche]]ltä, [[Søren Kierkegaard|Kierkegaard]]ilta, [[Ludwig Feuerbach|Feuerbach]]ilta ja [[Friedrich Heinrich Jacobi|Jacobi]]lta. Myös [[Immanuel Kant|Kant]] on monin osin vaikuttava taustahahmo.Vähintään yhtä suuri vaikutus kuin varsinaisilla filosofeilla on Buberin ajatteluun ollut 1700-luvun itäeurooppalaisella juutalaisliikkeellä [[hasidismi]]lla on ollut Buberin ajatteluun vähintään yhtä suuri vaikutus kuin varsinaisilla filosofeilla. SelkeääSelvää edeltäjää Buberin ajattelulla ei kuitenkaan ole. Samanaikaisesti Buberin kanssa tosin syntyi monella tavalla toisiaan muistuttavia dialogifilosofioita, mutta ilmeisen riippumattomina toisistaan

Martin Buberin Minä-Sinä-filosofia perustuu jaolle kahdenlaisiin maailmassa vallitseviin suhteisiin: Minä-Sinä ja Minä-Se. Näitä suhteita Buber kutsuu nimityksellä “perussanapari”"perussanapari". Puhe perussanapareista viittaa suhteen kielelliseen perustaan: suhde syntyy kielessä ja elää siinä. [[Kieli]] on Buberille jotain subjektiivisuuden ylittävää, ja "kieli ei ole ihmisessä, vaan ihminen kielessä". (Buber, M., ''Die Schriften über das dialogische Prinzip'', Heidelberg, 1954. 21:49). Perussanat määrittelevät ihmisen olemista, ja Buberin mukaan ihmisen maailma on kaksitahoinen tämän kommunikaation kaksitahoisuuden mukaisesti. Buberille ei myöskään ole minuutta irrallaan perussanojen määrittelemistä sosiaalisista suhteista: on vain perussanan Minä-Sinä Minä tai perussanan Minä-Se Minä.

Perussanaparilla “Minä"Minä-Se”Se" Buber kuvaa objektiin suuntautunutta suhdetta, jossa subjekti esim.esimerkiksi havaitsee, tuntee, kuvittelee, tahtoo, aistii tai ajattelee jotain. Minä-Se -suhde on “intentionaalinen”"intentionaalinen" suhde, joka lähtee subjektista ja kohdistuu objektiin, jota subjekti havainnoi, luokittelee ja analysoi.

Perussanapari “MinäMinä-Sinä”Sinä puolestaan luo suhteen, jossa subjektilla ei ole mitään objektina. Usein kirjallisuudessa “MinäMinä-Sinä”Sinä-suhdetta on kuvattu subjektin ja subjektin väliseksi suhteeksi. On kuitenkin muistettava, että Buber puhuu puhutaan subjektissasubjektista laajemmassa merkityksessä kuin yleensä. Vaikka Sinän sanovalla ei olekaan objektia, on hän kuitenkin yhteydessä. Minä-Sinä-suhde sisältää kaiken, minkä Minä-Se-suhdekin, mutta Minä-Sinä-suhteessa ei toisen subjektin ominaisuuksia voida analysoida lankeamatta takaisin Se-suhteeseen. Buber kuvaa Minä-Sinä ja Minä-Se suhteen eroa esim.esimerkiksi yksittäisten äänten ja melodian tai yksittäisten sanojen ja lauseen väliseenvälisenä eroonerona. Buberin mukaan “MinäMinä-Sinä”Sinä-suhde kohtaa ihmisen “armosta"armosta ja tahdosta”tahdosta", se vaatii molemminpuolisuutta, molempien osapuolten Sinä-sanomista.

Buberin dialogifilosofiaan sisältyy ajatus, jonka mukaan Minä-Sinä-suhde on Minä-Se-suhdetta ja jopa minuuttakin perustavampi. Tullakseen Minäksi ihminen tarvitsee SinuaSinää. Minän kehittymisen lähtökohtana on tietynlainen alkuyhteys, “luonnonmukainen"luonnonmukainen liittyneisyys”liittyneisyys", lapsen yhteys äitiinsä tai “primitiivin”"primitiivin" yhteys luontoon. Lapsen minuus syntyy yhteystapahtumien kadotessa ja syntyessä uudelleen: tapahtuman vakioisenavakioina pysyvä osa abstrahoituu minäksi. Minän irrottautuminen alkuperäisestä yhteydestä mahdollistaa Minä-Se-suhteen synnyn.