Charles Ponzi

Charles Ponzi ([3. maaliskuuta 1882–18. tammikuuta, 1949) muutti Yhdysvaltoihin Italiasta vuonna 1903 ja hänestä tuli yksi kuuluisimmista huijareista Amerikan historiassa. Hänet tunnetaan myös nimillä Charles Ponei, Charles P. Bianchi, Carl ja Carlo Ponzi. Vaikka monet ihmiset eivät ole kuulleet mitään itsestään Ponzista, niin termi "Ponzihuijaus" on laajalti tunnettu kuvaus petollisesta järjestelmästä "rikastu nopeasti" tyyliin, mitä levitetään nykyään erityisesti internetin välityksellä ja muillakin tavoin.

Varhainen elämä

Osia Charles Ponzin elämästä on vaikea jäljittää, koska hänellä oli taipumuksena sepitellä tarinoita ja kaunistella tosiasioita. Hän syntyi vuonna 1882 Lugossa Italiassa ja sai nimekseen Carlo Ponzi. Hän ei syntynyt Parmassa niin kuin jotkut lähteet kertovat, vaikkakin hän asui siellä teini-ikäisenä. Hän sai pestin postimieheksi jo nuorena, mutta pääsi pian Rooman yliopistoon La Sapienzaan. Hänen ystävänsä pitivät yliopistoa "neljän vuoden lomana" ja he taivuttelivat hänet seuraamaan itseään ympäröiviin baareihin, kahviloihin ja oopperaan. Ponzi jätti jossakin vaiheessa rahapulan vuoksi yliopisto-opiskelut kesken ja matkusti S.S. Vancouverilla Bostoniin Massachusettsiin Yhdysvalloissa.

Saapuminen Amerikkaan

Omien merkintöjensä mukaan Ponzi saapui Yhdysvaltoihin vuonna 1903 taskussaan kaksi dollaria ja viisikymmentä senttiä. Hän oli hävinnyt uhkapelissä loput säästöistään matkan aikana. Hän oppi nopeasti englanninkielen ja teki seuraavat vuodet sekalaisia töitä Itä-rannikolla. Hän sai lopulta työpaikan tiskaajana eräässä ravintolassa, missä hän nukkui lattialla. Hän onnistui nousemaan työpaikallaan tarjoilijan asemaan, mutta sai potkut vastatessaan väärin rahasta takaisin asiakkaille ja varkauksien vuoksi.

Ponzi muutti vuonna 1907 Montrealiin Kanadaan. Hänestä tuli kassa-apulainen äskettäin avattuun pankkiin nimeltä Banco Zarossi, jonka oli perustanut Luigi "Louis" Zarossi palvellakseen kaupunkiin tulvivaa italialaisten maahanmuuttajien joukkoa. Zarossi maksoi kuuden prosentin korkoa, mikä oli tuplasti muiden pankkien yleisen korkotason ja hänen pankkinsa kasvoi nopeasti tämän tuloksena. Ponzi sai selville, että pankki oli vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa kannattamattomien kiinteistölainojen vuoksi. Zarossi ei rahoittanut korkomaksujaan sijoituksista saamillaan voitoilla vaan uusien asiakkaiden tallettamista varoista. Pankki kaatui lopulta ja Zarossi pakeni Meksikoon mukanaan suuri osa pankin varoja.

Ponzi jäi Montrealiin ja asui jonkin aikaa Zarossin kotona auttaen miehen hylkäämää perhettä, samalla kun hän suunnitteli paluuta Yhdysvaltoihin ja uutta alkua. Tämä osoittautui erittäin vaikeaksi, koska Ponzi oli rahaton. Hän käveli lopulta sisään erään Zarossin entisen asiakkaan toimistoon ja kun ei löytänyt sieltä ketään paikalta, kirjoitti hän yhtiön johtajan allkirjoituksen väärentämällä itselleen shekin, jonka arvo oli 423.58 USD. Jouduttuaan tekemisiin poliisin kanssa, joka oli pannut merkille hänen äkkiä lisääntyneet menonsa ja tuhlailevan elämäntyylin heti sen jälkeen, kun hän oli väärentänyt shekin, nosti hän kätensä pystyyn ja tunnusti: "Olen syyllinen". Hän päätyi kolmeksi vuodeksi quebeciläiseen vankilaan vankina numero 6660. Sen sijaan, että olisi kertonut äidilleen totuuden vaiheistaan, hän lähetti hänelle kirjeen, missä hän väitti löytäneensä työpaikan erään vanginvartijan "erityisavustajana".

Päästyään vapaaksi vankilasta vuonna 1911 hän päätti palata Yhdysvaltoihin, mutta hän jäi kiinni italialaisten laittomien siirtolaisten salakuljetuksesta rajan ylitse. Hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi atlantalaiseen vankilaan. Siellä hänestä tuli erään vartijan tulkki. Tällä oli tapana siepata erään kuuluisan gangsterin kirjeitä Ignazio "the Wolf" Lupo. Ponzi päätyi lopulta Lupon ystäväksi, mutta Ponzin todelliseksi roolimalliksi tuli kuitenkin eräs toinen vanki; Charles Morse sai lääkärit vakuutetuiksi siitä, että hän teki kuolemaa, sillä hän oli syönyt saippuavaahtoa ja pääsi siten varhain vapaaksi vankilasta.

Ponzihuijaus

Pääartikkeli: Ponzi-huijaus

Kun Ponzi pääsi vapaaksi, hän suuntasi lopulta takaisin Bostoniin. Hän tapasi siellä italialaisen neitokaisen, Rose Gneccon, jolta Ponzi vei jalat alta charmillaan. Vaikka Ponzi ei kertonut Gneccolle vuosistaan vankilassa, niin hänen (Ponzin) äitinsä lähetti Gneccolle kirjeen, missä hän kertoi Ponzin menneisyydestä, mutta Gnecco jäi siitä huolimatta Ponzin luokse. Pari meni naimisiin vuonna 1918.

Seuraavien kuukausien aikana Ponzi työskenteli lukuisissa eri yrityksissä, ennen kuin sai idean myydä mainoksia suureen yritysluetteloon, mikä oli määrä lähettää eri yrityksille. Tämä oli sama idea, minkä muut kehittivät Ponzista tietämättöminä eteenpäin ja se tunnetaan nimellä "Keltaiset Sivut". Ponzi ei valitettavasti kyennyt myymään ideaansa yrityksille ja hänen yrityksensä kaatui pian tämän jälkeen.

Ponzi sai muutaman viikon kuluttua kirjeen eräältä yritykseltä Espanjasta. He pyysivät luetteloa. Kirjeen sisällä oli kansainvälinen postin palautuskuponki (IRC), jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Hän kysyi, mikä se on, ja löysi järjestelmästä heikkouden, mikä sallisi hänen periaatteessa tehdä rahaa kuponkien avulla.

Postin palautuskuponkien tarkoituksena oli mahdollistaa asiakkaille jossakin maassa lähettää kuponki toiseen maahan vastauspyynnön kera, niin että kuponki voitaisiin käyttää maksuna vastauksen postittamiseen. Jos postitus olisi tapahtunut saman maan sisällä, niin silloin olisi lähetetty postimerkkejä palautuskirjeen mukana, mutta toisen maan viralliset postimerkit eivät kelvanneet maksuksi toisessa maassa. IRC oli hinnoiteltu lähettäjämaan postimaksujen mukaan, mutta se voitiin vaihtaa vastaanottajamaan postimerkkeihin, mitkä riittäisivät lähetyksen postimaksuksi. Näin lähetysmaassa oli maksettu vähemmän kuin mitä vastaanottajamaassa saatiin postimerkeistä, kun ne muutettiin siellä rahaksi vastauslähetyksen lähettämisen sijasta. Erotus oli periaatteessa voittoa, kun siitä vähennettiin toiminnan kulut.

Inflaatio oli vähentänyt paljon Italian postimaksujen hintoja ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun ne laskettiin dollareina. Näin IRC voitiin ostaa halvalla Italiasta ja se voitiin vaihtaa Yhdysvalloissa postimerkkeihin suuremmasta arvosta. Systeemi toimi näin: lähetä rahaa ulkomaille; pistä asiamiehet ostamaan siellä IRC-kuponkeja; lähetä IRC:t Yhdysvaltoihin; lunasta IRC:llä postimerkkejä suuremmalla arvolla kuin mitä oli maksettu lähettäjämaassa; myy postimerkit voitolla. Ponzi väitti, että nettovoitto tästä liiketoiminnasta olisi ylittänyt jopa 400 %. Tämä oli eräänlainen arbitraasi, missä ostettiin halvalla ja myytiin kalliilla, mikä ei ole laitonta.

Ponzi kalasteli ystäviä ja tuttavia tukemaan hänen keksimäänsä järjestelmää. Hän tarjosi 50 % tuottoa 45 päivän sijoitukselle. Hän selitti heille, että postikupongeista saatavat suuret palautukset tekivät sellaiset voitot helpoiksi saavuttaa. Hän perusti oman yrityksen nimellä the Securities Exchange Company, jonka nimessä hän vei eteenpäin järjestelmää.

Jotkut ihmiset tekivät sijoituksia Ponzin järjestelmään ja saivat luvatut voitot. Sana lähti leviämään ja sijoituksia alkoi sataa sisään yhä suuremmalla temmolla. Ponzi palkkasi asiamiehiä ja maksoi heille runsaita palkkioita jokaisesta dollarista, minkä he toivat sisään järjestelmään. Helmikuuhun 1920 mennessä Ponzin saamat varat olivat 5000 USD, mikä oli suuri summa tuohon aikaan.

Maaliskuuhun mennessä hän oli saanut 30000 USD. Homma alkoi räjähtää käsiin ja Ponzi palkkasi asiamiehiä ottamaan vastaan sijoituksia kaikkialta Uudesta Englannista ja New Jerseystä. Siihen aikaan sijoittajille maksettiin vaikuttavia korkoja, mikä rohkaisi yhä uusia sijoittajia tekemään sijoituksia.

Toukokuuhun 1920 mennessä Ponzi oli saanut kokoon 420000 USD. Hän alkoi tallettaa rahoja pankkiin nimeltä Hanover Trust Bank toivomuksena, että hänen tilinsä olisi jonakin päivänä riittävän suuri, jotta hän voisi saada määräysvaltaa pankissa tai että hänestä tehtäisiin jopa sen pääjohtaja. Hän itse asiassa saikin pankista määräävän otteen.

Heinäkuuhun 1920 mennessä Ponzi oli koonnut miljoonia. Ihmiset kiinnittivät kotejaan ja sijoittivat heidän elinaikaiset säästönsä järjestelmään. Useimmat eivät nostaneet pois voittojaan vaan sijoittivat ne edelleen suurempien voittojen toivossa.

Ponzi toi järjestelmään sisään rahaa aivan uskomatonta vauhtia, mutta yksinkertainen taloudelinnen analyysi olisi osoittanut, että toimintaa harjoitettiin suurilla tappioilla. Niin kauan kuin rahaa virtasi sisään, aiemmille sijoittajille voitiin maksaa uusien sijoittajien rahoilla, mutta valtavat velat olivat kehittymässä luvatuista koroista ja voitoista.

Ponzi eli ylellistä elämää. Hän osti kartanon, jossa oli ilmastointi ja lämmitettävä uima-allas. Hän toi äitinsä Italiasta Yhdysvaltoihin ensimmäisen luokan sviitissä valtamerihöyryllä. Hän oli sankari italialaisten yhteisössä ja häntä ylistettiin, minne vain hän menikin.

Epäilykset heräävät

Tähän aikaan oli jo olemassa merkkejä Ponzin lopullisesta tuhosta. Eräs huonekalumyyjä oli antanut Ponzille huonekaluja silloin, kun tällä ei ollut vielä varaa maksaa niistä. Myyjä hastoi Ponzin oikeuteen saadakseen rahat, kun niitä vielä oli olemassa. Kanne ei tuottanut tulosta, mutta se sai ihmiset kysymään itseltään, miten pennittömästä Ponzista oli saattanut tulla miljonääri niin lyhyessä ajassa. Ponzin yhtiöstä (the Securities Exchange Company) tapahtui joukkopako, kun jotkut sijoittajat päättivät vetäytyä pois.

Ponzi maksoi heille iloiten ja joukkoryntäys pysähtyi. Itse asiassa heinäkuun 24. päivänä vuonna 1920 the Boston Post julkaisi myönteisen artikkelin Ponzista ja hänen järjestelmästään, mikä sai enemmän sijoittajia kuin koskaan aiemmin. Ponzi kokosi tuohon aikaan 250000 USD päivässä.

Huolimatta tästä lykkäyksestä yksi Boston Postin toimittajista suhtautui epäilevästi ja palkkasi tutkivia reporttereita tarkistamaan Ponzin taustat. Myös the Massachusettsin Commonwealth (talousyhteisö) teki hänestä tutkimusta ja hän tapasi osavaltion virkamiehet sinä päivänä, kun Post julkaisi artikkelinsa. Hän sai viranomaiset luopumaan hänen kirjanpitonsa tarkastamisesta tarjoutumalla lopettamaan varojen vastaanoton tutkimuksen aikana; onnekas valinta, sillä asianmukaista kirjanpitoa ei ollut tehty. Ponzin tarjous tyynnytti väliaikaisesti osavaltion virkamiesten epäilykset.

Romahdus

Tähän aikaan Ponzi etsi toista kaupanteon kohdetta päästäkseen ulos kultaisesta ansasta, jonka hän oli rakentanut itselleen, mutta aika oli käymässä vähiin. Boston Post aloitti sarjan artikkeleita 26. heinäkuuta, joissa kysyttiin vaikeita kysymyksiä Ponzin rahantekokoneesta. The Post otti yhteyttä Clarence Barroniin, joka oli talouselämän analyytikko ja julkaisi the Barron's nimistä liike-elämän julkaisua. Hänen oli määrä tutkia Ponzin järjestelmää. Barron huomasi, että vaikka Ponzi tarjosi loistavia korkoja sijoituksille, niin hän ei itse sijoittanut rahaa omaan yhtiöönsä.

Barron huomasi sitten, että kattaakseen the Securities Exchange Companyyn tehdyt sijoitukset liikkeellä pitäisi olla 160 miljoonaa postin vastauskuponkia. Yhdysvaltain postitoimisto United States Post Office mainitsi, ettei postin vastauskuponkeja ostettu suuria määriä kotimaassa eikä ulkomailla. Kunkin IRC:n ostamisesta ja myymisestä saatava prosentuaalinen bruttokate oli valtava, mutta ostoihin ja lunastukseen vaadittavat kiinteät kustannukset tuotteista, mitkä ostettiin äärimmäisen halvalla ja myytiin yksityisesti, olisivat ylittäneet katteen. (Toiminnan olisi siis pitänyt olla suuresta katteesta huolimatta tappiollista.)

Lehtijutut saivat aikaan joukkopaon the Securities Exchange Companysta. Ponzi maksoi kaksi miljoonaa dollaria kolmessa päivässä villiintyneelle väkijoukolle, mikä tungeksi hänen toimistonsa ulkopuolella. Hän suostutteli joukkoa, jakeli ihmisille kahvia ja donitseja, ja kertoi heille iloisena, ettei heillä ollut huolen häivää. Monet muuttivat mielensä ja jättivät varansa hänen hoitoonsa.

Ponzin oveluudessa oli jotakin erityisen typerää epäjohdonmukaisuutta. Hän oli pannut liikkeelle järjestelmän, jonka oli pakko romahtaa ennemmin tai myöhemmin. Hän haalasi kasaan pinoittain käteistä, mutta vain sillä seurauksella, että joutui yhä suurempiin velkoihin. Rikollisen näkökulmasta katstottuna hänen olisi pitänyt jonakin tiettynä hetkenä lähteä pois Yhdysvalloista maan viranomaisten ulottumattomiin. Sen sijaan hän jäi paikoilleen ja jatkoi maksamista. Ponzi halusi näyttää niin rehelliseltä kuin vain mahdollista ja hänen elämäkertansa mukaan hän toivoi aina voivansa käyttää lisääntyvää omaisuutta uuden liikeyrityksen perustamiseen, mistä hän saisi tarpeeksi rahaa voidakseen maksaa takaisin kaikille sijoittajille ja tehdä heistä rikkaita.

Ponzin elättämien ideoiden joukossa oli ostaa 300 miljoonalla dollarilla amerikkalainen sotalaiva ja muuttaa se kelluvaksi ostoskeskukseksi. Samalla olisi edistetty isänmaantuntoa ja kotimaan taloutta täyttämällä se amerikkalaisilla tuotteilla. Tämä suunnitelma oli kuitenkin ehdottomasti mahdoton toteuttaa, samoin kuin useimmat Ponzin bisnesideoista. Jos hänellä olisi koskaan ollut 300 miljoonaa dollaria irrotettavaksi pois hänen hallitsemattomasta järjestelmästään, niin hän olisi ollut korviaan myöten veloissa ennen kuin olisi myynyt ensimmäistäkään tuotetta laivallaan (3 miljardia vuoden 2006 dollarin arvon mukaan).

Ponzi oli palkannut pikaisesti julkisuuskuvansa parantamiseksi konsultiksi James McMastersin. McMaster tuli kuitenkin pian epäileväksi Ponzin loputtomista puheista koskien postin palautuskuponkeja, samoin kuin jatkuvien tutkimusten vuoksi. Hän meni Boston Postiin kutsuen Ponzia "idiootiksi talousasioissa". Lehti tarjosi hänelle 5000 dollaria hänen kertomuksestaan ja julkaisi otsikon elokuun 2. päivänä, missä julistettiin Ponzin olevan peruuttamattomasti maksukyvytön. Elokuun 10. päivänä liittovaltion agentit tekivät ratsian the Securities Exchange Companyyn ja se suljettiin. Yhtiön tiloissa ei ollut suurta varastoa postin vastauskuponkeja. The Hanover Trust Bank suljettiin niin ikään.

Boston Post jatkoi artikkeleidensa kirjoittamista. Yhdessä niistä paljastettiin tiedot Ponzin vankilassaolosta ja julkaistiin hänet hymyilevänä Kanadassa otetuissa pidätyskuvissa. Elokuun 13. päivään mennessä Ponzi oli pidätetty ja hänet pantiin syytteelle 86 petoksesta. Ponzin kannattajat olivat raivoissaan hänet pidättäneille viranomaisille. 17000 ihmistä oli sijoittanut Ponziin miljoonia (toisen englanninkielisen Wikipedian artikkelin mukaan 40000 henkilöä), jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Monet taloudellisen tuhon kohdanneista olivat niin Ponziin kohdistuvan uskon sokaisemia tai muuten vain haluttomia kieltämään typeryytensä, että he pitivät Ponzia edelleen sankarina.

Vankila ja myöhempi elämä

Ponzi tunnusti syyllisyytensä marraskuun 1. päivänä vuonna 1920. Hänet tuomittiin viideksi vuodeksi liittovaltion vankilaan. Hänet vapautettiin kolmen ja puolen vuoden jälkeen kohtaamaan osavaltion langettamia syytteitä. Hänet todettiin jälleen syylliseksi ja tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen. Ennen kuin hänet ehdittiin lähettää osavaltion vankilaan, hän pakeni takuut maksettuaan ja pakeni Floridaan, missä hän keksi huijauksen, missä myytiin ensiluokkaisia Floridan kiinteistöjä herkkäuskoisille sijoittajille. Floridan viranomaiset pääsivät pian perille Ponzin huijauksesta. Hän pakeni Texasiin, missä hän ajoi päänsä paljaaksi, kasvatti viikset ja yritti paeta maasta kauppalaivan miehistön jäsenenä. Hänet saatiin kiinni ja lähetettiin takaisin Massachusettsiin kärsimään vankeustuomionsa.

Sillä välin hallituksen tutkijat koettivat jäljittää Ponzin kiemuraisia rahakuvioita saadakseen selville, miten paljon rahaa hän oli ottanut vastaan ja minne se oli päätynyt. He eivät saaneet sitä koskaan selville ja päättelivät ainoastaan sen, että miljoonia oli kulkenut hänen käsiensä kautta.

Ponzi pääsi vapaaksi vuonna 1934 ja hänet karkoitettiin välittömästi Italiaan, sillä hänestä ei ollut koskaan tullut Yhdysvaltain kansalaista. Hänen koreileva luottamuksensa oli haihtunut sinä aikana ja kun hän lähti ulos vankilasta, niin hän kohtasi sen ulkopuolella vihaisen väkijoukon. Hän kertoi toimittajille ennen lähtöään pois maasta: "Minä etsin hankaluuksia elämääni ja löysin niitä." Rose jäi maahan ja otti hänestä myöhemmin avioeron, sillä hän ei halunnut jättää Bostonia hänen tähtensä. He jatkoivat kuitenkin toiveikkaiden rakkauskirjeiden lähettämistä toisilleen aina Ponzin kuolemaan asti.

Ponzi kokeili Italiassa erilaisia järjestelmiä, mutta niistä ei tullut oikein mitään. Hän sai lopulta mukavan työpaikan Brasiliasta Italian valtion lentoyhtiön Ala Littorian asiamiehenä. Kuitenkin toisen maailmansodan aikana brasilialaiset, jotka olivat päättäneet olla liittoutuneiden puolella, huomasivat, että italialaiset käyttivät lentoyhtiötä rahdatakseen strategisesti tärkeää materiaalia ja sulkivat sen.

Ponzi vietti viimeiset elinvuotensa köyhyydessä. Hän sai kohtauksen vuonna 1048 ja kuoli köyhien sairaalassa Rio de Janeirossa tammikuun 18. päivänä 1949. Hänen elämäänsä oli luonnehtinut yksi suuri loiston hetki, mitä olivat ympäröineet eriskummalliset villit viritelmät, mitkä aiheuttivat hänelle väistämättä rahojen menetyksen. Ponzi antoi vielä yhden viimeisen haastattelun amerikkalaiselle toimittajalle köyhien sairaalassa ja kertoi siitä villistä kyydistä, mitä hän oli tarjonnut bostonilaisille:

"Vaikka he eivät koskaan hyötyneet siitä yhtään mitään, se oli silti halpaa siihen hintaan saatuna. Ilman pahoja taka-ajatuksia olin antanut heille parhaan shown, mitä koskaan on tarjottu heidän alueellaan pyhiinvaeltajien maahantulon jälkeen! Oli kevyesti viidentoista miljoonan taalan arvoista katsella minun laittavan systeemin pystyyn."

Katso myös

Reed Slatkin

Lähteet

• Zuckoff, Mitchell. Ponzi's Scheme: The True Story of a Financial Legend. Random House: New York, 2005. (ISBN 1-4000-6039-7)
• The History Channel. "In Search of History: Mr. Ponzi and His Scheme". February 9, 2000. (AAE-42325, ASIN 0767016726)