Ero sivun ”Metafiktio” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
→Metafiktio muissa taiteissa: kieliasua |
p lisätty sisäisiä linkkejä |
||
Rivi 27:
Taulun etualalla on maalari ja hänen telineensä. Päähenkilöt nähdään vain taustalla olevan peilin kautta. Kyseessä on siis maalaus maalauksessa.
Toinen esimerkki on [[René
Elokuvassa metafiktion käyttö, kuten muissakin taiteen lajeissa, on yleistynyt vasta viime vuosikymmeninä. 1900-luvun alkupuoliskolla se on siis ollut harvinaista. Tosin jo Hollywood-komedian varhaisvaiheissa yhtenä temppuna on ollut kameraan katsominen, jota muissa kuin dokumentaarisissa elokuvissa yleensä pidetään tyylirikkeenä. Tunnetuin esimerkki tästä on [[Ohukainen ja Paksukainen]] -elokuvat, joissa [[Oliver Hardy]]n maneerina on katsoa yleisön myötätuntoon vetoavasti, kun hänen koomikkoparinsa [[Stan Laurel]]in koheltaa vieressä.
Yleisöön katsominen on yksi elokuva- ja näyttämötaiteen keinoista ylittää yleisön ja fiktiivisen esityksen välinen muuri, jota kutsutaan [[neljäs seinä|neljänneksi seinäksi]]. Amerikkalaisissa komedioissa tarkoituksena oli kuitenkin ennemmin luoda koominen vaikutus kuin tuoda ilmi tarinan fiktiivisyys ja särkeä fiktion illuusio, jotka yleensä ovat metafiktion tavoitteita. Vasta myöhemmin, esimerkiksi 50-luvun lopulla aloittaneen ranskalaisen elokuvaohjaajan [[Jean-Luc Godard]]in tuotannossa kameraan katsominen on yksi lukuisista elokuvallisista keinoista tuoda ilmi tarinoiden fiktiivisyys. Näin on myös amerikkalaisen elokuvaohjaajan ja näyttelijän [[Woody Allen]]in tuotannossa, jossa Annie Hall (1977) tarjoaa runsaimman määrän esimerkkejä elokuvallisen metafiktion keinoista. Niissä täyttyy selvästi myös [[William H.
Vaikka metafiktion joukkoon luetellaan usein elokuvia elokuvanteosta, metafiktio kuitenkin edellyttää tietoista viittaamista fiktion luomiseen. Erittäin harvinaisia ovat elokuvat, joissa yritetään yhtä aikaa kuvata sekä tarinaa itseään että tämän saman tarinan tekemistä. Kyseessä on nimenomaan yritys, koska tällaista itseensä viittaamista on vaikea täydellisesti kuvata. Elokuva, joka tuo tämän humoristisesti ilmi on [[Spike Jonze]]n [[Adaptation. Minun versioni]] (Adaptation, 2002). Tätä mahdottomuutta symboloi elokuvassa mytologinen käärme [[Ouroboros]] [http://en.wikipedia.org/wiki/Ouroboros], joka syö omaa häntäänsä. ''Adaptation'' on myös muuten täynnä tyypillisiä metafiktion elementtejä: tarinan päähenkilönä on [[Charlie Kaufman]], jolle elokuvan oikea käsikirjoittaja on antanut nimensä.
| |||