Avaa päävalikko

Muutokset

584 merkkiä poistettu ,  12 vuotta sitten
ei muokkausyhteenvetoa
Kapinat olivat kuitenkin paikallisia ja spontaaneita, eivätkä ne houkutelleet suuria joukkoja. Vuosina 1922–1923 yhteensä 57 aktiivisesta sissijoukosta 33 hajosi tai antautui neuvostoviranomaisille. Neuvostovastaisen opposition vaikea tilanne pakotti kaikki suuret maanalaiset puolueet tekemään lähempää yhteistyötä toistensa kanssa. Neuvottelut etenivät kuitenkin hitaasti, eivätkä menševikit päässeet sopuun bolševikkien vastasesta rintamasta pääasiallisten kilpailijoidensa – kansallisdemokraattien ja joidenkin muiden poliittisten ryhmien – kanssa ennen kuin vasta vuoden 1922 puolivälissä. Pian oppositiopuolueet yhdistyivät maanalaiseksi liikkeeksi, joka tunnettiin nimellä [[Itsenäisen Georgian komitea]] eli "Damkom" (lyhenne sanoista ''Damoukideblobis komiteti'', Itsenäisyyskomitea). [[Georgian maanpakolaishallitus|Georgian maanpakolaishallituksen]] rahoittama Damkom aloitti yleisen kansannousun valmistelut. Järjestö perusti "sotilaallisen keskuksen" ja nimitti kaikkien kapinallisjoukkojen komentajaksi kenraali Spiridon Tšavtšavadzen. Useat aiemman menševikkihallituksen jäsenet palasivat laittomasti Georgiaan maanpaosta, esimerkiksi entinen maatalousministeri [[Noe Khomeriki]] ja entinen kansalliskaartin komentaja [[Valiko Džugheli]]. Euroopan georgialaisten emigranttien rohkaisemina kapinan järjestäjillä oli yhä enemmän odotuksia ulkomaisesta avusta kuin länsivalloilla aikomuksia. He toivoivat myös, että Georgian kapina innostaisi muitakin kaukasialaisia kansoja tarttumaan aseisiin, mutta salaiset neuvottelut armenialais- ja azerinationalistien kanssa päättyivät tuloksettomina, ja niitä lupaavammatkin neuvottelut islamilaisen tšetšeenijohtaja [[Ali Mitajev]]in kanssa täytyi keskeyttää Pohjois-Kaukasuksen massapidätysten ja sortotoimien vuoksi.
Neuvostoliiton salaisen poliisin [[Tšeka]]n georgialainen haara,<ref>Jonka jäsenistä suuri osa tuli 11. puna-armeijasta, kesäkuussa 1921 hajotetusta Georgian valloittajasta. Knight, s. 30.</ref> jossa äskettäin nimitetty apulaispäällikkö [[Lavrenti Berija]] oli johtavassa asemassa, onnistui soluttautumaan järjestöön ja aloitti massapidätykset. Huomattava menševikkiaktivisti Davit Sagirašvili pidätettiin ja karkotettiin Saksaan lokakuussa 1922 yhteensä 62 muun menševikin kanssa.<ref>Knight, s. 237.</ref> Helmikuussa 1923 Georgian oppositio kärsi toisen suuren menetyksen, kun 15 sotilaallisen keskuksen jäsentä pidätettiin. Heidän joukossaan olivat vastarintaliikkeen tärkeimmät johtajat, kenraalit [[Kote AbkhaziApkhazi]], Aleksander Andronikašvili ja Vardan Tsulukidze; heidät teloitettiin 19. toukokuuta 1923.<ref>Lang, s. 241.</ref> Maaliskuussa 1923 Tšeka löysi maanalaisen menševikkien painon ja pidätti useita opposition edustajia.<ref>Knight, s. 237.</ref> Menševikkijohtajat Noe Khomeriki, [[Benia Tškhikvišvili]] ja Valiko Džugheli joutuivat myös Tšekan käsiin vuorotellen 9. marraskuuta 1923, 25. heinäkuuta 1924 ja 6. elokuuta 1924.
 
Näissä olosuhteissa jotkut georgialaiset epäilivät, voisiko kansannousu laikaan onnistua. Vangittu kapinallisjohtaja Džugheli yllytti Tšekan virkailijoita sallimaan hänen ilmoittaa tovereilleen, että heidän suunnitelmansa olivat paljastuneet ja neuvoa heitä hylkäämään kapinansa, mutta Tšeka kieltäytyi.<ref>Knight, s. 32</ref> Džughelin viesti kuitenkin tavoitti kapinalliset, mutta he epäilivät sitä Tšekan provokaatioksi ja jatkoivat kapinasuunnitelmiaan.
 
Puhdistusten ja kansannousun uhrien tarkkaa määrää ei tiedetä. Arviolta noin 3&nbsp;000 henkeä kuoli taisteluissa.<ref>Cohen, s. 77</ref> Kansannousun aikana tai välittömästi sen jälkeen teloitettujen määrä nousi 7&nbsp;000&ndash;10&nbsp;000 henkeen<ref>Pethybridge, s. 256; Lang, s. 243.</ref> tai suuremmaksi. Viimeisimpien ''[[Kommunismin musta kirja|Kommunismin mustan kirjan]]'' lukujen mukaan 12&nbsp;578 henkeä tapettiin 29. elokuuta &ndash; 5. syyskuuta 1942. Noin 20&nbsp;000 henkeä karkotettiin [[Siperia]]an ja [[Keski-Aasia]]n aavikoille.<ref>Ibid.</ref>
<!---
== Aftermath ==
[[Image:Lavrenti Beria.jpg|thumb|The young Soviet security officer [[Lavrentiy Beria]] rose to prominence due to his effective and ruthless action during the August Uprising.]]
Reports of the extent of the repressions caused an outcry among socialists abroad. Leaders of the [[Second International]] sent a resolution to the [[League of Nations]] condemning the Soviet government, but did not achieve any substantial results. [[Clara Zetkin]], a notable [[Germany|German]] Social Democrat, attempted to counteract the negative publicity, visited Tiflis and then wrote a leaflet on Georgia, in which she claimed that only 320 persons had been shot.<ref>Knight, p. 237.</ref> Nonetheless the public outcry resulted in unpleasant repercussions for the central government in Moscow, prompting the [[Politburo]] to set up a special commission, led by Ordzhonikidze, to investigate the causes of the uprising and the Cheka activities during its elimination. In October 1924, following the issuance of the commission’s report, some members of the Georgian Cheka were purged as “unreliable elements” who were presumably offered up as scapegoats for the atrocities.<ref>Knight, p. 34.</ref> Ordzhonikidze himself admitted before a meeting of the Central Committee in Moscow in October 1924 that "perhaps we did go a little far, but we couldn't help ourselves.” On October 7 1924, the Soviet administration ([[Sovnarkom]], "Council of People's Commissars") of Georgia declared an amnesty to all participants of the revolt who would surrender voluntarily. In early March 1925 the [[President of the Soviet Union|Chairman of the All-Union Executive Committee]], [[Mikhail Kalinin]], arrived in Georgia and called for the amnesty of the participants of the August 1924 insurrection, and for the suspension of religious persecutions. As a result, the Cheka grip in Georgia was relatively eased (for example, Catholicos Patriarch Ambrose and the members of the Patriarchal Council were released), military pacification was completed and an appearance of normality returned to the country, but Georgia had suffered a shock from which he was never able to completely recover. The uprising proved to be a last armed effort of Georgians to oust the Bolshevik regime and regain their independence.<ref>Lang, p. 243</ref> The most active pro-independence part of the Georgian society, nobility, military officers and intellectual elites were virtually exterminated, suppressing any serious resistance to the Soviet rule for several decades to come. Only a few survivors such as Cholokashvili, Lashkarashvili and some of their associates managed to escape abroad. The Georgian émigré Irakly Tsereteli considered the event disastrous both for the future of social democracy and of Georgia.<ref>Pethybridge, p. 256; Surguladze, p. 257.</ref>
 
== Kansannousun jälkeen ==
The uprising was also exploited as the pretext for disrupting the [[Tbilisi State University|Tiflis University]] which was seen by the Bolsheviks as a shelter of Georgian nationalism. Despite the fact that several leading academics, who sympathized with or even participated in the anti-Soviet movement, eventually distanced themselves from the idea of an armed revolt and even denounced it in a special statement, the university was purged of unreliable elements and placed under the complete control of the Communist Party. Substantial changes were made in its structure, curriculum, and personnel, including the dismissal of the Rector, a noted historian [[Ivane Javakhishvili]].<ref>Surguladze, p. 257; Lang, p. 245</ref>
[[Kuva:Lavrenti Beria.jpg|thumb|Nuori turvallisuusupseeri [[Lavrenti Berija]] nousi arvostetuksi elokuun kansannousun aikaisten tehokkaiden ja säälimättömien toimiensa ansiosta.]]
Raportit sortotoimien laajuudesta johtivat vastalauseisiin ulkomaisten sosialistien keskuudessa. [[Toinen internationaali|Toisen internationaalin]] johtajat lähettivät [[Kansainliitto|Kansainliitolle]] päätöslauselman, jossa tuomittiin neuvostohallitus, mutta se ei johtanut merkittäviin tuloksiin. [[Clara Zetkin]], merkittävä saksalainen sosiaalidemokraatti, yritti taistella negatiivista julkisuutta vastaan, vieraili Tbilisissä ja kirjoitti lehtisen, jossa hän väitti vain 320 ihmisen tulleen ammutuksi.<ref>Knight, s. 237.</ref> Tästä huolimatta julkinen tuohtumus johti epämiellyttäviin seurauksiin Moskovan keskushallitukselle, mikä sai [[politbyroo]]n asettamaan Ordžonikidzen johtaman erikoiskomission tutkimaan kansannousun syitä ja Tšekan toimia sen kukistamisessa. Lokakuussa 1924 komission raportin julkaisun jälkeen joitakin Georgian Tšekan jäseniä puhdistettiin "epäluotettavina elementteinä", oletettavasti julmuuksien syntipukkeina.<ref>Knight, s. 34.</ref> Ordžonikidze myönsi itse ennen keskuskomitean tapaamista Moskovassa lokakuussa 1924, että "ehkä menimme hieman liian pitkälle, mutta emme voineet sille mitään".
 
7. lokakuuta 1924 Georgian neuvostohallinto ([[Sovnarkom]], "Kansankomissaarien neuvosto") julisti armahduksen kaikille kapinaan osallistuneille, jotka antautuisivat vapaaehtoisesti. Vuoden 1925 maaliskuun alussa Neuvostoliiton presidentti [[Mihail Kalinin]] saapui Georgiaan ja pyysi armahdusta kansannousuun osallistuneille sekä uskonnollisten vainojen pysäyttämistä. Niinpä Tšekan ote Georgiasta höltyi suhteellisesti (esimerkiksi katolikos-patriarkka Ambrosi ja patriarkaalisen neuvoston jäsenet vapautettiin), sotilaalliset toimet rauhoittuivat ja tilanne maassa palasi normaaliksi. Georgia oli kuitenkin kärsinyt šokin, josta se ei koskaan toipunut täydellisesti. Kansannoususta tuli viimeinen aseellinen yritys kaataa bolševikkihallinto ja saada Georgian itsenäisyys takaisin.<ref>Lang, s. 243</ref> Georgian yhteiskunnan aktiivisin itsenäisyyttä kannattava osa, aatelisto, upseeristo ja älymystö käytännössä tuhottiin, mikä tukahdutti kaiken vakavan vastarinnan neuvostohallintoa vastaan useaksi vuosikymmeneksi. Vain muutama selviytynyt, kuten Tšoloqašvili, Laškarašvili ja jotkut heidän kumppaneistaan onnistuivat pakenemaan ulkomaille. Georgialainen emigrantti Irakly Tsereteli piti tapahtumia katastrofaalisina sekä sosiaalidemokratian että Georgian tulevaisuudelle.<ref>Pethybridge, s. 256; Surguladze, s. 257.</ref>
On the other hand, the events in Georgia demonstrated the necessity for greater concessions to the peasants; Stalin declared that an August 1924 uprising in Georgia was sparked by dissatisfaction among the peasants and called the party to conciliate them. He admitted that "what has happened in Georgia may happen throughout Russia, unless we make a complete change in our attitude to the peasantry" and placed the responsibility for the errors committed on subordinate officials. [[Vyacheslav Molotov]], an influential member of the Politburo, for his part declared: "Georgia provides a startling example of the breach between the Party and the mass of the peasantry in the country."<ref>Souvarine, p. 373</ref> As a result, the Communist Party of Georgia chose, for the time being, to use peaceful persuasion rather than armed coercion to extend their influence over the peasant masses, and to moderate the attempts to enforce collectivization.<ref>Lang, p. 245.</ref> The extension of the radical land reform and the relative freedom granted peasants reduced hostility to the new regime.<ref>Suny, p. 236.</ref> Although the last attributes of Georgia’s political and economic sovereignty, which both the Mensheviks and the "national Communists" had fought to preserve, had been eliminated, the final victory of the Soviet power in Georgia was accompanied by moderate economic growth, that ensured relative stability in the country. Another important factor in lessening opposition to the Bolsheviks, particularly from the [[intelligentsia]], was the policy of "[[Korenizatsiya|nativization]]" persuaded by the Soviet government in the 1920s; Georgian art, language, and learning were promoted; the spread of literacy was sponsored and the role of ethnic Georgians in administrative and cultural institutions enhanced.<ref>Ibid.</ref>
 
Kansannousua käytettiin myös verukkeena häiritä [[Tbilisin valtionyliopisto|Tbilisin yliopistoa]], jonka bolševikit näkivät georgialaisen nationalismin suojana. Huolimatta siitä, että useat johtavat akateemikot, jotka suhtautuivat sympaattisesti tai jopa osallistuivat neuvostovastaiseen liikkeeseen, lopulta etäännyttivät itsensä aseellisen kapinan ideasta ja jopa tuomitsivat sen erityisessä lausunnossa, yliopisto puhdistettiin epäluotettavista henkilöistä ja asetettiin kommunistisen puolueen täydelliseen valvontaan. Huomattavia muutoksia tehtiin sen rakenteeseen, opetussuunnitelmiin sekä henkilökuntaan, ja esimerkiksi huomattava historioitsija ja yliopiston rehtori [[Ivane Džavakhišvili]] erotettiin.<ref>Surguladze, s. 257; Lang, s. 245</ref>
== Assessment ==
Under the Soviet Union, the August Uprising remained a taboo theme and was hardly mentioned at all, if not in its ideological content. Using its control over education and the media, the Soviet propaganda machine denounced the Georgian rebellion as a "bloody adventure initiated by the Mensheviks and other reactionary forces who managed to implicate a small and undereducated part of the population in it."<ref>გ. ჯანგველაძე (G. Jangveladze), "მენშევიზმი" (''Menshevism''). ქართული საბჭოთა ენციკლოპედია, ტომი 6 (''Georgian Soviet Encyclopedia, vol. 6''), Tbilisi: 1983.</ref> With a new tide of independence movement sweeping throughout Georgia in the late 1980s, the anti-Soviet fighters of 1924, particularly, the leading partisan officer [[Kakutsa Cholokashvili]], emerged as a major symbol of Georgian patriotism and national resistance to the Soviet rule. The process of legal [[Rehabilitation (Soviet)|"rehabilitation"]] (exoneration) of the victims of the 1920s repressions began under [[Gorbachev]]’s policy of [[Glasnost]] ("publicity") and was completed in the May 25 1992 decree issued by the [[State Council of the Republic of Georgia]] chaired by [[Eduard Shevardnadze]].<ref>{{ru icon}} {{cite web | last = The [[Memorial (society)|Memorial]] | first = | title = Декрет Государственного Совета Республики Грузия О восстановлении справедливости в отношении лиц, подвергшихся репрессиям в 1921—1924 гг. за участие в национально-освободительной борьбе Грузии]: ''The Decree on restoring justice towards the persons who were subjected to the repressions of 1921-1924 for their participation in the national-liberation struggle of Georgia'' (full text in Russian) | url= http://www.memo.ru/rehabilitate/laws/resp/gruz.htm | accessdate = 2006-12-17}}</ref> In connection with the opening of the [[Museum of Soviet Occupation, Tbilisi|Museum of Soviet Occupation]] in May 2006, more archival reserves were made public by the Ministry of Interior of Georgia which has recently started to publish the names of the victims of the 1924 purges and other materials from the Soviet era secret archives.<ref>{{ge icon}} {{cite web | last = საქართველოს შინაგან საქმეთა სამინისტრო (Ministry of Internal Affairs of Georgia) | first = | title = საარქივო სამმართველო (Archive Administration) | url=http://www.pol.ge/archive| accessdate = 2006-12-17}}</ref>
---->
== Lähteet ==
 
Toisaalta Georgian tapahtumat osoittivat, että talonpojille täytyi antaa suurempia myönnytyksiä. Stalin julisti elokuun kansannousun syntyneen tyytymättömyydestä talonpoikien keskuudessa, ja vaati puoluetta lepyttämään heitä. Hän myönsi, että "mitä Georgiassa tapahtui voi tapahtua koko Venäjälle, ellemme muuta täydellisesti asennettamme talonpoikaisväestöä kohtaan", ja asetti vastuun alempien virkamiesten tekemille virheille. [[Vjatšeslav Molotov]], politbyroon vaikutusvaltainen jäsen, julisti osaltaan: "Georgia antaa hämmästyttävän esimerkin välirikosta puolueen ja maan tälonpoikaisväestön välillä."<ref>Souvarine, s. 373</ref> Tuloksena Georgian kommunistinen puolue päätti toistaiseksi käyttää rauhanomaista suostuttelua aseellisen pakottamisen sijaan laajentaakseen vaikutusvaltaansa talonpoikiin, ja rajoittaa pakkokollektivisointiyrityksiä.<ref>Lang, s. 245.</ref> Radikaalin maareformin laajentaminen ja talonpojille annettu suhteellinen vapaus vähensivät heidän vihamielisyyttään uutta hallintoa kohtaan.<ref>Suny, s. 236.</ref> Vaikka viimeiset Georgian poliittisen ja taloudellisen itsenäisyyden piirteet, joita sekä menševikit että "kansalliskommunistit" olivat yrittäneet säilyttää, oli eliminoitu, neuvostovallan voittoa seurasi Georgiassa maltillinen taloudellinen kasvu, joka toi maahan vuorostaan suhteellista vakautta. Toinen merkittävä tekijä, joka vähensi vastustusta bolševikkeja kohtaan erityisesti älymystössä, oli neuvostohallinnon 1920-luvulla harjoittama "[[Korenizatsija|nativisaatio]]politiikka"; Georgian taidetta, kieltä ja tutkimusta edistettiin, lukutaidon leviämistä rahoitettiin ja etnisten georgialaisten roolia hallinnossa ja kulttuuri-instituutioissa kasvatettiin.<ref>Ibid.</ref>
 
== Arviot ==
Neuvostoliiton aikana elokuun kansannousu pysyi tabuna eikä sitä mainittu käytännössä ollenkaan. Käyttäen valtaansa koulutuksessa ja tiedotusvälineissä Neuvostoliiton propagandakoneisto tuomitsi Georgian kapinan "veriseksi menševikkien ja muiden taantumuksellisten voimien aloittamaksi seikkailuksi, johon he onnistuivat sotkemaan pienen ja alikoulutetun osan väestöstä".<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=გ. ჯანგველაძე|Nimeke="მენშევიზმი"|Julkaisija=ქართული საბჭოთა ენციკლოპედია, ტომი 6|Julkaisupaikka=Tbilisi|Vuosi=1983}}</ref> Itsenäisyysliikkeen uuden aallon noustessa Georgiassa 1980-luvun lopulla vuoden 1924 neuvostovastaiset taistelijat, erityisesti johtava partisaaniupseeri [[Kakutsa Tšolokašvili]], nousivat georgialaisen patriotismin ja kansallisen vastarinnan symboleiksi. 1920-luvun vainojen uhrien "[[rehabilitaatio]]" lain silmissä alkoi [[Mihail Gorbatšov]]in [[Glasnost]]-politiikan ("julkisuus") aikana ja saatettiin päätökseensä 25. toukokuuta 1992 asetuksella, jonka antoi [[Georgian tasavallan valtioneuvosto]] puhemiehenään [[Eduard Ševardnadze]].<ref>{{Verkkoviite|Tekijä=[[Memorial (järjestö)|Memorial]] |Nimeke= Декрет Государственного Совета Республики Грузия О восстановлении справедливости в отношении лиц, подвергшихся репрессиям в 1921—1924 гг. за участие в национально-освободительной борьбе Грузии|Osoite= http://www.memo.ru/rehabilitate/laws/resp/gruz.htm}}</ref> Yhteydessä [[Neuvostomiehityksen museo (Tbilisi)|Neuvostomiehityksen museon]] avaamiseen Tbilisissä toukokuussa 2006 Georgian sisäministeriö vapautti lisää arkistoja julkisiksi. Ministeriö on vasta viime aikoina alkanut julkaista vuoden 1924 puhdistusten uhrien nimiä ja muuta materiaalia neuvostokauden salaisista arkistoista.<ref>{{Verkkoviite|Julkaisija= საქართველოს შინაგან საქმეთა სამინისტრო|Nimeke= საარქივო სამმართველო| Osoite=http://www.pol.ge/archive}}</ref>
 
== Lähteet ==
{{Käännös|:en:August Uprising}}
*{{Kirjaviite|Tekijä=ვალერი ბენიძე|Vuosi=1991|Nimeke=1924 წლის აჯანყება საქართველოში|Julkaisija=სამშობლო|Julkaisupaikka=Tbilisi}}
17 406

muokkausta