Ero sivun ”Podenco” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 3:
Oikeastaan podenco ja podengo ovat molemmat samaa rotutyyppiä, mutta [[Portugali]]ssa nimitys eroaa espanjalaisesta yhdellä kirjaimella. Myös [[galicianpodenco]]n paikallinen nimitys [[galego]]n kielellä on podengo galego, sillä Galiciassa puhuttava galego ja portugali ovat toistensa lähimmät sukukielet.
Periaatteessa myös [[faaraokoira]] (esp. ''podenco de los faraones''<ref>[https://www.wdsmadrid2020.com/index.php/es/?option=com_content&view=article&layout=edit&id=1555 Grupo 5 / FCI Group 5]. World Dog Show - Madrid 2020. Haettu 29.6.2022.</ref>), [[etnankoira]] ja uhanalainen lampedusankoira (joka tunnetaan espanjaksi nimillä ''podenco de lampedusa'' ja ''podenco de tunez'') ovat samaa pystykorvaisten, etäisesti vinttikoiran kaltaisten jänistä metsästävien podencojen rotutyyppiä: esimerkiksi kanarianpodenco ja faaraokoira ovat erittäin samankaltaisia paitsi alkuperältään ja käyttötarkoitukseltaan, myös ulkonäöltään. Nyt jo sukupuuttoon kuollut [[ranskanpodenco]] edusti myös podencojen fenotyyppiä ja sitä käytettiin saman riistan metsästämiseen.{{lähde}} Aiemmin Portugalissa tunnettiin niin ikään myös sukupuuttoon kuolleet [[podengo galguenho]] ja [[podengo barbaça]].<ref name="veiga">Veiga, Vitor. ''The Portuguese Podengo'', s. 71. 2005.</ref>
Mario Canton nimeää tämän rotutyypin, joka sisältää kaikki edellä mainitut rodut sekä [[kreetankoira]]n, "Välimeren alkukantaisiksi tai vinttikoiramaisiksi ajokoiriksi". Hän jakaa ne edelleen kolmeen ryhmään: podencot eli läntisen Välimeren alkukantaiset ajokoirat, cirnecot eli keskisen Välimeren alkukantaiset ajokoirat ja ichnilatis (aiemmin kreetankoiran nimi oli ''kritikos ichnilatis'', nyttemmin ''kritikos lagonikos'') eli itäisen Välimeren alkukantaiset ajokoirat. Cirnecoihin hän lukee myös faaraokoiran (''cirneco di Malta'').<ref name="levrieri">Canton, Mario. ''Levrieri e segugi primitivi'', s. 189-191, 215. Antonio Crepaldi Editore, 2012: Porto Viro, Italia.</ref>
| |||