Ero sivun ”Väinö Tanner” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 91:
Tammikuussa 1945 pääministeri [[J. K. Paasikivi]] kehotti Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja siirtymään syrjään poliittisesta toiminnasta "hyvien ja luottamuksellisten suhteiden aikaansaamisen helpottamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä". Hieman myöhemmin puolueiden tietoon saatettiin nimilista henkilöistä, jotka eivät saaneet asettua ehdokkaiksi [[eduskuntavaalit 1945|tulevissa eduskuntavaaleissa]]. Listalla oli mukana myös Väinö Tanner, joka nautti SDP:n kannattajien keskuudessa edelleen vankkaa suosiota.<ref>Ensio Siilasvuo (toim.): ''Jatkosota-kronikka'' (2. painos), s. 194–195. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-3661-4.</ref> Tanner erosi välittömästi eduskunnasta katsottuaan julkisuuteen toimittamassaan lausunnossa hallituksen asettuneen tässä asiassa eduskunnan ja äänestäjien yläpuolelle.<ref>Yrjö Soini: ''Kuin Pietari hiilivalkealla: sotasyyllisyysasian vaiheet 1944–1949'', s. 57–58. Helsinki: Otava, 1956.</ref> Hänen tilalleen eduskuntaan nousi [[Antti Lastu]].<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Rajala, Pertti | Nimeke = Punaista on aate : Satakunnan Sosialidemokraatit ry 100 vuotta | Vuosi = 2005 | Sivu = 145 | Julkaisupaikka = Pori | Julkaisija = Satakunnan Sosialidemokraatit | Isbn = 952-91969-3-8}}</ref>
[[Jatkosota|Jatkosodan]] jälkeisessä [[Sotasyyllisyysoikeudenkäynti|sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä]] Tanner tuomittiin viideksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen helmikuussa 1946. [[Valvontakomissio]]n puheenjohtaja [[Andrei Ždanov]] oli ennen oikeudenkäyntiä vaatinut ehdottomasti Tannerin istuttamista syytettyjen penkille; hän oli jopa sanonut oikeusministeri Urho Kekkoselle, että "oikeudenkäynti ilman Tanneria on kuin auto ilman kuljettajaa". Neuvostoliiton asenteen Tanneria kohtaan on katsottu johtuneen ennen kaikkea siitä, että hän oli sosialidemokraatti eli Moskovan silmissä aatteellinen petturi. Jakobsonin mukaan suomalaiset olivat aluksi tarjonneet valvontakomissiolle syytettyjen listaa, jolla olisivat olleet vain Risto Ryti, [[Jukka Rangell]], [[Edwin Linkomies]] ja [[Henrik Ramsay]], mutta tämä ei ollut kelvannut Ždanoville.<ref>Max Jakobson: ''Tilinpäätös'', s. 187–188. Otava, 2003.</ref> [[Paasikiven III hallitus|Paasikiven hallitus]] päätti asettaa sotaan syyllisiksi nimetyt henkilöt syytteeseen 6. marraskuuta 1945, ja seuraavana päivänä [[Valpo]]n etsivät pidättivät Tannerin tämän kotoa, Elannon pääjohtajan virka-asunnosta [[Sörnäinen|Sörnäisistä]]. Muodolliseksi syyksi Tanneria vastaan esitettiin hänen jäsenyytensä Linkomiehen hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa, ja sen myötä syytettyjen piiriin joutuivat myös maalaisliittolaiset ministerit [[Antti Kukkonen]] ja [[Tyko Reinikka]].<ref>Tapio Sadeoja: ''Syytetyt: Ilta-Sanomien erikoislehti 15.10.2015'', s. 6. Helsinki: Sanoma.</ref> Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattaja [[Izvestija]] julkaisi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana marraskuussa 1945 kirjoituksen, jossa nimettiin pääsotasyylliseksi Tanner ja hänen ”merkittävimmiksi rikostovereikseen”” Risto Ryti, [[Jukka Rangell]] ja Tyko Reinikka.<ref>Toivo Heikkilä: ''Paasikivi peräsimessä: pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948,'' s. 186. Helsinki: Otava, 1965.</ref>
Vankilassa istuessaankin Tanner toimi SDP:n oikeistosiiven johtajana. Vankeusvuosinaan hän aloitti myös muistelmiensa kirjoittamisen. Tanner tarjoutui rauhanneuvottelujen aikana menemään Moskovaan tuomittavaksi, mutta [[Josif Stalin|Stalin]] kielsi asian ehdottomasti: jos joku tuomittaisiin, se pitäisi tehdä Suomessa. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien edellä Tannerille vaadittiin jopa kuolemanrangaistusta, mutta sotasyyllislaissa kuolemanrangaistusta ei ollut säädetty rangaistusvaihtoehdoksi. Kaikista sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytetyistä Tanner esiintyi voimakkaimmin ja hän pyrki liittämään syytettyjen joukkoon myös edeltäjänsä, jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana valtiovarainministerinä toimineen [[Mauno Pekkala]]n. Tanner halusi myös muistuttaa, että Urho Kekkonen oli vastustanut talvisodan päättäneen [[Moskovan rauha]]n hyväksymistä ja osoittaa, että tämä oli ollut ''Pekka Peitsi'' -nimimerkillä laatimine kirjoituksineen jatkosodan aikana väärällä puolella.<ref>Soini 1956, s. 287.</ref>
| |||