Ero sivun ”Puoluevaltio” versioiden välillä

[[Leonid Brežnev]]in kaudella (1964–1982) viralliseksi linjaksi tuli ”luottamus kaadereihin”. Näin pyrittiin vakauttamaan yhteiskunta hinnalla millä hyvänsä. Virkamiesten valinnassa ratkaisevaa oli heidän uskollisuutensa puoluejohdolle ja sen arvoille. Ongelmista vaiettiin, sillä niiden esiin nostaminen olisi voinut johtaa sisäisiin kiistoihin. Uudet jäsenet värvättiin puolueeseen ylhäältä käsin., Alaisetja alaiset syrjäyttivät esimiehensä vain harvoin, eikä heitä yleensä ylennetty jonkun korkea-arvoisemman olevan ohi. Puoluevirkailijan kuollessa hänen alaisensa nousivat yhden pykälän ylöspäin, samoin näiden alaiset ja niin edelleen. Järjestelmä oli suosittu kaaderien keskuudessa, sillä vuosikymmenien epävarmuuden jälkeen se antoi heille mahdollisuuden suunnitella oma urakehityksensä. Järjestelmän kääntöpuolena oli pysähtyneisyys, sillä johtajia ei valittu pätevyyden perusteella, vaan itsenäinen ajattelu oli pikemminkin haitta. Tarpeellisiin uudistuksiin ei ryhdytty ja [[Gerontokratia|puoluekaaderit vanhenivat]]: vuonna 1966 politbyroon jäsenten keski-ikä oli 55, mutta vuoteen 1982 mennessä se oli noussut 68:een, ja suuri osa Neuvostoliiton korkeimmasta johdosta edusti yhä Stalinin kaudella valtaan noussutta sukupolvea. Pysähtyneisyys johti neuvostotalouden ja poliittisen järjestelmän rappioon, mikä näkyi esimerkiksi [[Neuvostoliiton talousongelmat|asunto- ja kulutustarvikepulana]].<ref name="GlobalSecurity"/>