Ero sivun ”Lukijaisuus” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
pientä muokkausta |
p kielenhuoltoa ohjelmalla AWB |
||
Rivi 9:
Lukijaisuus hajaantui separaation aikakautena 1820-luvulla erimielisyyksien takia ja hektisen ekspansion kausi päättyi 1830-luvulla. 1800-luvun alussa Ruotsissa vaikutti viisi lukijaisuuden suuntaa: vanhalukijaisuus, herrnhutilainen lukijaisuus, uuslukijaisuus, ylievankelinen lukijaisuus, sekä roseniolainen uuslukijaisuus.<ref>Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys, 2000, ISBN 951-8940-01-0, Sivut 96-97</ref> Pääsuuntaa, eli vanhalukijaisuutta pidettiin lainomaisena, sekä uskollisena kirkolle, papeille ja Jumalanpalveluselämälle.<ref>Nationalencyklopedin, osa 12, ISBN 91-7024-619-X, sivu 560</ref> Uuslukijaisuutta pidettiin evankelisena. Se jakautui maantieteellisesti Norr- ja Västerbottenin alueella vaikuttaneisiin ryhmiin.<ref>Nationalencyklopedin, osa 12, ISBN 91-7024-619-X, sivu 560</ref> Erityisesti Västerbottenissa uuslukijaiset olivat kriittisiä kirkkoa kohtaan, mutta tavallisesti kuitenkin uskollisia sille.<ref>Nationalencyklopedin, osa 12, ISBN 91-7024-619-X, sivu 560</ref> Norrbottenissa uuslukijaiset olivat usein separatisteja.<ref>Nationalencyklopedin, osa 12, ISBN 91-7024-619-X, sivu 560</ref> Norrlandin lukijaisuus sai nimensä vaikutusalueensa mukaan.<ref>Nationalencyklopedin, osa 12, ISBN 91-7024-619-X, sivu 560</ref>
[[Lars Levi Laestadius|Lars Levi Laestadiuksen]] äiti kuului vanhalukijaisuuteen, kun taas Laestadius itse löysi elävän uskon uuslukijaisiin kuuluneelta [[Milla Clemensdotter|Lapin Marialta]] Åselessa vuonna 1844. Laestadius tunsi jo opiskeluaikanaan heihin "salaista vetoa" ja puolusti heitä.<ref>Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys, 2000, ISBN 951-8940-01-0, Sivu 54</ref> Laestadius huomasi että saamelaiset lukijaiset: ''"osoittivat suurempaa uutteruutta kristinoppiin kuin ruotsalainen väki yleensä"''.<ref>Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys, 2000, ISBN 951-8940-01-0, Sivu 173</ref> Lapin Maria tuli elävään uskoon Pehr Brandellin välityksellä.<ref>Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys, 2000, ISBN 951-8940-01-0, Sivu 176</ref>
Liikkeestä ei ole jäänyt paljoakaan tietoa jälkipolville, koska lukijaisten piti toimia mahdollisimman huomaamattomasti, koska laki kielsi [[seurat|seurojen]] pitämisen. Saarnaajat eivät myöskään kirjoittaneet saarnojaan ylös.<ref>Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys, 2000, ISBN 951-8940-01-0, Sivu 201</ref>
| |||