Ero sivun ”Suurhyökkäys Syväriltä 1944” versioiden välillä

'''Suurhyökkäys Syväriltä 1944''' oli [[puna-armeija]]n suorittama suurhyökkäys [[Syväri]]ltä [[U-asema]]an [[Jatkosota|jatkosodassa]] kesällä [[1944]]. Suurhyökkäys alkoi varhain aamulla 21. kesäkuuta Lotinanpellossa. [[Stavka]]n eli [[Josif Stalin]]in oman päämajanpääesikunnan käskyn mukaan kenraalimajuri [[Kustaa Tapola]]n 5. divisioona oli tuhottava ensimmäisenä. Puna-armeijan rintaman johto määräsi tulivalmistelun pituudeksi 3 tuntia 32 minuuttia, joka oli [[Neuvostoliitto|Neuvostoliiton]] pisin tulivalmisteluaika koko [[toinen maailmansota|toisessa maailmansodassa]].

9. kesäkuuta [[Karjalankannas|Karjalankannaksella]] alkaneen [[Leningradin rintama]]n [[Kannaksen suurhyökkäys 1944|suurhyökkäyksen]] murtaessa hajalle suomalaisten puolustuksen [[Valkeasaaren läpimurto|Valkeasaaressa]], käytiin Aunuksenkannaksella vielä asemasotaa. Kenraaliluutnantti [[Lennart Oesch|K.L.Oeschin]] komentama [[Aunuksen Ryhmä]] armeijakuntineen oli idempänä kuin yksikään [[natsi-Saksa|saksalainen]] divisioona. [[Suur-Suomi-aate|Suur-Suomi]] eli vain paperilla. Suomen poliittinen johto ei enää uskonut rajoja piirrettävän Syvärille. Eräät sen jäsenet, etupäässä [[Carl Gustaf Emil Mannerheim|Mannerheim]], uskoivat miehitetyn [[Itä-Karjala]]n avulla tinkivänsäneuvottelevansa neuvostoliittolaisilta paremmat rauhanehdot kuin [[Moskovan rauhansopimus (1940)|1940Moskovan rauhansopimuksessa]] 1940.

[[Asemasota]] Aunuksenkannaksella kesti 33 kuukautta. Vaikka optimismi jarrutti varustelutöitä, uhrattiin Aunuksen- ja Maaselänkannasten linnoittamiseen työvoimaa – Karjalankannaksen kustannuksella. Vielä helmikuussa 1944 yli 2/3 linnoitusjoukoista oli Itä-Karjalassa. [[Pääasema]]n takana, Syväristä noin 25 kilometriä pohjoiseen oli kesällä 1944 alettu rakentaa taempaa linjaa, joka kulki [[Pisi]]–[[Saarimäki]]–[[Sammatus]]-välillä. Tämä [[PSS-linja]] edusti esteineen, [[juoksuhauta|taisteluhautoineen]], tuliasemineen ja [[korsu]]ineen kevätkesällä 1944 jo melkoista taisteluvalmiutta. Itä-Karjalan kohtaloa eivät kuitenkaan ratkaisseet linnoituslaitteet vaan niiden puolustamiseen tarvittavat divisioonat. Karjalankannaksen nopeasti mureneva puolustus pakotti Päämajan siirtämään sinne lisää joukkoja. Vajaan viikon kuluessa koko Itä-Karjalan puolustusta oli heikennettävä yhdellä armeijakunnan esikunnalla, neljällä divisioonalla ja yhdellä prikaatilla. Syvärin alueen puolustaminen muuttui jo alun perinkin vaikeasta mahdottomaksi. Esimerkiksi [[pataljoona]]n puolustusalueen keskimääräinen leveys oli Syvärillä 11 kilometriä, kun vastaava lukuse Karjalankannaksella oli 3vain kolme kilometria. Suomalaisille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä. Marsalkka Mannerheim allekirjoitti 16. kesäkuuta toimenpidettä koskevan käskyn.

Ryhmittymän tehtävänä oli tuhota Aunuksen Ryhmä ja edetä Karjalankannaksella olevien suomalaisjoukkojen selustaan. Raskain isku kohdistuisi suomalaisten voimakkainta, mutta samalla arinta kohtaa vastaan pitkin Laatokan rantaa.

Kenraaliluutnantti Krutikov valmisteli Syvärin ylitystä huolellisesti. Tykistövalmisteluun oli käytettävissä noin 1 500 tykkiä ja [[kranaatinheitin]]tä, jolloin keskimääräinen asetiheys rintamakilometrillä oli 130 tykkiä tai heitintä. Maavoimia tuki noin 600 lentokonetta. Pioneerijoukkojen oli Syvärin ylimenon turvaamisen lisäksi taattava joukkojen eteneminen myös metsien, soiden ja järvien peittämillä alueilla. Koska suomalaisten puolustusasemaanpuolustusasemassa sisältyioli runsaasti linnoituslaitteita, määrättiin tykistökeskityksen pituudeksi 3 tuntia 32 minuuttia. Keskitys olikin Karjalan Rintaman mittavin ja samalla myös Neuvostoliiton pisin tykistökeskitys.

Kesäkuun 21. päivän aamuna neuvostotykistö aloitti rumputulen Syvärin yli. Suomalaisten asemiin putosi kaikkiaan noin 80 000 [[kranaatti]]a ja yli 60 000 [[miina]]a. Hyökkäyksen painopiste oli Lotinapellolla, [[5. divisioona (jatkosota)|5. divisioonan]] lohkolla. Tulivalmistelun päätyttyä hyökkääjä työnsi Syväriin yli 2 000 ylimenovälinettä: lauttoja, syöksyveneitä, ponttoneita sekä uivia autoja ja panssareita. Luku ylitti vastassa olleen Erillispataljoona 15:n miesvahvuuden. Aamupäivän aikana neuvostojoukot rakensivat [[Ponttonisilta|ponttonisillan]] Lotinapellon kohdalla Syvärin yli, eikä seitsemän [[patteristo|suomalaispatteriston]] tuli estänyt hyökkääjää pureutumista Syvärin vastarannalle Miroskinitsinniemeen. Illalla 7. Armeijalla oli 16 kilometriä leveä ja kahdeksan kilometriä syvä [[sillanpääasema]]. Kaikki Ilves-Divisioonan[[5. divisioona (jatkosota)|Ilvesdivisioonan]] voimat oli sidottu taisteluihin. Päämaja vaati Talvelaa työntämään hyökkääjän takaisin Syväriin, mutta neuvostojoukkojen ylivoima painoi VI Armeijakunnan joukkoja vastustamattomasti taaksepäin. Puolustajien päävoimat ryhmittyivät PSS-asemaan 24. kesäkuuta mennessä; 5. divisioona (Ilvesdivisioona) ja 15. prikaati vetäytyivät puolustusasemiin viime hetkellä uupuneina ja neuvostojoukot kintereillään.

Aunuksen Ryhmän sotapelissä keväällä 1944 oli päädytty arvioon, että vihollinen suorittaisi [[maihinnoususotatoimi|maihinnousun]] RTR 13:n lohkolle, [[Vitele|Viteleen]] ja [[Tuulosjoki|Tuulosjoen]] väliselle rannikolle. Sotapeli muuttui todeksi 23. kesäkuuta aamuna, kun neuvostoliittolainen 70. merijalkaväenprikaati nousi maihin kolme kilometriä Tuulosjoen suusta lounaaseen. Prikaatin komentajalle, everstiluutnantti Aleksandr Blakille oli annettu käsky: ”Nouskaa maihin Tuulosjoen alueella, katkaiskaa rannikon suunnassa kulkevat rauta- ja maantiet, estäkää vihollisen vetäytyminen Aunuksesta ja sen reservien siirto Viteleen suunnasta sekä pitäkää valtaamanne sillanpää lujasti, kunnes 7. armeijan päävoimat saapuvat.”

[[Päämaja]] suhtautui maihinnousu-uhkaan vähätellen. Laiminlyönteihin kuului johtosuhteiden organisoimattomuus maihinnousun varalta ja merimaalien tulittamiseen soveltuvan materiaalin siirtäminen Karjalankannakselle.

Rantatorjunnasta vastasi RTR 13:n yksi meriammuntaan soveltunut [[patteri]] Hatsissa. Ainoa puolustusta vahvistanut päätös oli Aunuksenkaupungista [[Nurmoila]]n ja Säntämän kautta [[Vitele|Viteleeseen]] johtaneen kiertotien rakentamisen aloittaminen toukokuussa 1944. Tie kulki noin kuuden kilometrin päässä Tuuloksesta. Oli paha strateginen virhe, että kunnollista rinnakkaisyhteyttä ei ollut. Jo [[ensimmäinen maailmansota|ensimmäisen maailmansodan]] aikana, myös Suomessa, oli niin sanotun ''rokadiradan'' tärkeys, varsinkin huollon kannalta, tullut selväksi. Tarkkaan ottaen ”rokadirata” tarkoittaa rintaman suuntaista rautatietä, mutta teoreettisesti se tarkoittaa, että toiminta voi tapahtua myös sivuttaissuunnassa (oletettuun) rintamaan nähden.

Seuraava päivä valkeni myrskyisänä. Maihinnousua suorittava merijalkaväki jäi ilman laivaston ja ilmavoimien tukea. Myrskystä huolimatta sillanpäähän tuotiin uusi merijalkaväenprikaati. Muuta vahvennusta oliolivat haupitsipatteri ja ilmatorjuntarykmentti. Suomalaiseen Osasto Viisterään kuului kolme pataljoonaa. Viisterän päämääränä oli jakaa sillanpää kahtia ja tuhota maihinnousujoukot vyöryttämällä ne Laatokkaan. Suurin toivein valmisteltu vastahyökkäys alkoi iltapäivällä 24. kesäkuuta kolmen patteriston kymmenen minuutin tulivalmistelun jälkeen. Tulivalmistelu osoittautui tehottomaksi ja osa kranaateista ammuttiin omiin joukkoihin. Vastahyökkäys kuivui kokoon vajaassa kahdessa tunnissa, sillä sää lauhtui ja neuvostoilmavoimat puuttuivat asiaan.

Kaikki olisi vaikuttanut selvältä, ellei VI Armeijakunnan komentajana olisi ollut lujatahtoinen ja temperamenttinen Blick. Hänen käsityksensä armeijakunnan roolista poikkesi täysin Aunuksen Ryhmän komentajan, Kenraaliluutnanttikenraaliluutnantti Talvelan kannasta. Talvela kehotti Blickiä hyökkäämään ja lupasi tueksi rautatiepatterin. Blickin mielestä hänen joukkonsa olivat tuhon omat, ellei niitä vedettäisi välittömästi Tuuloksen sillanpään ohi pohjoisemmaksi. Koska tähän ei heruisi Talvelan lupaa, päätti hän toimia omin päin pelastaakseen joukkonsa. Kesäkuun 24. päivän iltana kello 22.10. Blick antoi käskyn irrottautua PSS-asemasta ja ryhtyä viivytystaisteluun. Varmistaakseen käskynsä toteutumisen hän kielsi hiiskumasta asiasta mitään Aunuksen Ryhmän esikuntaan. Talvela sai tiedon tapahtumista vasta kuutta tuntia myöhemmin, jolloin päätöstä ei voinut enää perua. Talvela ei antanut Blickin kuuliaisuusrikosta koskaan anteeksi.

Suomalaisten onneksi 25. ja 26.kesäkuuta olivat sateisia ja myrskyisiä. Lisäjoukkojen tulo Tuuloksen sillanpäähän estyi. Pisissä lyöty 15. Prikaati säästyi vetäytyessään neuvostoilmavoimien iskuilta. Puolustajat eivät enää haaveilleetkaan sillanpään tuhoamisesta, vaan sen rajoittamisesta, kunnes 15. Prikaati ja 5. Divisioona ehtisivät ohittaa alueen kehnoa, mutta käyttökuntoista kiertotietä pitkin. 15. Prikaatin joukkojen vetäytyessä neuvostojoukot ylittivät Tuulosjoen ja saivat yhteyden sillanpäässä olleisiin joukkoihin. Kenraalimajuri [[Kustaa Tapola]]n 5. Divisioonadivisioona jatkoi kiivaasti taistellen vetäytymistään vielä 27. kesäkuuta. Huonokuntoisella tiellä jouduttiin raskas kalusto hylkäämään tienpuoleen.

[[U-asema]]n taisteluvalmius oli suurin Pitkärannan ja Uomaan teiden suunnissa. Kenttävarustustöitä oli tehty 25 kilometrin matkalta ja vielä rakentamatonta linjaa oli noin 45 kilometriä. Aseman edessä oli yhtenäinen [[piikkilanka]]este, uhatuimpia suuntia suojelivat panssarikaivannot ja [[Miinakenttä|miinakentät]]. Tärkeimmät tuliasepesäkkeet olivat valmiina, mutta betonityöt olivat jääneet kesken; korsut ja konekivääriasemat varustettiin vain puu- tai irtokivikatoilla.

U-asemaa valmistautuivat puolustamaan [[5. divisioona (jatkosota)|5. divisioona]], 15. prikaati, [[8. divisioona (jatkosota)|8. divisioona]] ja [[7. divisioona (jatkosota)|7. divisioona]]. Joukot olivat kuluneet pahoin kolme viikkoa kestäneissä taisteluissa. Toisaalta myös puna-armeija oli kärsinyt raskaita tappioita sumeilemattoman hyökkäystaktiikkansa johdosta. Suomalaisten rintama oli supistunut 120 kilometristä melkein puoleen. Taisteluteho oli kohentunut siirryttäessä ”omalle maaperälle” ja varustettuihin asemiin. Vetäytyminen U-asemaan tapahtui kaikkialla kiivaasti taistellen. 7. armeijan päävoimat hyökkäsivät Käsnäselän suunnalla, missä 8. Divisioonadivisioona oli ahtaalla. Iskut kohdistuivat varsinkin 8. divisioonan ja 15. prikaatin saumaan.

Heinäkuun 10. päivän koittaessa olivat suomalaiset ryhmittyneet U-asemaan, johon 7. armeijan voitonvarmat joukot saivat kosketuksen Lemetissä. Tavoitteena oli murtaa puolustusasema suoraan liikkeestä. Aamuyöllä eteenpäin edenneet neuvostopanssarit saivat vastaansa suomalaistykistön keskityksen, millaista ne eivät olleet ennen kokeneet. Yksitoista patteristoa tuhosi Lemetin tielle 7seitsemän panssaria ja vaurioitti useitalisäksi panssareitauseita. Puolustajien [[itseluottamus]] kasvoi silmissä.

Seuraavana yönä neuvostojoukot ryhmittyivät Nietjärven koillis- ja eteläpuolelle. Suomalaisten puolustusasemassa Nietjärven länsipuolella oli kolme peräkkäistä linjaa noin puolen kilometrin päässä toisistaan. Molemmat linjat oli vedetty kalliomaastoon, missä suunnitellut taisteluhaudat oli merkitty vasta kalkilla. Kolmas puolustuslinja sijaitsi kapealla hiekkaharjulla, joka oli juuri jyrkennetty panssariesteeksi. Torjuntavoiton saavuttanutta yhtymää komensi 5. divisioonan komentaja kenraalimajuri [[Kustaa Tapola]], joka palkittiin tästä saavutuksestaan Mannerheim-ristillä. {{lähde tarkemmin}} <ref>Ks. K. A. Tapolan kirjoittama kuvaus taistelusta teoksessa [[Päivi Tapola]]: Ajan paino – Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä.</ref>

Ratkaiseva taistelu U-aseman kohtalosta alkoi Nietjärvellä 15. heinäkuuta ja riehui kolme päivää. Linja piti muualla, paitsi [[Jalkaväkirykmentti 44 (jatkosota)|Jalkaväkirykmentti 44:n]] I ja II pataljoonan kaistoilla. Toisella puolustuslinjalla sijainnut Maksimmof-kukkula menetettiin ankaran taistelun jälkeen. Iltapäivällä 15. heinäkuuta hyökkääjä murtautui kolmannenkin puolustuslinjan läpi Teirilammen pohjoispuolella ja Yrjölässä, Nietjärven lounaisrannalla. Kenraalimajuri Tapola käynnisti vastatoimet hyökkääjän lyömiseksi takaisin. Aunuksen Ryhmän reservistä kuljetettiin neljä pataljoonaa vahvistuksineen Nietjärvelle. Vastahyökkäykseen keskitettiin kahdeksan pataljoonaa. Ensimmäinen isku suoritettiinkohdistettiin Teirilammen länsipuolelle murtautuneisiin neuvostojoukkoihin. Ne tuhottiin ilta- ja yötaisteluissa 15.–16. heinäkuuta. Aamun valjettua tantereella oli arviolta 600 kaatunutta puna-armeijan sotilasta. Silti linjaan jäi 300–400 metriä leveä murtuma, jota suomalaiset eivät vielä saaneet tukituksi. Ilmatilaa hallinneet neuvostokoneet häiritsivät suomalaisten vastaiskuja parinsadan koneen voimin. Ne aiheuttivat suomalaisille paljon tappioita.

Heinäkuun 15. päivän illalla kenraalimajuri [[Kustaa Tapola]] antoi Nietjärven puolustajille käskyn ”lyödä vihollinen ja vallata Maksimmof-linja takaisin.” Käsky päättyi jämerästi: ”Pellit kiinni molemmin puolin viimeiseen mieheen. Hyökkäys on pidettävä kerta kaikkiaan käynnissä.” Vastahyökkäys alkoi tykistön ja kranaatinheittimistön tehokkaalla tulella 16. heinäkuuta kello 03.00. [[Jalkaväkirykmentti 45 (jatkosota)|Jalkaväkirykmentti 45:n]] II pataljoona hyökkäsi pohjoisesta, 15. Prikaatin IV pataljoona koillisesta ja Jalkaväkirykmentti 44:n III Pataljoona luoteesta. Hyökkäys edistyi hitaasti ja suurin tappioin, sillä panssareita ei saatu tuhotuiksi maastovaikeuksien johdosta. Aamun koittaessa vastapuoli toi panssarinsa takaisin Yrjölästä. Puna-armeijan vastahyökkäyksen tyrehdyttyä koottiin Suomen puolella uusia iskuosastoja taisteluhautojen vyörytykseksi. Uusi vastahyökkäys alkoi illalla 16. heinäkuuta lyhyen, mutta tehokkaan tulivalmistelun jälkeen. Joukot olivat saaneet käskyn hyökätä niin pitkään, kun miehiä oli jäljellä. Käsikranaatein, liekinheittimin ja konepistoolein hyökkääjä pakotettiin yhä ahtaammalle. Vastustaja ei useinkaan antautunut, vaan taisteli jokaisesta pesäkkeestä viimeiseen mieheen. Viiden verisen tunnin jälkeen oli kolmesataa metriä taisteluhautaa suomalaisten käsissä. Neuvostoliiton 114. divisioona oli kärsinyt raskaan tappion. Divisioonan yksi jalkaväkirykmentti JR 763 oli tuhoutunut melkein kokonaan ja samoin pääosat JR 536:sta ja JR 363:sta. Yksistään sisäänmurtoalueelta korjattiin yli 1&nbsp;000 neuvostosotilaan ruumiit. Koko operaatio oli maksanut 7. armeijalle runsaan 2&nbsp;000 miehen hengen suomalaisten menettäessä 500 miestä.

Samaan aikaan Nietjärven taistelujen aikaan käytiin U-aseman keskustassa [[8. divisioona (jatkosota)|8. divisioonan]] rintamanosalla rajua kamppailua Karitsalammen maastosta. Loimolaa tavoitelleet neuvostojoukot torjuttiin [[7. divisioona (jatkosota)|7. divisioonadivisioonan]]:n voimin.

Vetäytymisvaiheen kolmen viikon aikana suomalaisten ilmatorjunta ampui alas (lähteestä riippuen) 110–221 neuvostokonetta (jälkimmäinen luku on jo mainitun eversti Tuompon oma näkemys). Sotavankitiedoista löytyy maininta jopa yksittäisen lentodivisioonan menettäneen 195 [[IL-2]] konetta 200:sta.<ref>Lappi, Ahti: Ilmatorjunnan vuosikirja 2000–2001, Ilmatorjuntaupseeriyhdistys</ref>

Puna-armeijan suurhyökkäys torjuttiin Nietjärvellä ja tilanne muuttui [[Asemasota|asemasodaksi]] heinäkuun loppuun mennessä kaikkialla U-asemassa. Pohjoisempana hyökkäys jatkui vielä elokuulle. Nietjärven torjuntavoiton saavuttanutta 5. divisioonaa komentanut kenraalimajuri [[Kustaa Tapola]] palkittiin saavutuksistaan [[Mannerheim-risti]]llä. Nimitysperusteluissa sanotaan: Kenraalimajuri K. A. Tapola on komentanut 5. Divisioonaa kesä–heinäkuun raskaissa puolustustaisteluissa Syväriltä Pitkärantaan. Hän on divisioonansa kanssa koko taisteluvaiheen ajan saanut kestää vihollisen Aunuksen voimaryhmän raskaimman painostuksen, ankarimmat iskut. Hänen taitavalla johdollaan divisioona tuotti jatkuvissa, sitkeissä taisteluissa viholliselle huomattavat tappiot ja pysäytti viimein vihollisen etenemisen Pitkärannan seuduilla torjuttuaan sen useita päiviä kestäneet, suurin voimin tekemät läpimurtoyritykset, sille mitä raskaimpia tappioita aiheuttaen. Näin hän vakiinnutti tilanteen Laatokan Karjalan tärkeimmällä operaatiosuunnalla sodan loppuun saakka.<ref>Nimitysperustelut kenraalimajuri K. A. Tapolan nimittämiseksi 18. marraskuuta 1944 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.</ref>