Ero sivun ”Protagoras” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
poistettu kuva pois
p typo
Rivi 14:
Vaikka Protagoras olikin Sokrateen aikalainen, hänet lasketaan esisokraatikkoihin. Hän seurasi Abdrean koulukunnan perinteitä, jotka olivat peräisin [[joonialainen luonnonfilosofia|joonialaisesta luonnonfilosofiasta]]. Sen tärkeimpiä periaatteita oli kriittisyys, asioiden systemaattinen pohdinta, jota voidaan kutsua "esisokraattiseksi [[dialektiikka|dialektiikaksi]]". Sen voidaan katsoa olevan vaihtoehto [[aristotelismi|aristoteeliselle]] esittävälle metodille, joka esimerkiksi [[Karl Popper]]in mukaan kärsii [[dogma]]attisuudesta.
 
Protagoraan panos oli ehkä merkittävin [[epistemologia]]ssa. Hän pyrki löytämään totuuden hylkäämällä epätodennäköisemmät argumentit. Hänellä oli kaksi periaatetta. Ensimmäinen oli, että "ennen mitään epävarmuutta, kaksi vastakkaista väitettä voivat kohdata toisinsatoisensa yhtä pätevinä". Toinen täydentää ensimmäistä huomauttamalla tarpeesta "vahvistaa heikompaa argumenttia".
 
Koska Protagoras oli fallibilisti ja siten valmis tarvittaessa myöntämään minkä tahansa ajatuksen vääräksi, hän tiesi, että myös vähemmän houkutteleva argumentti saattoi kätkeä sisäänsä parhaan vastauksen. Tämän vuoksi hän sanoi, että heikompaa argumenttia tulisi vahvistaa. Juuri tätä on pidetty relativismina. Protagoras kuitenkin pyrki objektiivisuuteen suosimalla argumenttien tasa-arvoistamista, toisin sanoen hän pyrki saamaan tietoa niin paljon kuin mahdollista etsimällä kullekin väitteelle vahvimman mahdollisen vastaväitteen, joka voitaisiin esittää sitä kohtaan. Näin hän löysi vähemmän dogmaattisen tavan lähestyä totuutta, sellaisen, joka johti hänen mielestään parhaaseen lopputulokseen tieteen mukaan. Se oli tapa etsiä objektiivista totuutta taistelemalla omaa subjektiivisuutta vastaan. Vähiten todennäköinen argumentti tuli hylätä, vaikka se olisikin järjen tai oikeudenmukaisuuden vastainen, sillä hän katsoi näiden käsitteiden olevan vain ihmisten ominaisuuksia, ei mitään universaaleja totuuksia. Näin ne edustivat ihmisen omaa subjektiivista näkemystä, ajattelun väistämätöntä lähtökohtaa, josta piti päästä yli. Protagoraalle tämä oli tieteellisen metodin päämäärä. Näin voidaan katsoa, ettei hän ollut todellinen relativisti, vaan ennemminkin suuri fallibilisti.