Ero sivun ”Venäjän ortodoksinen ulkomaankirkko” versioiden välillä

[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p typo
Rivi 9:
Kun neuvostovallan vaino vuonna 1922 ajoi varsinaisen Venäjän ortodoksisen kirkon sekasortoon, kanonisesti epämääräinen Karlovcin synodi yritti ottaa sen aseman itselleen, vähäisellä menestyksellä.
 
Itse asiassa monet jopa halveksivat karlovcilaisia, jotka olivat paenneet maasta silloin kun heitä olisi eniten tarvittu Venäjällä, ja muistutettiin erityisesti, kuinka miehuullisesti [[Moskovan ja koko Venäjän patriarkaatti|Moskovan ja koko Venäjän patriarkka]] [[patriarkka Tihon|Tihon]], nöyrä ja vaatimaton munkkipiispa - joka oli valittu virkaansa arvalla juuri vallankumouksen aattona - kantoi piinansa marttyyrikirkon johtajana, puhumattakaan murhatuksi tulleesta Pietarin metropoliitta Venjaminista tai ns. [[Solovetskin luostari|Solovetskin]] piispoista, jotka oli vangittu entiseen luostariin Vienanmeren saaressa. Tihonin vaikea ja tuskainen johtajuus päättyi lopulta ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1924.
 
Venäjän kirkon sekasorto päättyi vasta 1926, kun [[locum tenens]] patriarkka [[Sergij|Sergei]] teki sopimuksen neuvostovallan kanssa. Hän sai luvan perustaa uuden Pyhän Synodin, johon kuului seitsemän muuta piispaa, joukossa tuleva patriarkka Aleksei. Täten patriarkan kirkolla oli sekä kanonisen että maallisen lain edellyttämä hallinto, jonka myös virallinen valtiovalta tunnusti. Sergein ja koko synodin 29. heinäkuuta 1926 allekirjoittama julistus saattoi kirkon ja valtiovallan suhteet uudelle pohjalle. Julistus merkitsi täyttä yhteistyötä: kirkolle osoitettua luottamusta ei käytettäisi valtiovallan vahingoksi, {{sitaatti|Ortodoksit tunnustaisivat Neuvostoliiton maalliseksi isänmaakseen, jonka onni ja menestys ovat heidän onnensa ja menestyksensä, sekä epäonni heidän epäonnensa.}}