Ero sivun ”Kekkostiet” versioiden välillä

Tiet rakennettiin osittain vankityövoimalla. Rakennustöitä varten perustettiin [[työsiirtola]], johon voitiin sijoittaa lyhyen vankeustuomion saaneita henkilöitä tai sakkorangaistuksen sovittajia. Työstä maksettiin heille palkkaa. Mukana oli myös siviilityöntekijöitä muun muassa työnjohtajina, koneenkuljettajina ja kirvesmiehinä. Vangit siirrettiin vuonna [[1960]] [[Valtatie 4|nelostien]] rakennustöihin [[Keski-Suomi|Keski-Suomeen]] ja teiden rakentajiksi tuli maakunnan työttömiä. Maalaisliitto kilpaili tiukasti äänestäjistä Kainuussa kommunisteja vastaan, ja tiet eivät ainakaan heikentäneet kannatusta, mainitsihan Kekkonen vielä vuonna [[1954]] tiet yhtenä saavutuksenaan. Teihin käytettiin noin 14 prosenttia Kainuun tiemäärärahoista 1950-luvulla ja niiden pituus oli viidennes kaikista rakenteilla olleista teistä. Suhteessa tieverkon pituuteen Kainuussa tehtiin 1950-luvulla tietöitä enemmän kuin missään muualla Suomessa.<ref name="levä">Kimmo Levä (toim.): ''Tietä perille: Mobilia-vuosikirja 1994'', s. 8–10. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1994.</ref>

Kainuun maakunnassa Urho Kekkonen sai kovan maineen tieasioiden hoitajana. Vuosikymmenien ajaksi jäi elämään tarina Kekkosesta, joka "käveli" tiet Kainuun syrjäkulmille, ja Kekkosen pitkä presidenttikausi piti tarinan hengissä. Vaikka Kainuun Kekkostiet ovat vain pieni sirpale suomalaisesta 1950-luvun tiehistoriasta, ne kertovat osaltaan siitä poliittisesta kulttuurista, jossa tiemäärärahoja tuolloin jaettiin. Paikallisten asukkaiden, [[kunta|kuntien]] tai yksittäisten [[kansanedustaja|kansanedustajien]] aloitteet teiden rakentamiseksi eivät aina auttaneet, vaan vasta pääministerin vaikutusvalta ja hänen henkilökohtainen puuttumisensa asiaan tuotti tulosta. Kekkosteiden taustalla oli myös kilpailu äänestäjistä, sillä Urho Kekkonen oli sotien jälkeen valittu eduskuntaan Kainuun maalaisliittolaisten listalta. Maakunnan pääpuolueet olivat [[Maalaisliitto]] ja [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|SKDL]], ja molempien puolueiden kainuulaiset kansanedustajat olivat vuosien mittaan tehneet lukuisia aloitteita teiden rakentamisesta, mutta turhaan. Maalaisliitto pyrki parhaansa mukaan hyödyntämään Kekkosteiden mainetta taistelussaan [[kommunismi]]n leviämistä vastaan.

Myös toinen huomattava maalaisliittolainen poliitikko, puoluesihteeri ja ministeri [[Arvo Korsimo]], sai samoihin aikoihin nimensä Suomen tiehistoriaan, mutta hieman negatiivisemmalla tavalla. Niin kutsutun Korsimon mutkan avulla Korsimo sai [[Turku|Turun]] seudulla rakenteilla olleen valtatien kulkemaan hänen omien tiluksiensa sijasta naapurien maita pitkin.<ref>Kimmo name="levä"Levä (toim.): ''Tietä perille: Mobilia-vuosikirja 1994'', s. 8–10. Kangasala: Vehoniemen Automuseosäätiö, 1994.</ref>