Ero sivun ”Meksikonaavikkokettu” versioiden välillä
Ak: Uusi sivu: {{Taksonomia/eläimet | nimi = Vulpes macrotis | status = Elinvoimainen | iucn = 41587 | iucn_arvioija = Cypher, B. & List, R. | iucn_vuosi = 2014 | iucn_versio = 2019.3 | iucn_vii... |
(ei mitään eroa)
|
Versio 30. maaliskuuta 2020 kello 18.17
Vulpes macrotis on osissa Yhdysvaltoja ja Meksikoa tavattava kettu. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen elinvoimaiseksi lajiksi.
| Vulpes macrotis | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumalliset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Alaluokka: | Theria |
| Osaluokka: | Istukkanisäkkäät Eutheria |
| Lahko: | Petoeläimet Carnivora |
| Heimo: | Koiraeläimet Canidae |
| Suku: | Ketut Vulpes |
| Laji: | macrotis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Vulpes macrotis |
|
 Levinneisyysalue kartalla. |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Taksonomia
Lajin Vulpes macrotis kuvaili tieteelle Clinton Hart Merriam vuonna 1888. Lajia on ajoittain pidetty kissakettuna (Vulpes velox). Sittemmin lajia Vulpes macrotis on kuitenkin pidetty omana lajinaan. Sen jako eri alalajeihin on muuttunut samaan tapaan. Aikanaan lajilla on kuvailtu olleen jopa kahdeksan eri alalajia. Nykyisin se jaetaan yleensä kuitenkin vain kahteen alalajiin, V. m. macrotis ja Kalifornian San Joaquinin laakson alueen alaljiin V. m. mutica.[1] Laji voi risteytyä kissaketun kanssa.[2]
Koko ja ulkonäkö
Vulpes macrotis on suhteellisen pieni kettulaji. Naaraat ovat hieman uroksia kevyempiä, mutta eivät juuri muuten poikkea kooltaan. Urosten paino on 1,5-2,5 kg ja naaraiden 1,6-2,2 kg. Urosten ruumiinpituus on 47-52 cm ja naaraiden 45,5-53,5 cm. Korkeus on 30-32 cm. Turkin väritys on päältä kellertävän harmaa muuttuen vaaleammaksi kyljillä. Ruumiin alapuoli on valean keltainen tai valkoinen. Päässä kuono on kapea ja korvat suhteellisen suuret. Kuonon sivuilla onmustaa karvoitusta. Alahuulet ovat mustat tai ruskeat. Häntä on pitkä ja tuuhea. Hännänpää on musta.[2]
V. macrotis on kooltaan huomattavasti pienempi, kuin kettu. Kissaketusta sen erottaa esimerkiksi suuremmista korvistaan. Harmaakettu on hieman suurempi ja pienempikorvainen.[2]
Levinneisyys ja elinympäristö
_(11460676606).jpg)
Lajin levinneisyysalue käsittää osia Yhdysvalloista ja Meksikosta. Yhdysvalloissa sitä tavataan Utahin, Teksasin, Oregonin, New Mexico, Nevada, Idahon, Kalifornian, Arizonan ja Coloradon osavaltioiden alueella. Meksikossa levinneisyysalue käsittää osia Coahuilasta, Baja Californiasta, Baja California Surista, Chihuahuasta, Sonorasta, San Luis Potosísta, Nuevo Leónista, Durangosta ja Zacatecasista.[1]
Sen elinympäristö käsittää kuviia tai puolikuivia alueita aavikkopensaikoilta ruohikkoalueille. Se suosii alueita ilman tiheää kasvillisuutta ja välttelee hankalakulkuista maastoa. Lajia tavataan myös maatalouskäyttöön otetuilla mailla ja etenkin puutarjoilla. Harvinaisempi se on varsinaisilla kaupunkialueilla.[1]
Elintavat
Laji esiintyy yleensä lisääntyvinä pareina, jotka voivat pysyä yhdessä useampia vuosia. Laji on pääasiassa yöaktiivinen ja aktiivisimmillaan aamu- tai iltahämärässä. Päivät se viettää yleensä pesäkolossaan tai sen vierellä lepäillen. Reviirillä on kokoa 2,5–11,6 km². Eri parien reviirit saattavat olla osittain päällekkäisiä ja ne merkitsevät alueitaan hajumerkein. Laji ääntelehtii muristen, haukahdellen, vingahdellen ja hyristen.[2]
Laji käyttää ravinnokseen pääasiassa eläimiä. Sen saaliseläimiin lukeutuvat esimerkiksi jyrsijät, jänikset, selkärangattomat, linnut, matelijat ja käärmeet. Jyrsijöistä saaliiksi joutuvat esimerkiksi kengurotat, taskuhyppyrotat, preeriakoirat ja maaoravat. Selkärangattomia saaliseläimiä ovat kovakuoriaiset ja sirkat.[1] Ne voivat syödä myös katusten hedelmiä, sekä ihmisten jätteitä. Ylimääräistä ravintoa ne voivat varastoida myöhempää varten. Lajin petoeläimiä ovat kojootti, kettu, punailves ja koira.[2] Petoeläimet muodostavat yleisimmän kuollinsyyn ja erityisen monet jäävät kojoottien saaliiksi.[1]
Pariutumattomat urokset ja naaraat pariutuvat yleensä lokakuun ja marraskuun välisenä aikana. Lisääntyminen tapahtuu joulukuun ja tammikuun välillä. Tiineys kestää 49–55 päivää. Pentuja on 1–9 ja keskimäärin 4.[1] Emo imettää poikasiaan 90 päivää ja ne kasvavat pesäkolossa. Ne kaivavat kolonsa joko itse, tai käyttävät mäyrien tai muiden eläinten valmiiksi kaivamia koloja. Samaa koloa voi käyttää useampi sukupolvi. Pennut alkavat tulla kolosta ulos 4–5 viikon ikäisinä ja seuraavat emoaan metsästysretkille 3–5 kuukauden ikäisinä. Suurin piirtein lokakuun paikkeilla ne lähtevät omille teilleen ja sukukypsäksi ne kasvavat vuoden ikäisinä. Ne elävät luonnossa 4- tai vankeudessa 12-vuotiaiksi.[2]
Uhat ja suojelu
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt lajin V. macrotis elinvoimaiseksi lajiksi. Lajin kannan koko vaihtelee vuosittain olosuhteiden mukaan. Yleisesti ottaen kannan uskotaan olevan laskussa. Lajia uhkaa etenkin sen elinympäristöjen ottaminen maatalous-, asutus- ja teollisuuskäyttöön. Etenkin Meksikossa lajia myydään myös laittomasti lemmikeiksi. Sitä metsästetään paikoitellen Yhdysvalloissa turkkinsa takia.[1]
Laji ei ole osa CITES-sopiumsta. Se on luokiteltu Meksikossa vaarantuneeksi lajiksi. Yhdysvalloissa alalaji V. m. mutica on määritelty uhanalaiseksi lajiksi liittovaltion tasolla. Laji on myös suojeltu useissa osavaltioissa.[1]
Lähteet
- ↑ a b c d e f g h i Cypher, B. & List, R.: Vulpes macrotis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 30.3.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f José R. Castelló: Canids of the World : Wolves, Wild Dogs, Foxes, Jackals, Coyotes, and Their Relatives, s. 186-187. Princeton University Press, 2018. ISBN 978-0-691-18372-5. (englanniksi)