Ero sivun ”Nash the Slash” versioiden välillä

Plewmanin ensimmäinen sooloalbumi, neljän kappaleen EP ''Bedside Companion'' ilmestyi 1978. Samoihin aikoihin Nash the Slash alkoi saavuttaa mainetta dramaattisena live-esiintyjänä, jonka konsertit rakennettiin aina jonkin teeman ympärille. Myös epätyypillinen soitinvalikoima, makaaberi kuvasto ja erikoinen imago herättivät huomiota. Ensimmäinen pitkäsoitto ''Dreams & Nightmares'' myi vuoden sisällä yli 12&nbsp;000 kappaletta, mikä oli hyvä tulos itsenäisesti julkaistulle ja jaellulle albumille. Nash alkoi saada konsertteja ja lämmitteli muun muassa [[Devo]]a ja [[Elvis Costello]]a. Näihin aikoihin hänen oma tuotantonsa oli pääasiassa instrumentaalista.<ref name="canadianbands"/>

 

 

Kasvanut suosio toi Nash the Slashille sopimuksen [[Virgin Records]]in alamerkki [[DinDisc]]in kanssa, joka julkaisi 1981<ref name="canadianbands"/> hänen tunnetuimman<ref name="nosferatu"/> albuminsa ''[[Children of the Night]]in''. Keikkailutahti pysyi edelleen kovana ja Nash lämmitteli esimerkiksi [[Iggy Pop]]ia ja [[The Tubes]]ia.<ref name="canadianbands"/> 1981 julkaistu ''Decomposing'' oli instrumentaalilevy, joka oli tarkoitettu kuunneltavaksi millä levysoittimen kierrosnopeudella tahansa.<ref>{{Verkkoviite | osoite = http://www.nashtheslash.com/albums/decomposing.shtml | nimeke = Decomposing | tekijä = Nash the Slash | julkaisupaikka = Nash the Slash's Gravesite | viitattu = 12.4.2013 | kieli = {{en}} }}</ref> Albumi sai melko paljon julkisuutta ja joukon palkintoja. Samana vuonna Nash vieraili Numanin ''[[Dance (Gary Numanin albumi)|Dance]]''-albumilla.<ref name="canadianbands"/>

FM:n musiikkia oli kuultu elokuvassa ''[[Friday the 13th: The New Blood]]''. Jälleen soolouralle siirryttyään Plewman omistautui vuosien 1989–1996 aikana elokuvasoundtrackien tekemiselle.<ref name="canadianbands"/> Niiden joukossa olivat ääniraidat [[Bruce McDonald]]in elokuviin ''[[Roadkill]]'' ja ''[[Valtatie 61 (elokuva)|Valtatie 61]]'', jotka muodostuivat Kanadassa kulttielokuviksi.<ref name = "twoartists" /> Uuden ääniraidan saivat myös mykän elokuvan klassikot ''[[Tri Caligarin kabinetti]]'' (1920) ja ''[[Kadonnut maailma (vuoden 1925 elokuva)|Kadonnut maailma]]'' (1925).<ref name="canadianbands"/>

 

 

Vuoden 1999 ''Thrash'' oli ensimmäinen Nash the Slash -albumi 15 vuoteen ja merkitsi paluuta 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyliin.<ref name="canadianbands"/> Vuonna 2000 sai Toronton [[Grand Theatre (Toronto)|Grand Theatressa]] ensiesityksensä jälleen uusi soundtrack, tällä kertaa ''[[Nosferatu]]un'' (1922). Sen säveltämisestä Plewman oli uneksinut jo pitkään, muttei ollut kokenut taitojensa riittävän ennen kuin oli ”harjoitellut” muilla elokuvilla. Seuraavana vuonna soundtrack julkaistiin myös CD-muodossa hänen oman levy-yhtiönsä kautta.<ref name="nosferatu"/> Samana vuonna Plewman julkaisi oman Cut-throat Records -levymerkkinsä kautta ''Lost in Space'' -kokoelman, jolla kuultiin ennen julkaisemattomia äänityksiä ''Black Noisen'' ja ''Con-Testin'' sessioista.<ref name="canadianbandsFM"/> Kyseessä oli siis käytännössä FM-albumi, mutta levyllä yhtye tunnettiin nimellä ”Nash the Slash, Cameron Hawkins & Martin Deller”.<ref>{{Verkkoviite | osoite = http://www.nashtheslash.com/albums/lostinspace.shtml | nimeke = Lost In Space: Reel-to-Reel Obscurities | tekijä = Nash the Slash | julkaisu = Nash the Slashin viralliset kotisivut | viitattu =12.4.2013 | kieli ={{en}} }}</ref> Albumi oli julkaistu Dellerin ja Hawkinsin tietämättä, mikä johti välirikkoon eikä Nash the Slash sen jälkeen tehnyt yhteistyötä FM:n kanssa.<ref name="canadianbandsFM"/>