Vuoden [[1950]] sopimuksen nojalla, yksilövalituksen sallineen [[jäsenvaltio]]n yksityiset valittajat ([[yksityishenkilö]]t, [[kansalaisjärjestö]]t ja [[ryhmä (psykologia)|ryhmät]]t) saivat tehdä [[sopimusvaltio]]sta valituksen väitetystä ihmisoikeuksien loukkauksesta. Valituksen tutki ensin ihmisoikeustoimikunta joka päätti otetaanko valitus käsiteltäväksi. Jos valitus täytti edellytykset ja se otettiin vastaan, eikä sovintoa saatu aikaan, toimikunta laati raportin jossa esitettiin tosiasiat ja sen käsitys ongelmasta. Raportti toimitettiin ministerikomitealle. Jos vastaajavaltio oli hyväksynyt EIT:n tuomiovallan saattoi se viedä asian sen ratkaistavaksi. Tuomiovallan tuomio oli lopullinen ja sitova. Yksilövalittajalla ei ollut oikeutta viedä asiaa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mikäli asiaa ei viety tuomioistuimeen, ministerikomitea ratkaisi asian. Vuodesta [[1980]] lähtien valitusten määrä kasvoi jatkuvasti, yhä useampi valtio liittyi [[Euroopan neuvosto]]on ja nykyinen järjestelmä alkoi tuntua vaikealta. Uudistus tuli välttämättömäksi, ja lopulta päätettiin perustaa yksi kokopäiväinen tuomioistuin (11. lisäpöytäkirja), jolloin loput lakkautettiin. Tavoitteena oli yksinkertaistaa ja nopeuttaa käsittelyä ja saattaa kaikki asiat puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.
