'''Johan Huizinga''' ({{Syntymä- ja kuolinaika|7|12|1872|[[Groningen]]|1|2|1945|[[De Steeg]]}}) oli [[Alankomaat|hollantilainen]] [[historia|historioitsija]] ja yksi nykyaikaisen [[kulttuurihistoria]]n perustajista.<ref name=hss>{{Kirjaviite | Nimeke = Historian suursanakirja| Julkaisija = WSOY| Vuosi = 1998| Tekijä = Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki| Sivu = 839| Isbn = 951-0-22044-2 }}</ref> Huizingan innostus menneiden aikakausien kulttuuriin[[kulttuuri]]in näkyi kaikissa hänen teoksissaan.
Huizingan isä [[Dirk Huizinga]] oli [[Groningenin yliopisto]]n lääketieteellisen tiedekunnan professori. Johan Huizinga aloitti yliopistossa [[sanskrit]]in opinnoilla ja laati väitöskirjansa[[väitöskirja]]nsa vuonna 1897 [[hovinarri]]n roolista [[intia]]laisessa draamassa[[draama]]ssa. Vasta 1902 hän kiinnostui keskiajan ja renessanssikauden[[renessanssi]]kauden historiasta. Huizinga kuitenkin jatkoi orientaalisten kielten opetustyötä kunnes hänestä tehtiin vuonna 1905 Groningenin yliopiston yleisen ja [[Alankomaiden historianhistoria]]n professori. Kymmenen vuotta myöhemmin hän sai yleisen historian professuurin arvostetussa [[Leidenin yliopisto]]ssa<ref name=hss />, jossa oli vuoteen 1942 saakka. Hollantia vuodesta 1940 hallinnut [[Natsi-Saksa|Saksan]] miehityshallinto, [[Alankomaiden valtakunnankomissariaatti]], sulki tällöin yliopiston. Vähän myöhemmin saksalaiset pidättivät Huizingan tämän esitettyä julkista arvostelua natsien toiminnasta, ja hänet vietiin vankileirille. Kansainvälisen painostuksen ansiosta hänet kuitenkin pian vapautettiin, mutta karkotettiin kotiarestiin[[kotiaresti]]in pieneen [[De Steeg]]in kylään lähellä [[Arnhem]]ia. Kotiinsa Leideniin hänen ei sallittu enää palata, ja hän kuoli De Steegissä helmikuussa 1945 ehtimättä nähdä maansa vapautumista.
Huizingalla oli omintakeinen esteettinen historianäkemys, jossa taiteella ja kulttuurilla oli kantava rooli. Yksi hänen keskeisimmistä teoksistaan käsittelee keskiaikaa, jonka loppupuolen Huizinga katsoo edustavan pikemmin pessimismiä[[pessimismi]]ä ja [[dekadenssi]]a kuin orastavaa [[renessanssi]]n uudelleensyntymistä. Hänen merkittävimpiä ja tunnetuimpia teoksiaan on myös ''[[Homo Ludens]]'' ({{k-fi|Leikkivä ihminen}}), jossa hän tarkastelee [[leikki|leikin]] asemaa eurooppalaisessa kulttuurissa.<ref name=hss /> Teoksessa Huzinga pyrkii osoittamaan, että leikin luova vaikutus heijastuu lähes kaikkialla kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä. Huizinga näki leikkien rakenteen niiden itsenäisenä merkityssisältönä. Leikkien ja pelien kulttuurisen ja yhteiskunnallisen merkityksen tiedostaminen on suurelta osin juuri Huizingan työn ansiota. Häntä voidaan pitää [[kulttuuriantropologia|kulttuuriantropologisen]] [[pelitutkimus|pelitutkimuksen]] perustajana.
