Ero sivun ”Suomen suuriruhtinaskunta” versioiden välillä

Kirjoitusvirheen korjaus.
p (Käyttäjän 109.240.126.40 muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän Crt tekemään versioon.)
Merkkaus: Palautettu takaisinpäin
(Kirjoitusvirheen korjaus.)
Venäläistämisen suhteen suomalaiset jakaantuivat myöntyväisyyssuuntaukseen ja ”perustuslailliseen” passiiviseen vastarintaan sekä radikaaliin [[aktivismi]]in. Fennomaanien, kielikysymyksen perustalta muodostama, [[Suomalainen puolue]] hajosi vanha- ja nuorsuomalaisiin. Vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet olivat pääasiassa ns. ensimmäisen polven fennomaaneja, joihin keisari Aleksanteri II hallintokauden suomalaiskansallista liikettä tukenut vapauden ilmapiiri oli tehnyt suuren vaikutuksen. He olivat nousseet valtionvirkoihin juuri tuon ajan seurauksena. 1800-luvun lopulta lähtien he joutuivat sopeutumaan aivan eri tavoin toimivan Venäjän aktiivisuuteen. Merkittävimpiä myöntyväisyyden suunnan näyttäjiä olivat [[Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen]], [[ Agathon Meurman]], J.R. Danielson-Kalmari ja E.G. Palmen. Heidän kantavana ajatuksenaan oli poliittinen realismi, etteivät suomalaiset kuitenkaan voineet estää Venäjän toimia maassa. Esimerkkinä huonoimmasta vaihtoehdosta tapahtumien kulussa oli Puolan kohtalo 1860-luvulla. Siksi tavoitteena oli välttää ristiriitoja Pietarin johdon kanssa. Vanhemman polven fennomaanit olivat tottuneet hoitamaan asioita suoraan keisarin kanssa, ja siksi he eivät nimenomaan halunneet ärsyttää keisaria. Lisäksi he arvioivat, että keisari oli ainoa mahdollisuus autonomian säilymisen suhteen; Venäjän hallinnon laajeneminen olisi heikentänyt suuriruhtinaskunnan tilannetta. Myöntyväisyyden kannattajien suhtautumiseen liittyi myös ajattelu ja toiveikkuus, jonka mukaan "kaikesta huolimatta tärkeimmät eli kieli, maa, talonpojat, uskonto ja kulttuuri säilyisivät". Sopuisan politiikan taustalla oli perimmältään toive, että suurvaltapoliittiset muutokset saattaisivat lopulta helpottaa suomalaisten tukalaa asemaa.<ref name="apunen_1987_klinge_1997"/>
 
Perustuslaillinen, passiivien vastarinta, aktivoitui elokuussa vuonna 1901. Linjan edustajat olivat pääosin ruotsinmielistä sivistyneistöä ja fennomaanien ns. toista sukupolvea, nuorsuomalaisia, joille Venäjä oli kulttuurisestikin vastenmielinen, ja jotka kilpailivat vähenevistä virkapaikoista vanhasuomalaisten kanssa. Heidän asenteensa nojasi käsitykseen lakien ja oikeuden suuriruhtinaskunnalle antamasta suojasta, eivätkä he kannattaneet aktiivisen vastarinnan "laittomuuksia". Perustuslaillisten keskeisiä johtajia olivat muun muassa [[Leo Mechelin]], Robert Hermanson ja R.A. Wrede. Passiivisen vastarinnan kannattajien tunnuslause oli: "Ei myötävaikuttaa, ei totella, ei tunnustaa". He onnistuivat luomaan Helsingistä käsin johdetun organisaation, [[Kagaali]]n, joka koostui 45 aluekomiteasta eri puolilla suuriruhtinaskuntaa, ja siihen kuului myös naiskagaali. ''Kagal'' oli alun perin venäläisten antama pilkkanimi (juutalaisseurakuntien yhteisjärjestö), mutta suomalaisten joukossa se sai isänmaallisen sävyn. Passiivisessa vastarinnassa virkamiehistö oli keskeisessä asemassa, koska heillä oli parhaat mahdollisuudet jarruttaa uusien lakien ja säädösten täytäntöön panoatäytäntöönpanoa. Lisäksi Kagaali levitti venäläisvaltaa vastustavaa kirjallisuutta ja sanomalehdistöä. Perustuslaillisten näytönpaikka ja parhaiten onnistunut hanke oli asevelvollisuuskutsuntojen vastustuksen organisointi vuonna 1902. Uutta valtakunnallista asevelvollisuuslakia, jonka mukaan suomalaismiesten olisi pitänyt palvella emämaan armeijassa, vastustettiin aktiivisesti. Ensimmäisistä kutsunnoista kieltäytyi keskimäärin noin 45&nbsp;% 25&nbsp;000:sta asevelvollisesta.<ref name="apunen_1987_klinge_1997">Apunen 1987, Klinge 1997</ref>
 
====Aseellinen vastarinta====