Ero sivun ”Lapin sota” versioiden välillä

Läänin pohjoisemmista kunnista oli evakuoitu partisaanivaaran vuoksi 12 000 ihmistä jo ennen Lapin sotaa. Heti aselevon jälkeen [[6. syyskuuta]] annettiin koko [[Lapin lääni]]ä ja [[Oulun lääni]]n itäisiä kuntia koskeva koko siviiliväestön evakuointikäsky. Suurin osa väestöstä evakuoitiin [[Pohjanmaa]]lle ja muualle Suomeen. Koska maassa oli myös 400&nbsp;000 [[Karjalan siirtoväki|Karjalan evakkoa]], pyydettiin Ruotsilta 7. lokakuuta, voisiko maa ottaa vastaan 100&nbsp;000 pakolaista Lapista. Myöntävä vastaus tuli jo muutaman tunnin kuluttua: lopultaLopulta Ruotsiin siirtyi 56&nbsp;500 pakolaista pikaisesti perustetuille pakolaisleireille.<ref>Kaila 1950, s. 15</ref> Kirjassaan ''Jätetyt kodit – tuhotut sillat'' [[Veikko Erkkilä]] ja [[Pekka Iivari]] kuitenkin esittävät, että Ruotsi viivytteli evakuoitavien tuontia maahan pelätessään Neuvostoliiton valtaavan tyhjentyvän Lapin.<ref>{{Verkkoviite | Osoite =http://yle.fi/uutiset/uusi_kirja_paljastaa_ruotsi_empi_lapin_sodan_evakkojen_vastaanottoa/8328416| Tekijä = Jorma Korhonen | Nimeke =Uusi kirja paljastaa: Ruotsi empi Lapin sodan evakkojen vastaanottoa |Julkaisu =Yle.fi, uutiset |Viitattu = 24.9.2015}}</ref> Yhteensä Lapin läänin väestöstä evakuoitiin 75&nbsp;prosenttia, 168&nbsp;000 henkeä. Ihmisten lisäksi oli turvaan kuljetettava myös kotieläimet ja karja, esimerkiksi nautoja evakuoitiin 22&nbsp;000 päätä Ruotsiin ja 8&nbsp;000 eteläiseen Suomeen.<ref>Yle: Evakkotiellä</ref><ref name="arr">Arrela (toim.) 1983, s. 5–8</ref> Sallan muutamasta kylästä karja jouduttiin sotatilanteen vuoksi kuljettamaan turvaan Neuvostoliiton alueen kautta kiertämällä.<ref name="mar">Martikainen 2006</ref>

Siviiliväestö karjoineen pyrki turvaan länteen ja etelään. Väestön ja karjan kokoamispaikat olivat täynnä ja kuljetusvälineistä kova puute. Liikenneväylät olivat saksalaisten hallussa ja saksalaisten kolonnat täyttivät pohjoiseen vievät tiet. Saksalaiset eivät häirinneet siviilievakuointia, mutta sotilaskuljetukset olivat etusijalla.<ref name="mar"/> Taka-Lapin siviiliväestön evakuoinnissa saksalaisilla oli merkittävä rooli, Ivalon saksalaisen komendatinkomendantin ehdottaessa, että siviiliväestöä voitiin kuljettaa myös pohjoista päin Rovaniemelle ajavilla saksalaisilla autoilla. Nämä autot olivat evakuoimassa saksalaisten varastoja Rovaniemeltä ja palaamassa tyhjinä takaisin. Ehtona oli, että Rovaniemeltä palaavat suomalaiset evakuontiautot puolestaan ottaisivat kuljettaakseen saksalaista tavaraa. Taka-Lapin is-piirin evakuoinneista jopa noin 90 prosenttia kuljetettiin saksalaisten kalustolla.<ref>{{Kirjaviite|Tekijä=Mikko Uola|Nimeke=Petsamo 1939-1944|Vuosi=2012|Sivu=527|Julkaisija=Minerva Kustannus Oy}}</ref>

3. syyskuuta 1944 saksalaisjoukkojen komentoon alistetut neljä suomalaispataljoonaa saivat Päämajasta määräyksen irrottautua ja siirtyä muodostamaan poikittaista rintamaa kohti saksalaisjoukkoja: [[Erillisosasto Sau]] ja [[Erillinen Pataljoona 5 (jatkosota)|Erillinen Pataljoona 5]] määrättiin Ouluun, [[Erillinen Pataljoona 8 (jatkosota)|Erillinen Pataljoona 8]] Kajaaniin. Vahvin yksikkö, [[Osasto Pennanen]], sai määräyksen siirtyä turvaamaan Kemin tehtaita. Samana päivänä Mannerheim määräsi pohjoisen tulevan rintaman turvaksi muitakin joukkojensiirtoja. [[6. divisioona (jatkosota)|6. divisioonan]] tuli siirtyä [[Antrea]]sta [[Kajaani]]in ja [[15. prikaati (jatkosota)|15. prikaatin]] [[impilahti|Impilahdelta]] [[Liminka]]an: joukotJoukot olivat paikoillaan 8–9. syyskuuta. Kenraalimajuri [[Ruben Lagus|Laguksen]] [[Suomen Panssaridivisioona|panssaridivisioona]] määrättiin 18. ja 20. syyskuuta siirtymään Ouluun, mutta rautateiden heikon kapasiteetin vuoksi se oli perillä vasta 28. syyskuuta. Ouluun määrättiin myös [[3. divisioona (jatkosota)|3.]] ja [[11. divisioona (jatkosota)|11. divisioona]]. Itään Kontiomäelle keskitettiin [[rajajääkäriprikaati]].<ref name="kallioniemi_19">Kallioniemi 1989, s. 19–20</ref><ref name="ziemke"/><ref>Kaila, s. 131–134</ref> Joukkojen komentajaksi nimitettiin [[talvisota|talvisodassa]] kunnostautunut kenraaliluutnantti [[Hjalmar Siilasvuo]], joka otti komennon käsiinsä 27. syyskuuta.

Kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo oli siirtynyt 26. syyskuuta Ouluun, jossa esikunta perustettiin Seurahuoneelle, nykyiselle kaupungintalolle. Päämaja oli perehdyttänyt hänet saksalaisten kanssa tehtyyn vetäytymissopimukseen ja sen aikatauluun. Siilasvuo näki kuitenkin taistelutoiminnan tarpeelliseksi. Otettuaan komennon 27. syyskuuta hän katkaisi heti kaiken yhteistoiminnan saksalaisten kanssa puhelinyhteyksiä myöten.<ref name="lappalainen179">Lappalainen 1997, s. 179–192</ref> Pudasjärven yhteenoton aikana 28. syyskuuta saksalaisten joukkojen komentaja Rendulic toimitutti suomalaisten Mikkelin päämajaan kirjeen, jossa esitti, että solmitusta vetäytymissopimuksesta pidettäisiin kiinni. Mukana oli karttaliite aikatauluineen. Kirje ei aiheuttanut Päämajassa toimenpiteitä, sillä sopimusta ei enää noudatettu.<ref name="lappalainen179"/>

Lapin sodassa Suomi menetti 774 miestä kaatuneina ja 262 kadonneina (näistä jäi 164 vangeiksi), jasekä 2&nbsp;904 haavoittui.<ref name="tappiot"/>. Kolmasosa suomalaisista kaatuneista kuoli jalkaväkimiinoihin.<ref name="arr"/>. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1&nbsp;000 kaatunutta, yli 2&nbsp;000 haavoittunutta sekä 1&nbsp;300 vangiksi joutunutta.<ref name="tappiot"/>.

Lokakuun 9. päivänä 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti [[Lothar Rendulic]] antoi käskyn [[poltetun maan taktiikka|poltetun maan taktiikasta]]. Käskyä oli valmisteltu jo pitkään: aikaisemmanAikaisemman komentajan kenraalieversti [[Eduard Dietl]]in käskystä oli laadittu jo vuonna 1942 suunnitelma Pohjois-Suomen infrastruktuurin tuhoamisesta tarpeen vaatiessa.<ref name="koti"/> Sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Tornionjokilaaksossa kylien tuho jouduttiin kokemaan rankalla tavalla: evakkoonEvakkoon lähteneet asukkaat seurasivat kotitalojensa polttamista Ruotsin puolelta Tornionjokea.

Pienempien kylien lisäksi vilkas [[Rovaniemi|Rovaniemen]] [[kauppala]] tuhottiin käytännössä kokonaan: rakennuksistaRakennuksista säästyi ainoastaan noin kymmenesosa.<ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Leppänen, Eero | Otsikko = Polttivatko suomalaiset itse kauppalan? | Julkaisu = Kaleva | Ajankohta = 28.10.2007 | Vuosikerta = | Numero = | Sivut =13 | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Kaleva Kustannus Oy | Selite = Opetusneuvos Erkki Hautamäki on esittänyt suomalaisten itse aiheuttaneen Rovaniemen kauppalan palon. Hän kertoo tavanneensa suomalaispioneerin, joka kuolinvuoteellaan paljasti räjäyttäneensä rautatieasemalla ammusjunan; räjähdyksen aiheuttamat tulipalot olisivat tuhonneet kauppalan. | Tiedostomuoto = | Viitattu = 28.10.2007 | Lopetusmerkki = pois }}</ref> Rakennukset tuhottiin käyttötarkoituksesta välittämättä:; jopa Rovaniemen, [[Enontekiö]]n, [[kemijärvi|Kemijärven]], [[Turtola (kylä)|Turtolan]] ja Kuusamon kirkot poltettiin.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.ulapland.fi/FI/Yksikot/Yhteiskuntatieteiden-tiedekunta/Tutkimus/Projektit/Feeniks---Taide-ja-kulttuuri-Lapin-jalleenrakennuksessa/Tutkimusryhma-ja--aiheet | Nimeke = Tutkimusryhmä ja aiheet: Luterilaisten jälleenrakennuskirkkojen alttaritaulut Lapissa | Tekijä = Sisko Ylimartimo | Ajankohta = | Julkaisu = Lapin Yliopisto | Viitattu = 27.12.2016 }}</ref>

Saksalaissotilaat loivat vuosia Suomessa kestäneen oleskelunsa aikana yhteyksiä ja suhteita suomalaisiin siviileihin, jopa avioliittoja solmittiin. Aviottomien ''saksalaismorsianten'' tilanne oli joukkojen lähdettyä huono: osallaOsalla oli lapsikin saksalaissotilaan kanssa. Sodanjälkeisessä Suomessa yksinhuoltajilla ja aviottomilla lapsilla oli vaikeaa. Naiset vaikenivat asiasta, ja lapsia pilkattiin.<ref>Wendisch 2006, s. 3-15</ref>

Kaikkiaan runsaat tuhat suomalaista naista lähti saksalaisjoukkojen matkaan näiden perääntyessä Norjaan. Osa heistä työskenteli saksalaisjoukkojen huollossa, ja seurasi joukkoja epätietoisina tulevasta, osa halusi pois maasta pelätessään neuvostomiehitystä. Suuri osa naisista seurasi saksalaisia miesystäviään, joihin he olivat tutustuneet jatkosodan aikana. Joiltakuilta heistä jäi Suomeen aviomies ja lapsiakin. Fiktiossa asiaa on kuvannut muun muassa [[Paavo Rintala]] romaanissaan ''Pojat'', jonka pohjalta [[Mikko Niskanen]] ohjasi samannimisen [[Pojat (elokuva)|elokuvan]].<ref>Niskanen 1962</ref>

Suomen johtavalle suomenkieliselle sanomalehdistölle saksalaisten muuttuminen liittolaisista viholliseksi tuotti jopa yllättävän vähän vaikeuksia. Oma vaikutuksensa ''Helsingin Sanomien'', ''Uuden Suomen'', ''Suomen Sosialidemokraatin'', ''Ajan Suunnan'' ja ''Vapaan Sanan'' kirjoitteluun oli saksalaisten aloittamalla suomalaisten asutuskeskuksien tuhoamisella. Pitkästä aseveljeydestä huolimatta kyseisten lehtien kirjoittelussa ei Lapin sodan aikana esiintynyt juuri minkäänlaista saksalaisten puolustelua tai Suomen harjoittaman politiikan arvostelua. Samaan aikaan sotasensuuri kuitenkin höllentyi koko ajan, joten mahdollisuuksia kritiikkiinkin olisi ollut. Heti Suursaaren taistelusta ja Tornion maihinnoususta lähtien lehdet arvostelivat saksalaisten toimia erittäin rajusti. Yleisesti esitetty Rovaniemen tuho suhtautumisen käännekohtana ei enää vaikuttanut lehtien kirjoittelun sävyyn mitenkään, vaan paremminkin kirjoittelu alkoi vähentyä jo hieman ennen Rovaniemen valtausta.

Lehdistössä yksittäisiä saksalaisia sotilaita parjattiin ja jopa demonisoitiin. Myös koko Saksan armeijaa kohtaan tunnettiin voimakasta suuttumusta heti siitä lähtien, kun lehdistöön alkoi kantautua tietoja tuhotöistä esimerkiksi Porissa ja Hyrynsalmella. Kaiken kaikkiaan lehdistö hyökkäsi voimalla Saksaa vastaan jo paljon ennen kuin armeija alkoi ottaa pohjoisen sotaretken tosissaan. Rajuimmin saksalaisia arvosteli ''Suomen sosialidemokraatti'', kun taas SKDL:n ''Vapaa Sana'' kirjoitti saksalaisista hyvin vähän. IKL:n ''Ajan Suunta'' tuomitsi muiden mukana saksalaisten toimet heti Suursaaren taistelun jälkeen. Sotasensuurilla ei ollut merkittävää hillitsevää vaikutusta lehdistön kirjoitteluun.<ref>Rimpiläinen 2007</ref>

Saksalaiset olivat asentaneet Lappiin runsaat miinoitteet. Aluksi raivaus pyrittiin suorittamaan armeijan vakinaisen väen pioneerikunnan voimin. Kesän 1945 alussa perustettiin erillinen Pohjois-Suomen miinanraivausorganisaatio, johon palkattiin siviiliväestöä. Enimmillään henkilöstöä oli 15001&nbsp;500 raivaajaa. Vahvuutta vähennettiin asteittain, mutta organisaatio toimi vuoteen 1952.<ref name="mil">Puolustusvoimat 2007</ref>

Raivaustyö suoritettiin käsin miinaharavalla ja piikkitutkaimella. Suojavarustus oli puutteellista, raivaajilla oli kasvojen suojana suojalasit ja metalliverkkosilmikko. Varsinkin työn alkuvaihe vaati suuret tappiot: raivaustyössäRaivaustyössä menetti henkensä yhteensä 72 ja haavoittui 141 raivaajaa. Noin 600 varusmiesraivaajasta kuoli 28 ja haavoittui 43.<ref name="mil"/>

Yli 100&nbsp;000 lappilaista pakolaista palasi sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. Monet olivat hävityksessä menettäneet kaiken. Läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25&nbsp;000 päätä. Saman verran hävisi [[poro]]ja. Osa perheistä saattoi jatkaa elämäänsä tuhoamatta jääneissä saunoissa tai navetoissa. Jälleenrakentaminen oli mittavaa: kaikkiaanKaikkiaan Lapin läänissä rakennettiin yli 20&nbsp;000 rakennusta.<ref name="rakper">Rakennusperinto.fi 2006</ref> Erityisesti asuntotilanne oli kuitenkin pitkään vaikea ja rakennusmateriaaleista huutava pula.