Ero sivun ”Suomen Kommunistinen Puolue” versioiden välillä

SKP perustettiin 29. elokuuta 1918 [[Moskova]]ssa. Perustajat olivat lähinnä Venäjälle [[Suomen sisällissota|Suomen sisällissodan]] jälkeen paenneita [[punakaarti|punaisia]] ja heidän poliittisen hallintonsa [[Suomen kansanvaltuuskunta|kansanvaltuuskunnan]] jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä.<ref>Saarela 1996, s. 38, 45-4645–46.</ref> SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa,<ref>ks. Saarela 1996, s. 23-2423–24.</ref> ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten [[Suomen Sosialistinen Työväenpuolue|Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen]].<ref name="saarela1996s195ym"/> Kommunistien johtamat vaaliliitot saivat 10-15 prosenttia äänistä 1920-luvun eduskuntavaaleissa.

Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa.<ref>Leppänen 1994, s. 11-11–.</ref> Puolueesta kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue, jolla oli kattava järjestörakenne ympäri maata. SKP oli väkilukuun suhteutettuna yksi Länsi-Euroopan suurimmista kommunistipuolueista. Osa kommunisteista nousi korkeisiin valtion virkoihin. SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|Suomen Kansan Demokraattisen Liiton]] listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä jatkuvasti hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.

SKP:n ensimmäiset periaatteelliset linjaukset tuotiin julki perustavassa kokouksessa. Uusi puolue kritisoi voimakkaasti SDP:n toimintatapoja, joiden katsottiin johtaneen vallankumouksen tappioon Suomessa ja otti vaikutteensa [[Bolševikit|bolševikeilta]], joiden taktiikka oli menestynyt Venäjällä. SKP väheksyi [[parlamentarismi]]a ja korosti radikaalia vallankumouksellista toimintaa. Perustajat hyväksyivät [[Jukka Rahja]]n esittämät teesit, joissa vaadittiin 1. valmistautumista uuteen aseelliseen vallankumoukseen, 2. työväenliikkeessä esiintyneiden virheellisten näkemysten jyrkkää tuomitsemista, 3. rautaista [[Proletariaatin diktatuuri|työväen diktatuuria]], 4. kaiken maan ja kapitalistisen omaisuuden [[Sosialisointi|pakkoluovuttamista]] työväelle sekä 5. kansainvälisen vallankumouksen edistämistä ja tukea neuvostovallalle Venäjällä.<ref>Saarela 1996, s. 39-4939–49.</ref> Vuosien 1917–1918 kokemukset olivat keskiössä periaatteita muotoiltaessa, mutta [[Tauno Saarela]]n mukaan kyse oli osin myös paluusta SDP:ssä vuosina [[Vuoden 1905 suurlakko|1905–1906 noudatettuihin]] menettelytapoihin.<ref>Saarela 1996, s. 50-5150–51.</ref>

Julkisen SKP:n ensimmäinen toimisto sijaitsi [[Töölö]]ssä Tullinpuomin talossa, josta siirryttiin lokakuun 1944 viimeisellä viikolla [[Hakaniemi|Hakaniemeen]] Parkkisen kulmaan.<ref>Leppänen 1994, s. 18-1918–19.</ref>

Perustavassa kokouksessa muodostettiin viisihenkinen keskuskomitea johtamaan puolueen toimintaa. Syyskuusta 1918 alkaen keskuskomitea jaettiin toimialoittain jaostoihin, joista ensimmäiseksi perustettiin [[SKP:n sotilasjärjestö|sotilasjärjestö]] sekä agitaatio- ja tiedotusjaostot. Keskuskomitealla oli oikeus täydentää itseään ja jäsenmäärä nousi pian.<ref>Saarela 1996, s. 47.</ref> Keskuskomitean merkitystä korosti se, ettei puolueella aluksi ollut sääntöjä, joissa olisi määritelty keskuskomitean suhde suomalaisten kommunistien järjestöihin.<ref name="saarela1996s85">Saarela 1996, s. 85.</ref> Vuonna 1920 hyväksyttyjen ohjesääntöjen mukaan keskuskomitea kutsui koolle puoluekokouksen, johon järjestöillä oli oikeus lähettää edustajia. Keskuskomitean määräykset olivat sitovia ja jäseneksi hyväksyttiin vain puoluekuria noudattava henkilö. Vuoden 1920 puoluekokouksessa keskuskomitaankeskuskomiteaan valittiin myös Suomessa maanalaisessa työssä toimineita.<ref>Saarela 1996, s. 213-214213–214.</ref> Vuoden 1921 edustajakokouksessa keskuskomitean jäsenmääräksi sovittiin yksitoista ja kotipaikaksi valittiin Pietari. Jäsenistä seitsemän valittiin äänestyksellä, ja loput myöhemmin Suomessa toimivien keskuudesta.<ref>Saarela 1996, s. 239-240239–240.</ref>

Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja se oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä. Valta oli puoluetoimikunnalla ja ennen kaikkea sen poliittisella jaostolla (politjaosto).<ref>Leppänen 1994, s. 18-1918–19.</ref> Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään ydinryhmällä, jonka muodostivat [[Ville Pessi]], [[Aili Mäkinen]], [[Martti Malmberg]], [[Hertta Kuusinen]], [[Inkeri Lehtinen]] ja sihteeristön kokouksiin myös osallistunut [[Aimo Aaltonen]].<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944-51 | Julkaisija = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Vuosi = 2004 | Tekijä = Mikko Majander | Sivut = 280-281280–281 | Isbn = 951-746-654-4 }}</ref> Puoluetoimikunnan tilalle tuli vuodesta 1951 alkaen keskuskomitea ja puoluetoimikunnan tilalle poliittinen toimikunta. Politjaosto lakkautettiin.

SKP:n Suomessa toimivaa maanalaista organisaatiota alettiin rakentaa syksyllä 1918. Yhteyksiä muodostettiin Venäjän lisäksi Ruotsista käsin ja kommunistien propaganda alkoi levitä ympäri maata. Helsingissä järjestettiin valtakunnallinen neuvottelukokous maaliskuussa 1919, mutta mitään varsinaista organisaatioita ei vielä ollut olemassa. SKP:n johdolla ei aluksi ollut juurikaan vaikutusta julkisen työväenliikkeen elpymiseen, koska puolue korosti maanalaista toimintaa ja valmistautui uuteen aseellisen yhteenottoon. Tavalliset kommunisteihin identifioituneet työläiset olivat kuitenkin mukana myös julkisessa toiminnassa.<ref>Saarela, s. 1996, s. 106-111106–111, 115-118.</ref> Julkinen kommunistiseen liikkeeseen sitoutunut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue muodostettiin keväällä 1920 SKP:n myötävaikutuksella. Loppuvuonna 1920 muodostettiin keskuskomitean alainen Suomen byroo, jonka tehtävänä oli johtaa ja valvoa julkista toimintaa. Byroon alainen alueorganisaatio koostui vaalipiireittäin muodostetuista kolmikoista. SKP rahoitti SSTP:tä huomattavilla summilla ja koulutti toimitsijoita kursseilla Venäjällä. SKP ei kuitenkaan pystynyt täysin ohjailemaan julkisia järjestöjä, joissa toimineet - samoista periaatteellisista lähtökohdista huolimatta - tekivät erilaisia arvioita siitä, mikä oli järkevää toimintaa Suomen oloissa. Syksystä 1921 alkaen Suomen byroo vastasi julkisen työn ohella myös salaisesta toiminnasta. Byroon johtoon valittiin myös SSTP:n johtohenkilöitä.<ref name="saarela1996s195ym">Saarela, s. 1996, s. 195-198195–198, 201, 203-208203–208, 318, 322-323322–323.</ref> Viranomaiset lakkauttivat SSTP:n vuonna 1923, koska sen katsottiin toimivan SKP:n alaisuudessa. Suomessa ollutta kommunistijohtoa jatkuvasti harventaneet pidätykset kasvattivat Venäjällä oleskelleen johdon merkitystä.<ref>Saarela, s. 1996, s. 353-356353–356, 362.</ref>

Suomessa ja Neuvostoliitossa toimineiden aiemmin säännölliset yhteydet muuttuivat satunnaisiksi vuonna 1938, kun Ulkomaan byroo puhdistettiin. Rahantulo Suomeen loppui, SKP:n organisaatio heikkeni ja kommunistien motivaatio laski epätietoisuuden myötä. Puolueen johtava rooli mureni ja vasemmistolainen työväenliike alkoi kehittyi itsenäisesti eri toimintasektoreilla.<ref>Rentola 1994, s. 95, 97, 112-113112–113</ref> Marraskuussa 1938 Valtiollinen poliisi pidätti SKP:n maanalaisen johdon ja monia muita toimijoita, jolloin valtakunnallinen järjestörakenne tuhoutui. Uutta maanlaajuista johtoa ei koottu, mutta osa alueellisista komiteoista ja ammatillinen jaosto jatkoivat toimintaansa. Kommunistit olivat hajallaan ja yhteydet katkonaisia. Toisaalta maanalaista toimintaa ei koettu kommunistien keskuudessa yhtä tärkeäksi kuin aiemmin, sillä julkisen toiminnan mahdollisuudet olivat parantuneet.<ref>Rentola 1994, s. 9, 114-116114–116.</ref>

Keväällä 1940 helsinkiläiset kommunistit muodostivat puolueen keskusjohdoksi työkomitean, jota johti [[Urho Oras]]. Komitea sai laajemmin tunnustetun aseman syksyllä, kun sen kokoonpanoa täydennettiin. [[Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura]] perustettiin toukokuussa 1940 työkomitean ja [[Soihtu (opiskelijalehti)|soihtulaisten]] yhteistyön tuloksena. Yhdistyksestä muotoutui kommunistien julkisen toiminnan keskus, joka toimi käytännössä kuin puolue.<ref>Rentola 1994, s. 216-220216–220.</ref> Viranomaiset alkoivat puuttua SNS:n toimintaan loppukesästä 1940 alkaen ja talvella kaikki vasemmiston julkinen toiminta vähitellen estettiin. Työkomitea hajosi tammikuun 1941 pidätyksiin, ja johdon otti uusi työvaliokunta, jota johti [[Hertta Kuusinen]].<ref>Rentola 1994, s. 263, 270, 291-295291–295.</ref> Työvaliokunnan toiminta päättyi jatkosodan alla tehtyihin pidätyksiin ja puolueyhteydet katkesivat jälleen.<ref>Rentola 1994, s. 335.</ref>

[[Jatkosota|Jatkosodan]] sytyttyä pidätyksiltä välttyneet ja kutsunnoista poisjääneet kommunistit pyrkivät aktiiviseen sodanvastaiseen toimintaan ja [[antifasismi|antifasistisen]] [[Jatkosodan vastarinta|vastarintaliikkeen]] luomiseen.<ref>Rentola 1994, s. 336, 340.</ref> Suurimmat [[metsäkaarti]]laisryhmät muodostuivat niille syrjäseuduille, joissa kommunisteilla oli kannatusta väestön keskuudessa. Hajanaiset sissiryhmät suorittivat joitakin [[sabotaasi|sabotaaseja]], mutta niiden merkitys sodankäynnille jäi vähäiseksi. Liikkeellä ei ollut keskusjohtoa tai toimivaa maanlaajuista organisaatiota eikä se saanut juurikaan tukea [[Liittoutuneet|liittoutuneilta]] tai kansalta. Viranomaisten vastatoimet tehosivat ja liike nujerrettiin käytännössä varsin pian. Aktiivisin vaihe päättyi jo lokakuussa 1941 ja joulun 1942 jälkeen toimintaa oli jäljellä vain Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä. Metsiin jäi tosin niitä miehiä, jotka pitivät matalaa profiilia. Viimeiset sissiorganisaatiot tuhottiin keväällä 1944 käydyissä taisteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 340-345340–345, 421, 449.</ref> SKP:n aktiivien lisäksi vastarintaliikettä olivat keskeisesti luomassa [[Työläisrintamamiehet|työläisrintamamiesliikkeessä]] syksyllä 1940 toimineet.<ref>Rentola 1994, s. 271.</ref>

SKP:n Helsingissä toiminut johtoryhmä välitti sodan aikana yhteyksiä ja levitti julistuksia. Puolueen ohella ryhmä käytti kannanotoissaan nimeä Suomen Kansan Vapauden Liitto.<ref>Rentola 1994, s. 348-350348–350, 376-379376–379.</ref> Linjaa vetivät [[Aimo Rikka]] ja [[Yrjö Leino]], kunnes Leino syrjäytti Rikan joulukuussa 1941. Leino muodosti kantansa pääasiassa neuvostoliittolaisten [[Vapausradio|radiolähetyksistä]] saamiensa tietojen pohjalta. SKP:n nimellä sota-aikana tehtyjen julistusten poliittinen merkitys jäi vähäiseksi.<ref>Rentola 1994, s. 378, 380-381380–381, 384.</ref> Kesän 1942 pidätysten jälkeen Leinon ympärille jäi hyvin suppea joukko ja kesäkuussa 1944 Leinon yhteydet katkesivat kokonaan, kun hänen lähipiirinsä pidätettiin.<ref>Rentola 1994, s. 405, 449.</ref> Suurin osa kommunistien kannattajista toimi sota-ajan normaalisti osana muuta yhteiskuntaa rintamalla ja siviilissä.<ref>Rentola 1994, s. 405, 452.</ref>

Kommunistien vapauduttua vankiloista SKP:n virallinen asema oli hetken epäselvä ja puolue aloitti uuden järjestäytymisen maanalaisen mallin mukaisesti. SKP:n 14.–15. lokakuuta 1944 pidetty valtakunnallinen kokous, joka päätti puolueen legalisoinnista, kutsuttiin koolle salaisesti ja rivikommunistit saivat tietää siitä vasta jälkikäteen.<ref>Leppänen 1994, s. 15-2215–22.</ref> Julkisen puolueen ydinjohdon muodostivat vankilaneuvostoja johtaneet ja Leinon organisaatioon kuuluneet.<ref>Rentola 1994, s. 194, 465-468465–468.</ref> Kimmo Rentola on pitänyt kokousta kaappauksena, sillä johdon ulkopuolelle jätettiin monia aiemmin johtoasemissa toimineita.<ref>Rentola 1994, s. 487-488487–488.</ref>

SKP:n perustavan kokouksen osanottajista vain pieni osa edusti jotain järjestöä.<ref>Saarela 1996, s. 38.</ref> Vuoden 1919 puoluekokouksessa enemmistön muodostivat Venäjällä toimineiden klubien, kollektiivien ja sotilasosastojen lähettämät edustajat.<ref name="saarela1996s85"/> Kolmanteen puoluekokoukseen osallistui jo useampia Suomestakin tulleita edustajia.<ref>Saarela 1996, s. 212.</ref> Neljännessä edustajakokouksessa olivat äänioikeutettuja keskuskomitean jäsenet ja Suomesta tulleet henkilöt, joista moni toimi julkisessa työväenliikkeessä. Edustajat nimettiin vaalipiirikolmikoissa ja keskuskomitean vaalilautakunnassa.<ref>Saarela 1996, s. 226-229226–229.</ref> Kesästä 1922 alkaen puolue järjesti puoluejohdon laajennettuja kokouksia, jotka veivät valtaa varsinaisilta puoluekokouksilta, joita alettiin pitää harvemmin.<ref>Saarela 1996, s. 319.</ref> Neuvostoliitossa pidettyjen kokousten asialista määräytyi pitkälti Neuvostoliitossa toimineen johdon prioriteettien pohjalta, jolloin Suomessa toimineille keskeiset asiat jäivät vähemmälle huomiolle.<ref>Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja rajat, teoksessa {{Kirjaviite | Nimeke = Työväestön rajat | Julkaisija = Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura | Selite = Väki voimakas 18| Sivut = 117 | Vuosi = 2005 | Isbn = 951-98296-8-7 }}, s. 117.</ref>

Ensimmäinen julkinen puoluekokous pidettiin monien lykkäysten ja perusteellisten valmistelujen jälkeen lokakuussa 1945. Osastot saivat lähettää edustajia yhden sataa jäsentä kohden. Paikalla oli 352 äänivaltaista osanottajaa.<ref name="leppänen94s126">Leppänen 1994, s. 126-127126–127</ref>

|<ref name=”rentola94s79”>Rentola 1994, s. 79-8079–80.</ref>

Puolueen perustajat olivat Suomesta Venäjälle paenneita punaisia ja Venäjällä asuneita suomalaisia.<ref>Saarela 1996, s. 38, 64-6564–65.</ref> Perustettaessa ei hyväksytty sääntöjä, joten jäi epäselväksi keitä puolueeseen varsinaisesti kuului keskuskomitean ja sen alaisten lisäksi.<ref name="saarela1996s85"/> Tilannetta selvensi Venäjällä toimineiden työväenyhdistysten siirtyminen osaksi VKP:tä joulukuussa 1919.<ref>Saarela 1996, s. 63-6663–66.</ref> Kominternia seuraten SKP käsitti puolueen kurinalaisena ryhmänä (kaaderipuolueena), joka erosi laajoista joukkopuolueista.<ref name="saarela2002s24"/> Vuoden 1920 sääntöjen mukaan SKP:n jäseniä olivat vain aktiivisesti puoluetoimintaan osallistuvat ja puoluekuria noudattavat kommunistit.<ref>Saarela 1996, s. 214.</ref> Toukokuussa 1921 SKP:ssä arvioitiin olevan noin 500 jäsentä. Luku käsitti vain pienen osan SKP:n päämäärien hyväksi Suomessa ja Venäjällä toimineista.<ref name="saarela1996s225">Saarela 1996, s. 225.</ref> Jäseniksi kirjattiin niitä puolueen toimitsijoiden tapaamia henkilöitä, joiden tulkittiin tehneen liittymispäätöksen. Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin yksi prosentti kuukausituloista. Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.<ref name="saarela2002s24"/> Salaisen organisaation jäsenmäärä oli suurimmillaan 1930-luvun alussa, kun julkiset toimintamahdollisuudet estettiin. Vuonna 1932 jäseniä oli yli 2 000 tuhattakaksituhatta, mutta määrä lähti sen jälkeen laskuun ja alitti 1 000tuhat vuonna 1937.<ref name=”rentola94s79”/> Valtakunnallisten yhteyksien katkettua eristyksiin jääneet rivijäsenet käsittivät itsensä yleensä edelleen puolueen jäseniksi, ja he olettivat puoluejohdon toimivan toisaalla.<ref>Rentola 1994, s. 16.</ref>

Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina. Lukuun eivät sisälly esimerkiksi soihtulaiset tai kuutoset.<ref>Leppänen 1994, s. 12.</ref> Vuodenvaihteessa 1944-1945 puolueeseen kuului hieman yli 30003&nbsp;000 jäsentä, joista 10001&nbsp;000-20002&nbsp;000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.<ref>Leppänen 1994, s. 38.</ref> Messuhallissa 1. marraskuuta pidettyyn julkiseksitulonjulkiseksi tulon juhlaan kerääntyi 6 &nbsp;000 osanottajaa.<ref>Leppänen 1994, s. 45-4645–46.</ref> Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23 &nbsp;778. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54 &nbsp;630 jäsentä vuonna 1948.<ref name="leppänen93"/>

SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet.<ref>Rentola 1994, s. 49.</ref> SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkistahierarkkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina.<ref>Leppänen 1994, s. 57.</ref> Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin.<ref>Leppänen 1994, s. 92.</ref> Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea<ref>Rentola 1994, s. 491.</ref> ja sitä 1945 seurannut kaaderiosasto,<ref>Leppänen 1994, s. 138.</ref> joka toimi 1960-luvun alkuun asti.

Suuri osa jyrkimmistä vallankumouksellisista vasemmistolaisista ei heti sotien jälkeen liittynyt puolueeseen.<ref>Leppänen 1994, s. 87-9187–91.</ref>

Puolueen ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina jäsenkirjojen vaihdon (1950, 1964, 1973, 1983) yhteydessä, kun passiiviset ja jäsenmaksunsa laiminlyöneet siivottiin pois tilastoista. Määrä lähti niiden jälkeen uudestaan nousuun.<ref>Leppänen 1994, s. 173, 525.</ref> Esimerkiksi vuonna 1983 yli 15 &nbsp;000 nimeä poistui luetteloista.

Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat olivat ottaneet mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret kustannukset ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|NKP]] ja [[Komintern]] alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa [[markka]]a, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät huomattavasti ja SKP:n oli karsittava toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.<ref name="paastela_talous">Paastela 2003, s. 162-163162–163, 205-206, 220, 301.</ref>

Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja metallityöpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset [[Jukka Rahja|Jukka]] ja [[Eino Rahja|Eino]].<ref name="paastela_talous"/> 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25 &nbsp;000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman kautta, kunnes yhteys katkesi Stalinin terrorin myötä. Tämä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.<ref>Rentola 1994, s. 86-8786–87, 95.</ref>

Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin varoista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat [[Yrjö Sirolan Säätiö]]lle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille. SKP:n yhtiöitä olivat [[Kansankulttuuri]], [[Kansanelokuva]] ja [[Vapaa Sana (sanomalehti)|Vapaa Sana]].<ref>Leppänen 1994, s. 138.</ref> Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, [[Arpajaiset|arpajaisiin]], [[myyjäiset|myyjäisiin]], lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti [[talkoo]]työtä.<ref>Leppänen 1994, s. 176-177176–177.</ref>

SKP sai 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli [[Suomi–Neuvostoliitto-Seura]]. Keskeinen rahoittajataho oli myös [[Kominform]]in yhteydessä toiminut [[Bukarest]]ista johdettu [[Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi]], jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400 &nbsp;000–900 &nbsp;000 dollaria vuodessa. Tämä kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:lle arka aihe. Asiasta ei puhuttu julkisesti ja siitä tiesi vain puolueen ydinjohto. Käytännössä asioita hoiti pääsihteeri [[Ville Pessi]], joka kävi lunastamassa avustukset [[KGB]]:n ulkomaantiedustelun residentiltä Neuvostoliiton suurlähetystöstä.<ref>Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958 (Otava 1997), s. 176–179.</ref>

Kun riitelevä SKP helmikuussa 1970 piti eheyttävän ylimääräisen edustajakokouksen, oli pelissä myös neuvostotuki. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900 &nbsp;000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. [[Kimmo Rentola]]n mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.<ref>Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, (Otava 2005), s. 88.</ref>

Sisällissodan voittajat rajoittivat vasemmiston yhdistys- ja julkaisutoimintaa. Erityishuomio kohdistui tekoihin, jotka voitiin tulkita tueksi Neuvosto-Venäjälle. Syytteen [[Valtiopetos|valtiopetoksen]] valmistelusta saattoi saada pelkän jäsenyyden tai kokoukseen osallistumisen perusteella. Vuonna 1919 perustetun [[Etsivä keskuspoliisi|Etsivän keskuspoliisin]] päätehtävä oli kommunistien tarkkailu. Vuosina 1919–1923 hovioikeuksissa annettiin yhteensä 703 tuomiota valtiorikoksista.<ref name=”saarela96s23”>Saarela 1996, s. 23-2523–25.</ref> EK:n seuraaja oli [[Valtiollinen poliisi]]. Kommunistit kutsuivat EK:ta ja Valpoa keisarikunnan salaiselta poliisilta periytyneellä nimellä ”[[ohrana]]”. Päämajan valvontaosasto oli tarkkailtujen keskuudessa ”sotilasohrana”<ref>Rentola 1994, s. 339.</ref>.

16. lokakuuta 1939 pidätettiin 272 henkilöä, jotka Valpo arvioi SKP:n johtaviksi toimijoiksi. Valpon luettelo käsitti yhteensä 3 793 nimeä. Pidätetyt kuitenkin vapautettiin pian.<ref>Rentola 1994, s. 154.</ref> Talvisodan aikana vangittiin [[turvasäilö]]ihin 199 kommunistina pidettyä, jotka valikoituivat ensisijaisesti vanhan maineen eivätkö akuutin toiminnan perusteella.<ref>Rentola 1994, s. 188-189188–189.</ref> Suurin osa vapautui sodan aikana ja viimeiset vappuna 1940.<ref>Rentola 1994, s. 216.</ref> 30. heinäkuuta 1940 alkaen pidätettiin [[Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura|SNS:n]] johtohenkilöitä. Elokuun puolivälissä vangittuna oli 28 ystävyysseuralaista.<ref>Rentola 1994, s. 246-250246–250.</ref> Vasemmistoa vastaan suunnatut salaiset tarkkailutoimet tehostuivat, kun Valpon ohella tehtävää ryhtyivät hoitamaan armeijan Vastavakoilutoimisto sekä sosialidemokraattien ja porvareiden [[Suomen Aseveljien Liitto|Aseveliliitto]].<ref>Rentola 1994, s. 255-257255–257.</ref> Pidätykset laajenivat joulukuussa ja 9. tammikuuta 1941 turvasäilöissä oli 102 henkilöä. Valpo pyrki pidättämään kaikki SNS:n johtotasolla toimineet kommunistit ja paikallisten seurojen johtajat.<ref name="rentola94s291">Rentola 1994, s. 291, 333.</ref>

Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.<ref name="rentola94s291"/> Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili [[Päämajan valvontaosasto]].<ref>Rentola 1994, s. 339.</ref> Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin [[Osasto Pärmi]], joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin [[erillinen työkomppania]], joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja [[Koverin keskitysleiri|Koverin]] [[Itä-Karjalan keskitysleirit|leireillä]]. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin [[Karvian varavankila]]an ja naiset [[Hämeenlinnan vankila|Hämeenlinnaan]].<ref>Rentola 1994, s. 361-364361–364.</ref> Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 [[metsäkaarti]]en toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista [[Arnold Salminen]] kuoli Valpon kuulusteluissa.<ref>Rentola 1994, s. 404.</ref> Alkuvuonna 1944 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.<ref>Rentola 1994, s. 449.</ref> [[Kuolemanrangaistus Suomessa|Kuolemanrangaistukset]] otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 462.</ref> Poliittiset vangit vapautettiin [[Moskovan välirauha|välirauhansopimuksen]] myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.<ref>Rentola 1994, s. 349, 505.</ref>

Valpo jatkoi kommunistien tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista.<ref>Leppänen 1994, s. 18-1918–19.</ref> Huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja [[Punainen Valpo|Valpo uudistettiin]]. SKP:n puheenjohtaja [[Aimo Aaltonen]] nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi ja Aaltosen johdolla erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.<ref>Leppänen 1994, s. 96-9996–99.</ref> SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.<ref>Leppänen 1994, s. 227-228227–228.</ref>

Myös [[Suojelupoliisi]] tarkkaili kommunisteja intensiivisesti. 1950- ja 1960-luvuilla Supo kortistoi noin 30 &nbsp;000 SKP:n jäsenen tiedot. Viittä tuhattaViittätuhatta kommunistia epäiltiin erilaisista salaisista toimista.<ref>[http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Suojelupoliisin+uusi+historia+my%C3%B6nt%C3%A4%C3%A4/aaHS990410SI1YO04vbr?src=haku&ref=arkisto%2F Suojelupoliisin uusi historia myöntää] Helsingin Sanomat 10.4.1999 (arkisto)</ref>

Kansainvälinen kommunistinen liike muotoutui [[Ensimmäinen maailmansota|ensimmäisen maailmansodan]] aikana niistä [[Toinen internationaali|toisen internationaalin]] voimista, joiden mielestä sosialistiset puolueet olivat samaistuneet liiaksi [[kansallisvaltio]]ihin. Kommunistinen liike asetti luokkasolidaarisuuden kansallisen yhteenkuuluvuuden edelle ja myös SKP:n alkuaikojen vaatimukset ilmensivät tätä asetelmaa.<ref name="saarelavv2005">Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja rajat, teoksessa {{Kirjaviite | Nimeke = Työväestön rajat | Julkaisija = Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura |Sivut = 103–108, 113–114 | Selite = Väki voimakas 18 | Vuosi = 2005 | Isbn = 951-98296-8-7 }}, s. 103-108, 113-114.</ref> SKP kannatti Kominternin linjan mukaisesti maailmanlaajuista valtioliittoa, johon kaikkien sosialististen maiden oletettiin liittyvän. Linja muuttui, kun maailmanvallankumouksen näköalat heikkenivät ja Neuvostoliitto alkoi rakentaa [[Sosialismi yhdessä maassa|sosialismia yhdessä maassa]]. Vuodesta 1925 alkaen SKP puolusti Suomen valtiollista itsenäisyyttä.<ref name="rentola94s321">Rentola 1994, s. 321, 490.</ref> Kommunistien käsitykset tulevan sosialistisen Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden luonteesta vaihtelivat eikä puolue esittänyt asiasta kovin täsmällisiä linjauksia. Kommunistinen liike piti pieniä kansallisvaltioita lähinnä suurvaltojen [[imperialismi]]n välineinä. SKP:n mukaan Suomikaan ei ollut 1920- ja 1930-luvuilla itsenäinen valtio, koska se oli ensin Englannin ja sitten Saksan imperialistien vaikutusvallan alaisuudessa.<ref name="saarelavv2005"/> Terijoen hallituksen ohjelmissa tavoitteena oli ainakin jonkinasteinen valtiollisesti itsenäinen asema. Lokakuussa 1944 julkisuuteen tulon yhteydessä annetussa vetoomuksessa SKP ilmoitti Suomen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisyyden olleen puolueelle ”aina kallis ja pyhä”. Yksityiskeskusteluissa ja julkaisematta jääneissä luonnoksissa osa SKP:n johtohenkilöistä kannatti 1940-luvulla myös Suomen liittämistä Neuvostoliittoon.<ref name="rentola94s321"/>

[[Tauno Saarela]] on käyttänyt käsitettä ”suomalainen kommunismi” kuvaamaan sitä 1920-luvulla muodostunutta kokonaisuutta, jossa Suomen työväenliikkeen perinteet sekoittuivat bolševismin oppeihin Suomessa ja Neuvostoliitossa.<ref>Saarela 1996, s. 15-1715–17.</ref> [[Kimmo Rentola]]n mukaan suomalainen kommunismi oli ”vallan verkosto, joka sijaitsi kahden valtion välillä ja sisällä”.<ref>Rentola 1994, s. 18.</ref>

Venäjällä SKP:n perusorganisaation muodostivat aluksi kommunistiset klubit. Osa klubeista syntyi jo pidempään toimineiden suomenkielisten työväenyhdistysten pohjalta. Klubeja toimi myös puna-armeijan suomalaisissa joukko-osastoissa. Klubit kuuluivat samanaikaisesti sekä Suomen että [[Venäjän kommunistinen puolue|Venäjän kommunistiseen puolueeseen]]. Puolueiden suhdetta ei määritelty tarkasti, mutta käytännössä SKP asettautui muiden VKP:n alueellisten ja kansallisten järjestöjen rinnalle. VKP määritteli yleisen linjan, mutta SKP teki itsenäisiä päätöksiä suomalaisten keskuudessa. SKP agitoi kansalaisia neuvostohallituksen puolelle, järjesti sotilaita puna-armeijaan ja huolehti suomalaisten pakolaisten asioista. Helmikuussa 1919 toimi 23 klubia. Syksyllä 1919 suurimmassa osassa klubeista oli venäjänsuomalainen enemmistö. Joulukuussa 1919 VKP:n puoluekokous päätti muodostaa [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n, jonka alaisuuteen siirrettiin kaikki Venäjällä toimineet SKP:n klubit ja suurin osa puolueen alaisuuteen aiemmin kuuluneista toiminnoista. Päätös oli SKP:n lokakuussa tekemän ehdotuksen mukainen, mutta samalla osa VKP:n kansallisten järjestöjen uudelleenorganisointia.<ref>Saarela 1996, s. 37, 63-6663–66, 100.</ref> Pietarissa toiminut keskustoimisto lakkautettiin vuoden 1922 lopussa.<ref>Saarela 1996, s. 379.</ref>

SKP:n Ulkomaan byroo avusti turvallisuuspalvelu [[NKVD]]:tä [[Stalinin vainot|puhdistuksissa]], jotka alkoivat suomalaisten osalta syksyllä 1935. [[Otto Wille Kuusinen|Kuusislainen]] puoluejohto pyrki kohdistamaan toimenpiteet poliittisiin vastustajiinsa, kuten [[Kullervo Manner]]in ja [[Eino Rahja]]n kannattajiin, mutta NKVD valitsi uhrinsa omien kriteereidensä pohjalta.<ref name=”rentola94s23”>Rentola 1994, s. 23-3223–32.</ref> SKP:n organisaatio joutui vähitellen NKVD:n asettamien rajoitusten ja valvonnan alaiseksi, jolloin mahdollisuudet itsenäisen politiikan tekoon vähenivät.<ref name=”rentola94s37”>Rentola 1994, s. 37-3937–39.</ref> Terrorin yltyessä vuonna 1937 SKP menetti vähäisetkin mahdollisuudet vaikuttaa sen suuntaan.<ref name=”rentola94s43”>Rentola 1994, s. 43.</ref> Apurista tuli uhri ja SKP:n toiminta Neuvostoliitossa käytännössä päättyi terroriin,<ref name=”rentola94s23”/> jossa kuoli mahdollisesti noin 20 &nbsp;000 suomalaista.<ref>Rentola 1994, s. 72, 555.</ref>

Suomalaisten valta-asema [[Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta#Autonominen neuvostotasavalta|Karjalan hallinnossa]] murrettiin loppuvuonna 1935 suomalaisen [[nationalismi]]n vastaisella kampanjalla. SKP:n Petroskoin toimisto ja muut toimitilat suljettiin lokakuussa. Mannerin kannattajat teloitettiin tai vietiin leireille. Erityisen vainon kohteeksi joutuivat SKP:n tukiryhmät, jotka NKVD käsitti vastavallankumoukselliseksi toiminnaksi. Puhdistuksia tehtiin myös [[puna-armeija]]ssa ja [[Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopisto]]ssa.<ref name=”rentola94s23”/> Vuonna 1936 NKVD kielsi SKP:n toiminnan Leningradissa. Suomalaisten kommunistien liikkuminen Neuvostoliittoon ja sieltä pois estettiin. Kaikkien SKP:n välityksellä maahan tulleiden [[proverka|luotettavuus arvioitiin]].<ref name=”rentola94s37”/> Heinäkuussa 1937 NKVD toteutti [[Nikolai Ježov]]in yleiskäskyyn perustuneen operaation, jossa suomalaisia pidätettiin samanaikaisesti eri puolilla maata.<ref name=”rentola94s43”/> Viranomaisten epäluulo kohdistui kaikkiin suomenkielisiin.<ref>Rentola 1994, s. 50-5150–51.</ref> Vangittuja kidutettiin ja teloitettiin ilman muodollisuuksia.<ref name=”rentola94s43”/> Marraskuussa 1937 NKVD kehitti salaliiton suomalaisten kommunistien johtamasta terroristijärjestöstä, ja alkuvuonna 1938 pidätettiin tekaistuilla syytteillä jälleen suuri joukko SKP:n johtoa puheenjohtaja mukaan lukien. Useimmat teloitettiin välittömästi ja osa kuoli myöhemmin leireillä.<ref name=”rentola94s55”>Rentola 1994, s. 55-5955–59.</ref>

Ulkomaan byroo piti viimeisen kokouksensa Moskovassa 22. syyskuuta 1937. Kokouksessa käsiteltiin vain puhdistuksiin liittyviä asioita. Byroon viimeinen yhteinen päätös tehtiin 4. joulukuuta. Puheenjohtajaksi Mäkisen syrjäyttämisen jälkeen valittu Lehtosaari hoiti toimiston kirjeenvaihtoa kunnes joutui itse pidätetyksi.<ref>Rentola 1994, s. 51, 53, 56-5956–59.</ref> Puolueen Moskovan toimisto jatkoi vuonna 1938 toimintaa matalalla profiililla pysyen erossa aktiivisesta politikoinnista.<ref>Rentola 1994, s. 60.</ref> SKP:n Neuvostoliitossa oleskelleista johtohenkilöistä syrjäyttämiseltä välttyivät [[Inkeri Lehtinen]], [[Armas Äikiä]], [[Otto- Wille Kuusinen]] ja [[Tuure Lehen]].<ref>Rentola 1994, s. 64-6664–66, 69.</ref> Ryhmällä ei ollut mahdollisuuksia poliittisiin aloitteisiin ja sen jäsenet olivat itsekin NKVD:n tutkintojen kohteina. Ryhmä mukautui kaikessa toiminnassaan neuvostojohdon tavoitteisiin.<ref>Rentola 1994, s. 69, 74.</ref> Terrorin hellitettyä toiminta hieman elpyi, mutta esimerkiksi kokouksia ei pidetty. SKP:n toimitsijoiden liikkumista kontrolloitiin ja kirjeenvaihtoa rajoitettiin. Ulkomaan byroosta tuli siten pelkkä Stalinin ulkopolitiikan väline.<ref>Rentola 1994, s. 122, 126.</ref>

Suomessa olleet kommunistit ja uhrien omaiset eivät tienneet vuosina 1937-1938 kadonneiden tarkemmista kohtaloista ennen 1950-luvun loppua.<ref name=”rentola94s55”/> Toisen maailmansodan jälkeen myös esimerkiksi Suomen poliittinen johto uskoi Neuvostoliitossa oleskelevan runsaasti vallankumoukseen valmiita suomalaisia [[punaupseerit|punaupseereita]].<ref name=”rentola94s72”>Rentola 1994, s. 72-7372–73, 477.</ref> Toisaalta Suomeen palasi jo puhdistusten aikana selvinneitä, joiden kertomukset levisivät laajasti julkisuuteen.<ref>Rentola 1994, s. 113-114113–114, 295.</ref> Neuvostoliitossa teloitukset salattiin ja ihmiset tajusivat asian laidan ajan myötä, kun kadonneista ei kuulunut mitään.<ref name=”rentola94s72”/> Puhdistukset olivat tabu SKP:n piirissä 1950-luvulle asti. Maltillinenkin julkinen kritiikki terroria kohtaan tulkittiin puolueen ja Neuvostoliiton halventamiseksi, ja monet suunsa avanneet erotettiin. Terrorin kokeneet ja puolueuskollisuutensa säilyttäneet pitivät tapahtumien syynä esimerkiksi fasistien soluttautumista NKVD:hen.<ref>Rentola 1994, s. 64.</ref>

Syksyllä 1939 neuvostojohto kytki SKP:n Moskovan toimiston tiiviisti osaksi valtion ulkopoliittisia suunnitelmia. Puolueen toimintakykyä vahvistettiin nostamalla mukaan joitakin aiemmin syrjäytettyjä ja yhteydenpito Suomeen sallittiin.<ref>Rentola 1994, s. 146, 149, 153.</ref> Yhteydet eivät kuitenkaan toimineet kunnolla ja Moskovan tiedot Suomen työväen mielialoista jäivät vähäisiksi.<ref>Rentola 1994, s. 153, 157, 181-183181–183.</ref> Suunnitelmat hyökkäyksestä Suomeen tehtiin Neuvostoliiton sotilasjohdossa marraskuun puolivälissä ja [[Talvisota|sota]] alkoi 30. marraskuuta. Valloitettavien alueiden johtoon asetettiin suomalaisista kommunisteista muodostettu [[Suomen kansanhallitus]], jota johti [[Otto-Wille Kuusinen]]. Myötämielisen ”[[nukkehallitus|nukkehallituksen]]” kokoaminen oli käytäntö, jota Neuvostoliitto sovelsi myös muiden maiden kohdalla. Hallituksen julistusten ensisijainen kohdeyleisö olivat neuvostoliittolaiset, joille sotaa sen avulla legitimoitiin.<ref>Rentola 1994, s. 161-162161–162, 166.</ref> Hallituksen mukaan sen tavoitteena oli ”kansanvaltainen tasavalta” eikä neuvostovalta tai Neuvostoliittoon liittyminen. Päätöksen hallituksen muodostamisesta teki neuvostojohto, mutta sen kokoaminen ja julistusten laadinta tapahtui SKP:n toimistossa Kominternissä. Puolueen nimeä käytettiin, vaikka ei ollut olemassa toimielimiä, jotka olisivat voineet asiaa käsitellä. Hallitus piti yhteensä kolme istuntoa 1.-22. joulukuuta.<ref>Rentola 1994, s. 170-173170–173.</ref>

[[Akseli Anttila]]n komentama Kansanhallituksen armeija muodostettiin puna-armeijan 106. divisioonan pohjalta. Armeijaan koottinkoottiin [[Leningradin sotilaspiiri]]n suomalaisia, karjalaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä asevelvollisia.<ref>Rentola 1994, s. 161-162161–162, 171-172171–172.</ref> Hallituksen tueksi valloitetuille alueille perustettiin [[kansankomiteat|kansankomiteoita]], joiden kannatus jäi vähäiseksi. Hallitus lopetti toimintansa helmikuun alussa Neuvostoliiton ilmoitettua halustaan neuvotella rauhasta Suomen kanssa.<ref>Rentola 1994, s. 173-176173–176.</ref> Keväällä 1940 hallituksen entinen henkilökunta siirrettiin uuden [[Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta|Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan]] palvelukseen. Tasavallassa suomenkieli elvytettiin, mutta suomalaiset kommunistit integroitiin entistä tiukemmin osaksi neuvostoyhteiskuntaa. Suomalaiset olivat näkyvästi mukana tasavallan johdossa, mutta venäläisillä oli hallitseva asema NKP(b):n paikallisissa elimissä.<ref>Rentola 1994, s. 222-223222–223.</ref>

Kansanhallituksen suosio Suomen suomalaisten keskuudessa oli vähäistä. Hyökkäys koettiin laajasti epäoikeudenmukaiseksi myös vasemmistopiireissä ja kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan esitettiin johtavien kommunistienkin keskuudessa.<ref>Rentola 1994, s. 176-179176–179, 190, 217.</ref> Neuvostomielistä vastarintaliikettä ei syntynyt.<ref>Rentola 1994, s. 181-182181–182.</ref> Sota vahvisti SDP:n otetta työväestöstä ja vasemmistolaisesta sivistyneistöstä.<ref>Rentola 1994, s. 207-208207–208.</ref> Tukholmassa oleskellut pääsihteeri [[Arvo ”Poika” Tuominen|Arvo Tuominen]] irtautui SKP:stä sotaan liittyneiden erimielisyyksien johdosta.<ref>Rentola 1994, s. 197-207197–207.</ref>

Jatkosodan jälkeen SKP:n ydinjohtoon ei nostettu niitä henkilöitä, jotka kritisoivat Neuvostoliittoa talvisodan aikana. Neuvostoliitossa hallituksen ja sodan taustat salattiin 1980-luvulle asti. Suomessa Terijoen hallitusta pidettiin pitkään keskeisenä todisteena Neuvostoliiton ekspansiivisista aikeista ja suomalaisten kommunistien maanpetoksellisuudesta.<ref>Rentola 1994, s. 177-178177–178, 190, 207.</ref> Neuvostoliitto ei päästänyt Otto-Wille Kuusista Suomeen sotien jälkeen, mikä Kimmo Rentolan mukaan johtui ennen kaikkea siitä, että suhteita Suomen johtoon ei haluttu pilata.<ref>Rentola 1994, s. 537.</ref> Osa ministereistä kuitenkin saapui Suomeen ja he toimivat SKP:ssä keskeisissä tehtävissä.

SKP oli yksi kahdeksasta puolueesta, jotka tammikuussa 1919 allekirjoittivat kutsun [[Kommunistinen Internationaali|Kommunistisen internationaalin]] perustavaan kokoukseen. Suomalaiset olivat aktiivisesti mukana järjestön perustamisessa ja toiminnassa.<ref>Saarela 2002, s. 12, 24.</ref> Suomalaisia toimi runsaasti Kominternin hallinnossa ja muissa tehtävissä. Keskeisimpään asemaan nousi [[Otto Wille Kuusinen]], joka työskenteli keskuselimissä kuten toimeenpanevan komitean (IKKI) sihteeristössä vuosina 1921–1939. [[Yrjö Sirola]] ja [[Kullervo Manner]] olivat 1920-luvulla IKKI:n jäseniä ja Sirola myös kontrollikomissiossa. [[Mauno Heimo]] osallistui päätöksentekoon IKKI:n sihteeristön byroon päällikön ominaisuudessa. Suomalaisia työskenteli muun muassa maasihteeristöissä, naissihteeristössä, tilasto-osastolla, teknisessä sihteeristössä, sotilasosastolla ja [[Profintern]]issä sekä muissa tehtävissä eri puolilla maailmaa.<ref>Saarela 2002, s. 54-5854–58.</ref> [[Espanjan toinen tasavalta|Espanjan tasavaltaa]] [[Espanjan sisällissota|sisällissodassa]] puolustaneissa [[Kansainväliset prikaatit|kansainvälisissä prikaateissa]] taisteli Kominternin organisoimina monia suomalaisia kommunisteja, joista keskeisimpään asemaan nousi partisaanisodankäyntiä ja kaaderiasioita hoitanut [[Tuure Lehén]].<ref>Rentola 2002, s. 66.</ref>

Vuoden 1920 kongressissa hyväksyttyjen liittymisehtojen mukaan Komintern oli keskitetty organisaatio, jonka jäsenpuolueilta edellytettiin keskuksen ohjelman hyväksymistä ja päätösten noudattamista. SKP pyrki seuraamaan Kominternin linjauksia tunnollisesti, mutta ohjeiden soveltaminen Suomen olosuhteisiin tuotti usein ongelmia. Alkuvuosina Komintern puuttui SKP:n toimintaan ennen kaikkea sisäisten kiistojen yhteydessä, kun suomalaiset sitä pyysivät.<ref>Saarela 2002, s. 13, 25, 31, 37.</ref> SKP:n asioita käsiteltiin ajoittain IKKI:ssä ja sihteeristössä. Kominternin kolmannen kauden linjausten myötä internationaali alkoi paimentaa ja valvoa SKP:tä aktiivisemmin. Kominternin organisaatiossa SKP kuului vuodesta 1922 balttilais-balkanilaiseen ryhmään, vuodesta 1924 Skandinavian federaatioon ja 1926–1935 puolalais-balttilaiseen maasihteeristöön. Komintern avusti SKP:tä taloudellisesti suurilla summilla ja SKP:n talous pohjautui lähes täysin tähän apuun. Suuri osa taloudellisesta avusta käytettiin Neuvostoliitossa. Suomeen tulleista varoista suurin osa meni maanalaisten puoluetyöntekijöiden kuluihin.<ref>Saarela 2002, s. 37-4737–47.</ref>

1930-luvun lopussa lähes kaikki Kominternissa työskennelleet suomalaiset Kuusista lukuun ottamatta joutuivat [[Stalinin puhdistukset|Stalinin puhdistusten]] uhreiksi. Henkiin jäänyt Kuusisen ryhmä oli täysin riippuvainen neuvostojohdon politiikasta internationaalin tavoin. Komintern oli mukana [[Terijoen hallitus|Terijoen hallituksen]] valmisteluissa ja se järjesti kansainvälisen solidaarisuuskampanjan hallituksen puolesta. Jatkosodan aikana Kominternissa organisoitiin lähinnä Suomeen suunnattuja radiolähetyksiä. Kominternin toukokuussa 1943 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen lähetykset ja osa muista internationaalin aiemmin hoitamista toiminnoista siirrettiin NKP:n kansainvälisen informaation osastolle (OMI).<ref>Rentola 2002, s. 69, 73-7473–74, 78-7978–79, 83.</ref>

SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolševikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.<ref>Rentola 1994, s. 122.</ref> Vuosina 1940-1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.<ref>Rentola 1994, s. 280-281280–281, 283, 303.</ref> Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen. SKP:n paikkaa Kominternissä ei täytetty puoluesihteeri Antikaisen kuoltua lokakuussa 1941.<ref>Rentola 1994, s. 351-352351–352, 365.</ref> Neuvostoliittoon rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja [[GRU]]:lle.<ref>Rentola 1994, s. 366-373366–373.</ref> Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön, kun siihen saatiin yhteys kesällä 1942.<ref>Rentola 1994, s. 389, 393, 395.</ref> NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.<ref>Rentola 1994, s. 444.</ref>

Syksystä 1944 alkaen kommunistit tekivät läheistä yhteistyötä [[Liittoutuneiden valvontakomissio]]ta johtaneen neuvostoliittolaisen [[Andrei Ždanov]]in kanssa. Ždanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään. SKP ei pitänyt esimerkiksi [[sosialisointi]]a ajankohtaisena kysymyksenä.<ref>Leppänen 1994, s. 14, 24.</ref><ref>Rentola 1994, s. 476, 481, 485-486485–486, 508-511508–511, 515-516515–516, 520-534520–534, 537.</ref> SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto [[Kominform]]in jäsenpuolue, mutta se noudatti NKP:n johdolla toimineen järjestön kansainvälisiä linjauksia. NKP:n ja jugoslavialaisten välirikon jälkeen SKP kampanjoi voimakkaasti [[Josip Broz Tito|titolaisuutta]] vastaan.<ref>Leppänen 1994, s. 434-435434–435, 441, 731.</ref>

Alkuvuosien äänenkannattajia olivat [[Proletaari (SKP:n äänenkannattaja)|Proletaari]] (1920–1932) ja Leningradissa ilmestynyt [[Vapaus (Leningrad)|Vapaus]] (1918–1937). SKP:n perustava kokous päätti ottaa puolueen haltuun Vapaus- ja [[Kumous]]-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin [[VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimisto]]n alaisuuteen.<ref>Saarela 1996, s. 65-6665–66.</ref> Leningradissa ja Petroskoissa ilmestynyttä aikakauslehti [[Kommunisti (neuvostoliittolainen lehti)|Kommunistia]] (1925–1937) julkaisivat NKP:n aluejärjestöt. Maanalaisen lehdistön lisäksi SKP sai kesään 1930 asti ääntään kuuluville myös julkisissa vasemmistolehdissä, kuten [[Suomen Työmies (Suomen Sosialistinen Työväenpuolue)|Suomen Työmiehessä]] (1920–1922) ja [[Työväenjärjestöjen Tiedonantaja]]ssa (1923–1930).

1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli [[SKP:n Tiedonantaja]]. Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä. Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi ''Etujoukko''-monistelehteä [[Bertolt Brecht]]in lahjoittamalla monistuskoneella.<ref>Rentola 1994, s. 323.</ref> Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin ''Sosialismin Airut''.<ref>Rentola 1994, s. 348-350348–350.</ref>

SKP:n arkisto perustettiin toukokuussa 1945. Toimintaa ohjasi arkistoimikunta ja vuodesta 1952 alkaen valistusjaosto. [[Kansan Arkisto]] muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.<ref>Anna-Maija Nirhamo: Kansan Arkiston vuosikymmenet. teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Marita Jalkanen (toim.) | Nimeke = Elämää arkistossa. Kansan Arkisto 60 vuotta | Sivut = 7-167–16 | Vuosi = 2005 | Julkaisija = Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö }}</ref>

Kommunistien haltuun jäänyt SAJ lakkautettiin 1930 muiden vasemmistojärjestöjen tavoin. Sosiaalidemokraatit perustivat samana vuonna uuden [[Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto|Suomen Ammattiyhdistysten keskusliiton]], johon suurin osa vasemmiston kannattajista ei liittynyt. SKP perusti salaisen [[Suomen Punainen Ammattijärjestö|Punaisen ammattijärjestön]], joka toimi vuosina 1931–1934, mutta jäi hyvin pieneksi. Kominternin [[Kansanrintama|vaihdettua asennettaan]] SKP alkoi ohjata kannattajiaan SAK:hon elokuusta 1933 alkaen.<ref>Saarela 2002, s. 48-5048–50.</ref> Tämä johti SAK:n jäsenmäärän huomattavaan kasvuun ja lähes katkoksissa ollut lakkoliikehdintä alkoi elpyä.<ref>Rentola 2002, s. 65.</ref> Välirauhan aikana kommunistien linjan määritteli SKP:n työkomitean ammatillinen jaosto [[Väinö Tattari]]n ja [[Aaro Uusitalo]]n johdolla. SAK:n lokakuun 1940 edustajakokouksessa vasemmistosuuntaus sai noinoin neljänneksen kannatuksen, ja valtuuston valittiin kaksi kommunistia. SKP pyrki nostamaan lakkoliikettä, jonka SAK:n johto tukahdutti alkuvuonna 1941.<ref>Rentola 1994, s. 275-276275–276.</ref>

Toisen maailmansodan jälkeen jälkeen kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat vallasta SAK:ssa. Kamppailu oli kiivainta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, jolloin jakautuminen kahdeksi keskusjärjestöksi oli lähellä. 1950-luvun alussa sosialidemokraatit saivat pysyvän yliotteen keskeisissä liitoissa ja koko keskusjärjestössä. SKP:n toimintaa johdettiin ay-jaostosta käsin. Yksittäisten liittojen työtaistelujen ohella kommunistit käynnistivät laajempia lakkoliikkeitä, joihin osallistuivat useat puolueen hallitsemat liitot. [[Tapio Bergholm]]in mukaan SKP:n heikosti toiminut ja poukkoilevia päätöksiä tehnyt ay-organisaatio ei kuitenkaan pystynyt ohjailemaan työmarkkinatapahtumia kuin poikkeustapauksissa. Kommunistit olivat enemmistönä [[Suomen Elintarviketyöläisten Liitto|Elintarviketyöläisten]], [[Suomen Kuljetustyöntekijäin Liitto (1925)|Kuljetustyöntekijäin]], [[Suomen Kutomatyöväen Liitto|Kutomateollisuustyöväen]], [[Suomen Metsä- ja Uittotyöväen Liitto|Metsä- ja uittotyöväen]], [[Suomen Muurarien Liitto|Muurarien]], [[Kumi- ja nahkatyöväen liitto|Nahka-, jalkine- ja kumityöväen]], [[Suomen Puutyöväen Liitto|Puutyöväen]], [[Rakennusliitto|Rakennustyöläisten]] ja [[Suomen Sukeltajain Liitto|Sukeltajain]] liitoissa. [[Paperiliitto|Paperiteollisuudentyöntekijäin Liitto]] siirtyi kommunisteilta sosialidemokraateille keväällä 1949.<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty I, s. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2005 | Tekijä = Tapio Bergholm | Sivut = 228-234 | Isbn = 951-1-20418-1 }}228–234</ref> Monet kommunistijohtoiset liitot erotettiin SAK:sta. Metsä- ja uitto- sekä kuljetusliittoa ei päästetty koskaan takaisin.<ref>Leppänen 1994, s. 706.</ref>

Ay-liike jakautui kahtia jälleen 1950-luvun lopussa sosialidemokraattien keskinäisen riitelyn seurauksena. Kommunistit jäivät SAK:hon, jota johtivat [[Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto|TPSL:n]] kannattajat. Kansandemokraateilla oli [[vaa'ankieliasema]] SAK:n työvaliokunnassa ja valtuustossa. Luotto TPSL:ään väheni sitä mukaa, kun puolueen todellinen kannatus kävi ilmi ja yhteistyö osoittautui vaikeaksi. TPSL käytti kaikki keinot valta-asemiensa säilyttämiseksi. SAK:n liittojen toimitsijoina työskenteli kannatukseen nähden erittäin vähän kommunisteja. Tilanne tulehdutti myös (TPSL-yhteistyötä neuvostoliittolaisten suositusten mukaisesti tukeneen) SKP:n johdon ja ay-kommunistien välejä.<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2007 | Tekijä = Tapio Bergholm | Sivut = 249-260 | Isbn = 978-951-1-21744-2s. }}249–260</ref> [[Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK|Uusi SAK]] perustettiin kesällä 1969 pitkien neuvotteluiden jälkeen. SKP oli aktiivisesti mukana eheytysprosessissa, josta TPSL lopulta syrjäytettiin. SKP:n johtoon nousi vuonna 1966 eheytystä tukeneita uudistusmielisiä kommunisteja, joista monen tausta oli ay-liikkeessä. Sovun syntyyn vaikutti keskeisesti myös SKDL:n ja SDP:n hallitusyhteistyö. SKP:n tuki SAK:n noudattamalle [[Tulopolitiikka|tulopolitiikalle]] aiheutti pahoja riitoja puolueen sisällä. SKP:n oppositio käsitti puolueen siirtyneen tulopolitiikan myötä pois luokkataistelun tieltä ja tulopolitiikan vastustaminen oli yksi vähemmistön keskeisimmistä tunnuksista 1970- ja 1980-luvuilla.<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2007 | Tekijä = Tapio Bergholm | Sivut =s. 367, 413-423 | Isbn = 978-951-1-21744-2 }}413–423</ref>

Uudistuneen SAK:n ja sen liittojen valinnoissa noudatettiin suhteellisuusperiaatetta ja kansandemokraattisten toimitsijoiden määrä alkoi kasvaa. Samalla sai alkunsa avoin ryhmätoiminta ja lähes kaikkiin liittoihin muodostettiin kansandemokraattiset ryhmät. SKP:n Arvo Hautala valittiin SAK:n toiseksi puheenjohtajaksi.<ref>{{Kirjaviite | Nimeke = Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969 | Julkaisija = Otava | Vuosi = 2007 | Tekijä = Tapio Bergholm | Sivut = 369-370 | Isbn = 978-951-1-21744-2s. }}369–370</ref> 1970-luvun alussa kommunistit ja kansandemokraatit johtivat kuutta [[Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK|uuden SAK:n]] jäsenliitoista. Vasemmiston käsissä olivat [[Rakennusliitto|Suomen Rakennustyöläisten Liitto]], [[Puuliitto]], [[Suomen Elintarviketyöläisten Liitto]], [[Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto]], [[Kiinteistötyöntekijäin Liitto]] ja [[Yleinen lehtimiesliitto]], joihin kuului yhteensä noin 160 &nbsp;000 jäsentä.<ref>Kertomus Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 15. ja 16. edustajakokouksen välisenä aikana (SKP 1972), s. 28–29.</ref> 1970-luvun puolivälissä kansandemokraattien kannatus koko SAK:ssa oli noin 35–40 prosenttia. Ay-liikkeen palveluksessa työskenteli tuolloin noin 200 kommunistia.<ref>Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 16. ja 17. edustajakokouksen väliseltä ajalta (SKP 1975), s. 25–26.</ref> SAK:n II puheenjohtajana toimivat SKP:n [[Arvo Hautala]] (1969–1976), [[Olavi Hänninen]] (1976–1987) ja [[Aarno Aitamurto]] (1987–1991).

SKP kannusti jäseniään erityisesti työpaikoilla tapahtuvaan organisoitumiseen. Tätä näkemystä alettiin painottaa Kominternissä 1920-luvun puolivälistä alkaen ja SKP pyrki muodostamaan työpaikkasoluja, mutta niiden merkitys jäi varsin vähäiseksi.<ref>Saarela 2002, s. 25.</ref> Lokakuussa 1945 puolueeseen kuului 13 työpaikkaosastoa ja 16 ammattialoittain muodostettua osastoa.<ref name="leppänen94s126/> Ammattialaosastot sulautettiin työpaikkaosastoihin loppuvuonna 1948.<ref>Leppänen 1994, s. 516-517516–517.</ref> 1970-luvun lopussa puolueella oli yli 200 työpaikkaosastoa. Myös SKDL:llä oli työpaikkayhdistyksiä; varsinkin aloilla, joiden työläisiin kommunisteilla oli vähemmän vaikutusta<ref>Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 17. ja 18. edustajakokouksen väliseltä ajalta (SKP 1978), s. 39.</ref>.

*{{Kirjaviite | Tekijä = Kimmo Rentola | Nimeke = Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945 | Vuosi = 1994 | Julkaisija = WSOY | TunnisteISBN = ISBN 951-0-19201-5 }}