Uudemmat vinyylilevyt ovat yleensä [[Stereoääni|stereofonisia]], mutta alkuaikoina levyt olivat [[Monoääni|monofonisia]]. Stereolevyissä vasen ja oikea kanava on kaiverrettu uran eri kyljille, ja äänirasiassa on erilliset [[anturi]]t neulan erisuuntaisille liikkeille.
Nimitykset '''LP-levy''' (engl. long playingplay<ref name=kotus>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2149 | Nimeke = Lyhenneluettelo | Ajankohta = 10.04.2013 | Julkaisija = Kotimaisten kielten keskus | Viitattu = 17.4.2013}}</ref>, pitkäsoittolevy) ja [[EP-levy]] (engl. extended play) tarkoittavat tietyn tyyppisiä vinyylilevyjä. LP-levyn kehitti [[Peter Goldmark]] [[CBS|Columbia-yhtiölle]] 1948<ref>{{Kirjaviite | Tekijä=Gronow, Pekka & Saunio, Ilpo | Nimeke=Äänilevyn historia | Sivu=258 | Julkaisupaikka=Porvoo Helsinki Juva | Julkaisija=WSOY | Vuosi=1990 | Tunniste=ISBN 951-0-16155-1}}</ref>. Sitä ennen käytettiin 78 kierrosta minuutissa pyöriviä [[sellakka]]levyjä eli [[gramofonilevy|savikiekkoja]]. LP-levy pyörii 33 ⅓ kierrosta minuutissa ja yhdelle puolelle mahtuu noin 20 minuuttia korkealaatuista ääntä. 1970- ja 1980-luvuilla useimmat äänitteet julkaistiin rinnakkain LP-levyinä ja [[C-kasetti|C-kasetteina]].
