Ero sivun ”BMP-1” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p kuvakoodi |
p Vakain on Kielitoimiston suositus laitteesta puhuttaessa. |
||
Rivi 49:
BMP-1:n rakenne oli aikaansa nähden Neuvostoliiton sotatekniikassa varsin monimutkainen ja kallis; sen oli tarkoitus tulla "ns. parempien yksiköiden" käyttöön, koska koko armeijan mekanisointi BMP:llä oli taloudellisesti mahdotonta. Näin ollen muille yksiköille oli tarkoitus käyttää edullisempaa [[BTR-60]] pyöräajoneuvoa.
1960-luvulla taistelukentän ajateltiin mahdollisen Varsovan liiton ja NATO:n kohtaamisessa muodostuvan ydin- ja kemiallisten aseiden hävittämäksi autiomaaksi, jolla valtavat panssarimuodostelmat ottaisivat mittaa toisistaan. Jalkaväen ajateltiin kykenevän edes jotenkuten tehokkaaseen taistelutoimintaan ainoastaan panssaroidun ja NBC-suojatun taisteluajoneuvon sisältä. Tällaista skenaariota silmällä pitäen panssarikaloteille olisi ehkä löytynytkin käyttöä. Myöhemmin doktriinit muuttuivat ja kalottien hyödyllisyydestä kiisteltiin ylipäätään. Tuli panssarikaloteista voikin parhaimmillaan olla vain häirintätulta, mahdollisesti jopa tehokasta sellaista. Tarkka tähdätty tuli kaloteista ei ole liikkuvasta vaunusta mahdollista. Tärkeimmät syyt tulen epätarkkuuteen ovat
==Tekniset ominaisuudet==
Rivi 63:
Aseistukseen kuuluvat edellä mainitut 73 mm [[vaunukanuuna]], 7,62 mm konekivääri ja [[panssarintorjuntaohjus|panssarintorjuntaohjuksen]] ampumalaite. Aikanaan aseistus riitti lyömään läntiset kevyet vaunut ja jopa raskaimmat vaunut ohjuksen avulla. Onteloammuksen lentorata oli varsin tasainen 800 metrin sisällä, jolloin taistelutähtäimen käyttö oli helppoa nopeissa tulenavauksissa. Sen sijaan BMP-1:n sijoittaminen sen edellä etenevän jalkaväkiryhmän yhteyteen tuotti taktisessa suunnittelussa ongelmia. BMP-1:n tykin tulikorkeus on niin matala, että etenevät jalkaväkiryhmät olivat vaarassa joutua vaunun tulilinjalle. Tämä ratkaistiin määrittelemällä etenevälle ryhmälle 50 metrin "suoja-alue" vaunun kohdalle, jotta tulitoimintaa pystyttiin esteettä suorittamaan.
Tulitukitehtävissä kanuuna täyttää osaltaan tehtävänsä edelleen jossain määrin, mutta pst-kyky rajoittuu lähinnä kevyempiin vaunuihin. 2A28 on aseena varsin yksinkertainen ja siksi varmatoiminen, alle 800 metrin etäisyyksillä se on erittäin tarkka käytettäessä ontelokranaattia ja tulinopeus on hyvä, etenkin jos alun perin käytössä ollut hidas ja vaarallinenkin automaattilataaja on poistettu (kuten Suomessa on tehty). Manuaalinen lataus on erittäin helppoa ja tulinopeus jopa 10 laukausta /min. Suurin ongelma tulenavauksessa onkin lähinnä laseretäisyysmittarin ja
BMP-1:sen matalapainekanuunan koettiin olevan kantamaltaan liian lyhyt kasvaneille ampumaetäisyyksille, sekä kantamansa loppupäästä liian epätarkka etenkin sivutuulessa. Erityisiä kokeiluita tehtiin pidemmällä putkella ja parannetulla a-tarvikkeella, mutta loppujen lopuksi BMP-2:sen kehittelytyön aloittamiseksi antoi lopullisen virikkeen se, että 1970-luvun puolivälissä ja lopussa doktriinit muuttuivat: katsottiin ettei ydinaseilla käytävä sota ollut enää todennäköinen ja päätettiin parantaa tulinopeutta- ja voimaa pitkille etäisyydelle 1500–3000m, sekä parantaa kykyä torjua itsenäisesti NATO:n tuolloin lanseeraamia taisteluhelikoptereita. Lopullisen tuen kehitykselle antoivat jo ensimmäiset [[Afganistanin sota (1979–1989)|Afganistanin sisällissodan]] kokemukset vuodesta [[1979]] alkaen, jossa vuoristo-oloissa tarvittiin huomattavasti isompia korotuskulmia kuin 2A28:n 33°.
| |||