Ero sivun ”Saksan interventio Suomen sisällissodassa” versioiden välillä

| taistelija1 = {{Saksan keisarikunta}}

| taistelija2 = [[Kuva:Red flag.svg|22px]] [[Punakaarti|punaiset]]

| vahvuus1 = noin 14 000

| vahvuus2 = tuhansia

| tappiot2 = noin 1 500 kaatunutta

| huomautus =

| muut_taistelut =

}}

 

Saksalla oli operaatiossa myös omat etunsa, jotka liittyivät käynnissä olleeseen [[Ensimmäinen maailmansota|ensimmäiseen maailmansotaan]]. Saksalaisia kiinnostivat Suomen luonnonvarat, ulkomaankauppa, sekä mahdollisuus [[Neuvosto-Venäjä]]ä ja [[Ympärysvallat|länsiliittoutuneita]] vastaan tehtäviin sotilasoperaatioihin Suomen kautta. Samalla Suomesta tuli myös ensimmäinen ensimmäisen maailmansodan osapuoli, jota uhkasi jopa joutuminen Saksan ja [[Iso-Britannia|Ison-Britannian]] väliseksi taistelukentäksi, mikäli britit olisivat joutuneet saksalaisten uhkaamiksi esimerkiksi [[Murmansk]]in kuvernemetissa. Britit kokosivat suojaksi [[Muurmannin legioona]]n.

=== Saksan suunnitelmat ===

Saksa oli myös Suomen valtionjohdon tietämättä suunnitellut laajempaa väliintuloa sisällissotaan.<ref name="apunen 1991a"/> Kyseessä oli maan omia etuja palvellut maailmanpoliittinen operaatio, joka kytkeytyi Venäjän reunavaltioiden sisäiseen tilanteeseen. Saksa tuki niiden itsenäistymispyrkimyksiä tarkoituksenaan [[Neuvosto-Venäjä]]n heikentäminen, jotta [[Itärintama (ensimmäinen maailmansota)|itärintaman]] sotatoimet saataisiin loppumaan.<ref name="yle210117"/> Koska [[Ympärysvallat]] olivat asettaneet Saksan kauppasaartoon ja [[Länsirintama (ensimmäinen maailmansota)|länsirintama]] oli pysähtynyt paikoilleen, itärintaman vaikutuspiiriin kuuluneet alueet olivat ainoita, joista Saksa pystyi hankkimaan tarvitsemiaan taloudellisia resursseja. Suomi puolestaan oli itsenäisyysjulistuksestaan huolimatta Saksan sodankäynnin suhteen edelleen osa [[Venäjän keisarikunta]]a.<ref name="hoppu2009b"/> Suomen raaka-ainevaroista kiinnostusta herättivät erityisesti metsät, malmit ja kosket. Niiden ohella maa oli hyödyllinen Neuvosto-Venäjää vastaan tehtävien operaatioiden tukialueena, josta suunniteltiin hyökkäystä [[Bolševikit|bolševikkien]] hallitsemaan [[Pietari (kaupunki)|Pietariin]], kun ympärysvallat oli ensin kukistettu länsirintamalla. Saksa halusi myös Suomen rautateiden kautta pääsyn Pohjois-Ruotsin malmikentille ja myöhemmässä vaiheessa mahdollisuuden iskeä [[Murmanskin alue]]ella olleita brittijoukkoja vastaan Pohjois-Suomesta käsin.<ref name="lackman 2009">{{Kirjaviite | Tekijä = Lackman, Matti | Nimeke = Suomen vai Saksan puolesta? : jääkäreiden tuntematon historia | Vuosi = 2000 | Sivu = 605, 607, 620–623 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Otava | Isbn = 951-11615-8-X}}</ref>

Saksan ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta, jolloin bolševikkihallitus irrottautui sodasta yksipuolisesti. Maiden välillä oli joulukuusta 1917 asti vallinnut aselepo, ja nyt saksalaiset olettivat, että Neuvosto-Venäjä yrittää ainoastaan hankkia itselleen hengähdystaukoa ennen uusien sotatoimien aloittamista. Tämän vuoksi Saksan hallitus vaati, että aselepo on sanottava irti ja sotaa jatkettava välittömästi. Välttyäkseen avoimesta hyökkäyksestä seuraavasta sisäpoliittisesta kriisistä hallitus päätti 13. helmikuuta turvautua Venäjän läntisten alueiden separatistisiin liikkeisiin. Suomen, [[Ukraina]]n, [[Liivinmaa]]n ja [[Viro]]n haluttiin kutsuvan saksalaiset pelastamaan maansa bolševikkien kynsistä. Kenraali Ludendorffin kehotuksesta Suomen Berliinin edustajat Edvard Hjelt ja [[Rafael Erich]] laativat seuraavana päivänä kirjeen sotilaallisen avun pyytämisestä,<ref name="apunen 1991a"/> jonka Svinhufvud allekirjoitti vuorokautta myöhemmin.<ref name="ahto 1993a"/>

 

 

[[Vaasa]]an paenneelle senaatille Saksan tuleva väliintulo selvisi vasta Hjeltin maaliskuun alussa lähettämästä kirjeestä. Hänen allekirjoittamistaan sopimuksista senaatti sai tiedon ruotsalaisten sanomalehtien kautta. Tarkempi selonteko saapui vasta Rafael Erichin mukana 19. maaliskuuta.<ref name="apunen 1991a"/> Armeijan ylipäälliköksi nimitetty kenraaliluutnantti Mannerheim puolestaan tyrmistyi Saksan hallituksen päätöksestä lähettää joukkoja Suomeen ja oli valmis eroamaan. Perusteena oli ulkovallan puuttuminen Suomen asioihin, mikä antaisi punaisille oikeuden syyttää hallitusta samasta, mistä heitä itseäänkin syytettiin.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Paasivirta, Juhani | Nimeke = Suomi vuonna 1918 | Vuosi = 1957 | Sivu = 109–111 | Julkaisupaikka = Porvoo | Julkaisija = WSOY}}</ref> Vastaava käsitys vallitsi myös senaatissa. Esimerkiksi senaattori [[Juhani Arajärvi|Juhani Arajärven]] muistiinpanojen mukaan saksalaiset eivät toimillaan saaneet senaatin täyttä luottamusta, vaan heidän intressinsä tunnettiin ja niistä oltiin myös huolissaan.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä =Arajärvi, Juhani | Nimeke = Vapaussodan kertomuksia : muistelmia ja kokemuksia | Luku = Valkoisen senaattorin päiväkirja | Vuosi = 1986 | Sivu = 58–60 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Isänmaan kirja | Isbn = 951-99727-2-2}}</ref> Mannerheim suhtautui tietoon erityisen katkerasti myös siksi, että se vei häneltä tehtävän, jota varten hän oli kenttäarmeijansa luonut eli punaisten hallussa olleen Etelä-Suomen valloituksen.<ref name="apunen 1991a"/>

Saksalaismielinen pääministeri Svinhufvud kuitenkin hyväksyi sopimuksen, vaikka se tekikin Suomesta Saksan vasallivaltion ja vei jopa vastajulistetun itsenäisyyden.<ref name="lackman 2009"/> Senaatti kieltäytyi aluksi allekirjoittamasta sopimusta, mutta päätti hyväksyä Hjeltin sopiman intervention, koska ei uskonut Mannerheimin pystyvän kokoamaan sodan nopeaan ratkaisuun kykenevää armeijaa.<ref name="apunen 1991a"/> Mannerheim puolestaan halusi mukaan saksalaisten suunnittelemaan Pietarin valtausoperaatioon, joten hän päätti lopulta suostua heidän apuunsa.<ref name="ejn181116"/> Ehdoksi Mannerheim asetti, että Saksan joukot alistetaan hänen komentoonsa, mihin keisari Vilhelm II suostuikin 10. maaliskuuta. Tämän jälkeen senaatti ylensi Mannerheimin ratsuväenkenraaliksi, mikä varmisti, ettei saksalaisten joukossa ole yhtään sotilasarvoltaan ylempää upseeria.<ref name="apunen 1991a"/> Mannerheim ja saksalaiset suhtautuivat alusta asti toisiinsa epäluuloisesti ja joukkojen komentajaksi määrätyn kenraalimajuri [[Rüdiger von der Goltz]]in on kerrottu jopa vihanneen häntä. Saksalaisten silmissä Mannerheim oli edelleen Venäjän armeijan kenraali, jonka arvioitiin olevan lojaalimpi vallasta syöstylle keisari [[Nikolai II]]:lle ja tämän kannattajille kuin Suomen valkoisille.<ref name="ejn181116"/> Eduskunta hyväksyi sopimukset lopulta hiljaisuudessa vasta sisällissodan jo päätyttyä kesällä 1918.<ref name="apunen 1991a"/>

 

== Maihinnousujoukot ==

{{Pääartikkeli|[[Saksan Itämeren-divisioona]]|[[Osasto Brandenstein]]}}

Saksalaiset tarvitsivat kipeästi miehiä länsirintamalla, minkä vuoksi Suomeen pystyttiin lähettämään vain rajallisesti joukkoja. Maaliskuun aikana [[Danzig]]issa koottiin 9&nbsp;445 miehen vahvuinen ''Ostsee-Division'' eli Saksan Itämeren-divisioona, jonka komentajaksi määrättiin kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz.<ref name="hoppu2009b"/> Lähes 10&nbsp;000 miehen lisäksi Suomeen laivattiin yli 3&nbsp;000 hevosta sekä valtava määrä aseita, ammuksia, elintarvikkeita ja muita varusteita. Taistelu- ja huoltojoukkojen ohella saapui myös muun muassa filmiryhmä, joka saksalaisten etenemisen aikana tallensi paljon ainutlaatuista kuvamateriaalia sisällissodasta.<ref name="ahto 1993c">Ahto 1993, s.364–370.</ref> Kontra-amiraali [[Hugo Meurer]]in komentama laivasto-osasto koostui kaikkiaan noin sadasta erikokoisesta [[Saksan keisarikunnan laivasto|keisarillisen laivaston]] aluksesta.<ref name="hentila 310315">{{Verkkoviite | Osoite = https://blogs.helsinki.fi/shentila/files/2005/04/Finnische_Armee_1918.ppt | Nimeke = Millaisen armeijan saksalaiset halusivat perustaa Suomeen 1918? | Tekijä = Hentilä, Seppo | Tiedostomuoto = PPT | Selite = esitelmä | Julkaisija = Helsingin yliopisto | Ajankohta = 31.3.2015 | Viitattu = 8.11.2017}}</ref> Sen mukana palasi myös 380 [[Pellingin taistelu]]n jälkeen Suomenlahden ylitse paennutta Itä-Uudenmaan suojeluskuntalaista.<ref name="hoppu2009b"/> Valkoisen armeijan edustajaksi divisioonan esikuntaan nimitettiin eversti [[Wilhelm Thesleff]].<ref>{{Kansallisbiografia | id = 992 | nimi = Thesleff, Wilhelm (1880–1941) | tekijä = Lemberg, Magnus |vapaa = maksullinen | ajankohta = 24.3.2000 | viitattu = 8.11.2017}}</ref>

 

== Ahvenanmaan miehitys ==

{{Pääartikkeli|[[Ahvenanmaan miehitys]]}}

Ruotsi oli miehittänyt Ahvenanmaan jo pari viikkoa Suomen sisällissodan syttymisen jälkeen 15. helmikuuta. Saarilla oli tuolloin noin 2&nbsp;000 venäläissotilasta, jotka lähinnä odottivat kotiuttamistaan.<ref name="harjula 2010">{{Kirjaviite | Tekijä = Harjula, Mirko | Nimeke = Itämeri 1914–1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa ja sisällissodassa | Sivut = 82–83, 86–90, 320 | Vuosi = 2010 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Books on Demand | Isbn = 978-952-49838-3-9}}</ref> Kontra-amiraali Hugo Meurerin komentama laivasto-osasto ''Sonderverband Ostsee'' lähti matkaan Danzigista 28. helmikuuta.<ref name="apunen 1991c">Apunen 1991, s. 235, 249.</ref> Siihen kuului kaikkiaan kolmisenkymmentä alusta, joita johtivat taistelulaivat ''[[SMS Westfalen]]'' ja ''[[SMS Rheinland]]''. Mukana oli myös muun muassa jäänmurtaja, miinalaivoja, torpedoveneitä, rahtialuksia sekä sairaalalaiva.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hylyt.net/item/hindenburg-1000/ | Nimeke = Hindenburg | Tekijä = Sulku, Jukka | Julkaisija = Hylyt.net | Ajankohta = 2015 | Viitattu = 5.11.2017}}</ref> Saattueen opastivat perille suomalaiset luotsit [[Harry Rönngren]] ja John Eklund. Maihinnousupaikkaa ei oltu valittu etukäteen, mutta tiedustelukoneiden lentojen perusteella joukot päätettiin laskea maihin [[Eckerö]]ssä, jossa jääolosuhteet vaikuttivat sopivilta. Avuksi pyydetty jäänmurtaja ''[[Jäänmurtaja Sampo (1898)|Sampo]]'' oli kuitenkin hukassa, ja näin saksalaiset joutuivat etenemään omin voimin. Vahvan jään vuoksi saattue pääsi Eckerön edustalle vasta kolmannella yrittämällä 5. maaliskuuta.<ref name="ahto 1993b"/>

 

Varsinaisena miehitysjoukkona (''Aalands-Detachement'') toimi majuri August Schenck zu Schweinsbergin komentama hieman yli tuhannen sotilaan vahvuinen Mecklenburgin 14. jääkäripataljoona. Sen miehet olivat aikaisemmin taistelleet länsirintamalla [[Vogeesit|Vogeeseilla]] ja itärintamalla [[Romania]]ssa. Neuvottelut saaria miehittäneiden ruotsalaisten kanssa aloitettiin vuorokautta saattueen perille saapumisen jälkeen. Niiden tuloksena suurin osa Ruotsin joukoista poistui Ahvenanmaalta, mutta pieni osasto jäi edelleen miehittämään [[Maarianhamina]]a ja [[Lemland]]ia. Loput saarista jäi 7. maaliskuuta maihinnousseiden saksalaisten haltuun. Molemmilla osapuolilla oli myös oikeus käyttää Eckerön satamaa.<ref name="ahto 1993b"/> Saksalaiset vangitsivat noin 1&nbsp;200 saarilla ollutta venäläistä ja kuljettivat heidät [[Liepāja]]an, josta vangit pian pääsivät takaisin kotimaahansa. Ruotsalaisten pääjoukon poistuttua saarille perustettiin myös Suomen senaatin hallinto, jonka edustajaksi kenraali Mannerheim lähetti meriupseeri [[Hjalmar von Bonsdorff]]in Ahvenanmaan suomalaiseksi sotilaskuvernööriksi.<ref name="harjula 2010"/><ref name="apunen 1991c"/>

Ahvenanmaalla saksalaiset eivät osallistuneet taisteluihin, mutta he teloittivat ainakin kaksi punakaartiin kuulunutta koulupoikaa, joita epäiltiin vakoojiksi.<ref name="hoppu2009a"/> 9. maaliskuuta jäänmurtaja ''[[SMS Hindenburg]]'' osui Eckerön länsipuolella miinaan ja upposi, jolloin kolme miestä hukkui.<ref name="gustavsson 2004">{{Kirjaviite | Tekijä = Gustavsson, Kenneth | Nimeke = Venäläissurmat Suomessa 1914–22 : Osa 1. Sotatapahtumat 1914–22 | Luku = Venäjän laivaston sotasurmat Ahvenanmaalla vuosina 1914–18 | Sivut = 79-80 | Vuosi = 2004 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Valtioneuvoston kanslia | Isbn = 978-952-49838-3-9 | www = http://vnk.fi/documents/10616/622938/J0104_Ven%C3%A4l%C3%A4issurmat%20Suomessa%201914%E2%80%9322.pdf/2415ed54-b624-4a33-a3ce-300190a58cc8 | Tiedostomuoto = PDF}}</ref> Miehitys vaikutti kuitenkin punaisten sodankäyntiin sitomalla heidän joukkojaan, kun [[Turku|Turun]] seudun punakaartilaisia ei saksalaisten muodostaman uhan vuoksi uskallettu lähettää taistelemaan [[Hämeen rintama]]lle valkoisten saartaman Tampereen avuksi.<ref name="apunen 1991c"/> 15. maaliskuuta Turun punaisten delegaatio kävi [[Georg Boldt]]in ja [[William Lundberg]]in johdolla tapaamassa saksalaisia.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Lahtinen, Rauno | Nimeke = Punainen Turku 1917–1918 | Sivut = | Vuosi = 2016 | Julkaisupaikka = Turku | Julkaisija = Sammakko | Isbn = 978-952-48332-5-7}}</ref> Tarkoituksena oli aloittaa neuvottelut [[Kansanvaltuuskunta|kansanvaltuuskunnan]] ja Saksan välisten diplomaattisuhteiden solmimisesta, mutta lähetystön vastaanottaneella kommodori Ernst Toussaintilla ei ollut tähän valtuuksia. Lähetystö yritti kysyä neuvoa Helsingistä [[Kullervo Manner]]ilta, mutta kun vastausta sähkösanomaan ei kuulunut, eivätkä Boldt ja Lundberg olleet kiinnostuneet tapamaan amiraali Meureria, he päättivät seuraavana päivänä lähteä saksalaissotilaiden saattamana takaisin Turkuun.<ref name="ahto 1993b"/>

 

== Sotatoimet Länsi-Uudellamaalla, Helsingin seudulla ja Kanta-Hämeessä ==

=== Maihinnousun valmistelu ===

 

Teknisen ja taktisen ylivoimansa ansiosta saksalaiset laskivat pystyvänsä nopeasti katkaisemaan punaisen Suomen kahtia Riihimäellä, ja kun valkoiset samaan aikaan piirittivät Tamperetta, olisivat [[Varsinais-Suomi|Varsinais-Suomen]] ja [[Satakunnan maakunta|Satakunnan]] punakaartit jääneet mottiin. Helsingin valtaaminen oli myös saksalaisten omien strategisten etujen mukaista, sillä se pakottaisi venäläiset vetämään [[Viapori]]ssa talvehtineet joukkonsa nopeasti pois ja näin [[Suomenlahti]] vapautuisi heidän käyttöönsä.<ref name="apunen 1991b"/> Ennen maihinnousua von der Goltz oli vielä huolissaan Turun seudusta, jossa arvioitiin olevan noin 2&nbsp;000:n punakaartilaisen reservi. Tämän vuoksi hän määräsi Ahvenanmaalla olleen jääkäripataljoonan hyökkäämään maihinnousupäivänä Turkuun, josta oli tarkoitus edetä [[Salo]]on ja lopulta yhtyä Länsi-Uudellamaalla oleviin Itämeren-divisioonan pääjoukkoihin. Turun valtaus oli sisältynyt myös Ludendorffin suunnitelmaan. Operaatio ei kuitenkaan onnistunut, kun punaiset löivät saksalaiset Nauvon taistelussa 4. huhtikuuta, jonka jälkeen nämä jättivät Turun suunnan.<ref name="ahto 1993c"/>

 

=== Maihinnousu Hankoon ===

Itämeren-divisioonan kuljetusalukset lähtivät liikkeelle Danzigista 31. maaliskuuta ja saapuivat Hangon edustalle aamupäivällä 3. huhtikuuta. Ennen ankkuroitumistaan divisioona miehitti kaupungin edustalla sijaitsevan [[Russarö]]n linnakkeen, jonne jääneet 30 venäläistä antautuivat vapaaehtoisesti. Vaikka punaiset olivat tietoisia saksalaisten tulosta, he eivät tehneet vastarintaa, vaan olivat poistuneet Hangosta jo hyvissä ajoin. Venäläiset merisotilaat sen sijaan sytyttivät satamassa olleet neljä sukellusvenettä ja niiden tukialuksen tuleen, jotteivät ne joutuisi saksalaisten käsiin. Ensimmäiset laivat kiinnittyivät laituriin aamuseitsemältä, ja puolen tunnin kuluttua [[Hangon vesitorni]]n huipulla liehui Saksan lippu, kun taas raatihuoneen lipputankoon nostettiin Suomen [[leijonalippu]]. Valkoisten kannattajissa saksalaisten maihinnousu herätti suurta innostusta, ja heitä olikin vastaanottamassa muun muassa torvisoittokunta. Hangossa olleet punaisten vangit vapautettiin ja heidän tilalleen otettiin noin sata kaupunkiin jäänyttä punaisten kannattajaa, jotka sijoitettiin satamassa toimineen siirtolaistoimiston tiloihin. Kaupunkiin rantautuneiden saksalaisjoukkojen keskuudessa esiintyi myös kurittomuutta, sillä he tyhjensivät [[Hangon Keksi|Hangon keksitehtaan]] varaston.<ref name="ahto 1993d"/>

 

=== Länsi-Uudenmaan yhteenotot ===

{{Katso myös|[[Karjaan taistelu]]|[[Leppävaaran taistelu]]}}

Heti Hangon maihinnousun jälkeen muodostettiin kolme pohjoiseen suunnannutta tiedusteluosastoa. Ensimmäistä johti ruotsalainen majuri [[Adolf Hamilton]], jonka ryhmän tehtävänä oli miehittää Tammisaari ja [[Karjaa]]. Toisen osaston tarkoituksena oli lähteä etenemään Tammisaaresta maanteitse kohti Helsinkiä, ja kolmannen piti perustaa Tammisaareen ja Karjaalle viestikeskukset. Koska punaiset eivät olleet jättäneet Hankoon yhtään veturia, osastot lähtivät etenemään resiinoilla. Kaupungista perääntyneet punaiset olivat samaan aikaan lähettäneet oman resiinalla liikkuvan tiedustelupartionsa ottamaan selvää, mitä Hangon suunnalla tapahtuu. Osapuolet törmäsivät toisiinsa vajaat parikymmentä kilometriä kaupungin pohjoispuolella [[Lappohja]]ssa, mutta taistelua ei syntynyt, kun punaisten kuuden miehen osasto antautui ylivoiman edessä välittömästi. Tämän jälkeen saksalaiset kohtasivat punaisten panssarijunan noin kolme kilometriä Tammisaaren eteläpuolella. Se kuitenkin perääntyi lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen yliarvioituaan vihollisen vahvuuden. Kello 16 saksalaiset saapuivat Tammisaaren edustalla sijaitseville [[Pohjanpitäjänlahti|Pohjanpitäjänlahden]] silloille, jotka olivat punaisten miehittämiä. He yrittivät jopa hyökätä saksalaisia vastaan, mutta lopulta punaiset vetäytyivät parin tunnin kuulutta, ja saksalaiset saivat kaupungin haltuunsa ilman enempää vastarintaa.<ref name="ahto 1993d"/> Siltojen luona käydyssä yhteenotossa kaatui kaksi punakaartilaista ja harhaluodista sai surmansa yksi siviili.<ref name="hoppu2009b"/>

Punaiset olivat perustaneet ensimmäisen puolustuslinjansa vasta 50 kilometrin päähän Hangosta [[Rantarata|rantaradan]] ja Hanko–Hyvinkää-radan risteyspaikkaan Karjaalle, jonne saksalaiset jatkoivat 5. huhtikuuta. Paikkakunnalle oli koottu noin tuhat alun perin Lempäälän rintamalle tarkoitettua punakaartilaista, jotka tulivat lähinnä Helsingistä ja ympäristökunnista. Heidän tukenaan oli kaksi panssarijunaa.<ref name="hoppu2009b"/> Karjaa oli valittu, koska punaiset odottivat Ahvenanmaalta Turkuun tapahtuvaa maihinnousua, jonka jälkeen vihollinen oli tarkoitus pysäyttää rantaradalla ennen sen pääsyä Helsingin lähistölle.<ref name="apunen 1991b"/> Etenemään lähteneet saksalaiset ottivat pian yhteen [[Raaseporin seisake|Raaseporin seisakkeella]] punaisten ''Panssarijuna nro 1:n'' kanssa. [[F. Wahlberg]]in komentamassa junassa oli noin sata punakaartilaista, mutta se joutui perääntymään vaurioiduttuaan saksalaisten ampumassa suorasuuntaustulessa. Noin kolme kilometriä [[Karjaan asema]]n eteläpuolella saksalaisia oli vastassa myös punaisten panssarijuna ''Nro 2''. Kiivaaksi luonnehditun taistelun jälkeen molemmat junat päättivät perääntyä ilmeisesti miehistön äänestyspäätöksen johdosta. Yhteenotossa kaatui kaksi saksalaista ja kaksi haavoittui.<ref name="sillanmaki 2009">{{Kirjaviite | Tekijä = Sillanmäki, Jouni | Nimeke = Panssarijunia Suomessa – Suomalaisia panssarijunissa | Vuosi = 2009 | Sivu = 60–64 | Julkaisupaikka = Parola | Julkaisija = Panssarimuseosäätiö | Isbn = 978-952-92549-6-5}}</ref> Maanteitse Helsingin suuntaan edennyt osasto pääsi iltaan mennessä vastarintaa kohtaamatta noin 12 kilometrin päähän [[Fagernäs (Snappertuna)|Fagernäsin]] kylään.<ref name="ahto 1993f">Ahto 1993, s. 379–383.</ref>

 

Seuraavana päivänä saksalaiset koukkasivat Karjaan aseman ympäristöön linnoittautuneiden punaisten selustaan lännestä kiertäen. Hyökkäykseen osallistui eversti [[Konrad Wolf]]in komentama pataljoona vahvistettuna majuri Hamiltonin osastolla. Kello 15 alkanut hyökkäys päättyi kiivaan taistelun jälkeen ennen pimeän tuloa, kun punaiset vetäytyivät kymmenellä junalla Turun ja Hyvinkään suuntiin.<ref name="ahto 1993f"/> Saksalaiset seurasivat länteen paennutta punaisten panssarijunaa 25 kilometrin päähän [[Kisko]]on saakka ja räjäyttivät [[Kiskonjoki|Kiskonjoen]] ylittävän rautatiesillan [[Kosken asema]]n tuntumassa. Karjaan valtaus vaati saksalaisilta kaikkiaan kuusi kaatunutta ja 12 haavoittunutta.<ref name="sillanmaki 2009"/> Punaisten sitkeä vastarinta tuli siihen asti lähes vapaasti etenemään päässeille saksalaisille suurena yllätyksenä.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Paasivirta, Juhani | Nimeke = Finland år 1918 och relationerna till utlandet | Sivut = 84 | Vuosi = 1962 | Julkaisupaikka = Helsingfors | Julkaisija = Schildt | www = http://www.marxistarkiv.se/europa/finland/passivirta-finland1918.pdf}}</ref>

Karjaalta saksalaisten pääjoukko jatkoi rantarataa ja [[Vanha Turuntie|Turuntietä]] pitkin kohti Helsinkiä. Majuri Hamiltonin komentama kahden komppanian vahvuinen osasto puolestaan eteni Hanko–Hyvinkää-rataa pitkin [[Lohja]]n suuntaan, jossa se kohtasi 8. huhtikuuta punaiset [[Kirkniemen taistelu]]ssa. Vihollisen peräännyttyä saksalaiset jatkoivat [[Virkkala]]an ja ottivat seuraavana päivänä haltuunsa [[Lohjankylä]]n. Punaiset perääntyivät edelleen [[Nummela]]an, jossa he linnoittautuivat venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentamiin asemiin.<ref name="vainio 2008"/> Punaiset olivat päättäneet pysäyttää saksalaisten etenemisen juuri Nummelassa, ja näin paikkakunnalle koottiin kaikki Länsi-Uudenmaan punaiset Hangosta, Tammisaaresta, Karjaalta ja Lohjalta. Yhteensä seudulla saattoi olla jopa 3&nbsp;000&nbsp;–&nbsp;6&nbsp;000 punaista.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.vihdinuutiset.fi/artikkeli/523923-lahde-kavelylle-nummelan-historiaan | Nimeke = Lähde kävelylle Nummelan historiaan | Tekijä = Vainio, Mari | Julkaisija = Vihdin Uutiset | Ajankohta = 27.5.2017 | Viitattu = 5.11.2017}}</ref> Lohjan valtauksen jälkeen paikkakunnalle muodostettiin suojeluskunnat, jotka alkoivat välittömästi teloittaa punaisiksi epäiltyjä. Lohjalla ollut saksalaisosasto vedettiin takaisin Karjaalle 16. huhtikuuta, jolloin punaiset saivat paikkakunnan haltuunsa muutamaksi päiväksi, kunnes saksalaiset ja valkoiset palasivat Lohjalle jälleen 20. huhtikuuta. Punaiset puolestaan vetäytyivät tämän jälkeen [[Nurmijärvi|Nurmijärven]] kautta kohti Hyvinkäätä.<ref name="vainio 2008"/>

 

=== Helsingin valtaus ===

*{{Pääartikkeli|[[Helsingin valtaus]]}}

Varhain 12. huhtikuuta punaisille esitettiin vielä yksi antautumisvaatimus, mutta kun sekin hylättiin, alkoi saksalaisten eteneminen Helsingin keskustaan kello 5 aamulla. Von der Goltz määräsi osan joukoistaan hyökkäämään [[Helsingin pitäjän kirkonkylä|Helsingin pitäjän]] kautta [[Tikkurila]]an ja katkaisemaan siellä pääradan. Punaiset tekivät ankaraa vastarintaa, mutta saksalaiset onnistuivat lopulta vajaan viiden tunnin [[Tikkurilan taistelu|taistelun]] jälkeen valtaamaan [[Tikkurilan rautatieasema]]n ja etenivät sen jälkeen kohti [[Malmi (Helsinki)|Malmia]], jonka he saivat haltuunsa iltaan mennessä.<ref name="hrs160911"/>

 

 

Puoli kahden aikaan saksalaiset olivat edenneet [[Nordenskiöldinkatu|Nordenskiöldinkadulle]]. Kun punaiset onnistuivat jälleen pysäyttämään heidän etenemisensä, muodosti prikaatinkomentaja [[Hans von Tschirschky und Bögendorff]] kaksi iskujoukkoa, joista toinen tunkeutui keskikaupungille Läntistä Viertotietä pitkin ja toinen [[Hietalahti (Helsinki)|Hietalahdesta]] kantakaupungin eteläosiin. Pasilan vallanneet saksalaiset puolestaan etenivät keskustaan radanvartta pitkin. Syntyneistä katutaisteluista huolimatta elämä pääkaupungissa jatkui lähes entiseen malliin. Kaupat ja kahvilat olivat auki, ja julkinen liikenne kulki. Saksalaisten etenemistä seurasi suuret määrät uteliasta yleisöä, ja valkoisten kannattajien jakoivat heille kukkia, teetä, kahvia ja voileipiä.<ref name="hrs160911"/> Puoli kuuden aikaan saksalaiset saavuttivat [[Ruotsalainen teatteri|Ruotsalaisen teatterin]], joka vallattiin [[ihmiskilpi]]ä käyttäen.<ref name="ku140413">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2981201-saksalaiset-kayttivat-ihmiskilpia-helsingin-valtauksessa-1918 | Nimeke = Saksalaiset käyttivät ihmiskilpiä Helsingin valtauksessa 1918 | Tekijä = Parkkari, Jukka | Julkaisija = Kansan Uutiset | Ajankohta = 14.4.2013 | Viitattu = 5.11.2017}}</ref> Seitsemältä noin 400 saksalaista merijääkäriä nousi maihin Katajanokalla, minkä jälkeen kantakaupungista oli punaisten hallussa enää [[Kruununhaka]].<ref name="hrs160911"/>

Saksalaiset jatkoivat hyökkäystään aikaisin huhtikuun 13. päivän aamuna, jolloin Helsingin edustalle ankkuroitunut laivasto-osasto alkoi pommittaa punaisten viimeisiä vastarintapesäkkeitä. Kruununhaassa käytiin aluksi kiivaita taisteluja, mutta vastarinnasta huolimatta punaisten päämaja [[Smolna]]ssa joutui antautumaan jo kello 7 aamulla. Punaisten hallussa olivat nyt enää itäiset [[Siltasaari|Siltasaaren]] ja [[Kallio (Helsinki)|Kallion]] työläiskaupunginosat, joita saksalaisten tykistö moukaroi niin, että muun muassa [[Helsingin työväentalo]]n torni syttyi palamaan. Lopulta [[Kallion kirkko|Kallion kirkon]] torniin nostettiin valkoinen lippu kello 14 ja viimeisetkin punaiset luovuttivat aseena puoli seitsemään mennessä. Kaikkiaan saksalaisille antautui yli 6&nbsp;000 punaista, joista kuitenkin vain pieni osa oli aseistettuja punakaartilaisia. Heidät koottiin seuraavien päivien aikana [[Suomenlinnan vankileiri]]lle.<ref name="hrs160911"/> Helsingin taistelussa kaatui kaikkiaan 54 saksalaista.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.helsinginsotasurmat.fi/?page_id=139 | Nimeke = Helsingin taistelussa kaatuneet valkokaartilaiset | Tekijä = Nieminen, Jarmo | Julkaisija = Helsingin sotasurmat | Ajankohta = 1.6.2015 | Viitattu = 5.11.2017}}</ref> Punaisten tappiot olivat noin 400 kaatunutta,<ref name=hs160513>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1368644470078 | Nimeke = Saksalaisten ylivoima jyräsi punaisen Helsingin | Tekijä = Leppänen, Veli-Pekka | Julkaisija = Helsingin Sanomat | Selite = vain tilaajille | Ajankohta = 16.5.2013 | Viitattu = 5.11.2017}}</ref> joista 20–50 oli Pikku Huopalahdessa teloitettuja. Helsingissä ei kuitenkaan nähty Tampereen ja [[Viipurin taistelu (Suomen sisällissota)|Viipurin taistelujen]] yhteydessä tapahtuneita joukkoteloituksia, vaan saksalaiset pyrkivät jopa hillitsemään valkoisten intoa ampua antautuneita punakaartilaisia.<ref name="ku140413"/> Siviiliuhreja Helsingin valtaus vaati noin 20.<ref name="hoppu2009b"/>

 

 

=== Hyvinkään ja Riihimäen valtaukset ===

{{Katso myös|[[Hyvinkään taistelu]], [[Riihimäen taistelu]]}}

16. huhtikuuta Itämeren divisioonaan yhdistettiin Loviisassa maihinnoussut ''Osasto Brandenstein'', jonka tueksi Lahteen lähetettiin aikaisemmin Lohjalla ollut komppanian vahvuinen osasto.<ref name="hoppu 2009c">Hoppu 2009, s. 212–216.</ref> Itämeren-divisioonan pääjoukot lepäsivät Helsingin taistelun jälkeen vajaan viikon, kunnes ne 19. huhtikuuta jatkoivat kohti pohjoista. Eteneminen tapahtui kahdessa osastossa päärataa ja [[Tuusulantie]]tä pitkin. Majuri [[Lothar von Brandenstein]]in johtama etujoukko juuttui [[Tuusula]]ssa koko päivän kestäneeseen [[Tuusulan taistelu|taisteluun]], mutta punaisten peräännyttyä se onnistui vielä myöhään illalla saavuttamaan noin 10 kilometrin päässä sijaitsevan [[Jäniksenlinna]]n kylän. Pääradalla edennyt osasto pääsi [[Kerava]]lle, jossa se joutui [[Keravan taistelu (huhtikuu 1918)|taisteluun]] panssarijunan tukemia punaisia vastaan. Saarrostuksen välttääkseen punaiset vetäytyivät paikkakunnalta ja näin saksalaiset etenivät vapaasti viitisen kilometriä Hyvinkään eteläpuolella sijaitsevaan [[Palopuro]]n kylään saakka.<ref name="kronlund 1986">{{Kirjaviite | Tekijä = Kronlund, Jarl| Nimeke = Tiede ja ase Vol 44 | Luku = Hyvinkää itsenäisyyssodassa | Vuosi = 1986 | Sivut = 171–174 | Julkaisupaikka = Helsinki| Julkaisija = Suomen Sotatieteellinen Seura| Issn = 0358-8882 | www = http://journal.fi/ta/article/view/47684}}</ref>

 

 

Varsinainen hyökkäys Hyvinkäälle alkoi 21. huhtikuuta kello 7, jolloin punaisten puolustusasemiin suunnattiin tykistökeskitys. Ensimmäinen läpimurtoyritys tuli torjutuksi, mutta [[Vantaanjoki|Vantaanjoen]] ylitettyään saksalaiset pääsivät iskemään vihollisen selustaan. Punaiset vetäytyivät nyt puolustamaan noin neljän kilometrin päässä sijaitsevaa Hyvinkään asemankylää, jonne oli samaan aikaan kiertämässä myös idästä edennyt saksalaisosasto. Lopulta hyökkäys tapahtui kolmesta eri suunnasta. Saksalaiset kohtasivat kylässä ankaraa vastarintaa. He joutuivat etenemään talo talolta, taistellen omista kellareistaan ja pihoistaan tulittaneita punaisia vastaan. Sitkeän vastarinnan selitti, että punaiset olivat samaan aikaan tyhjentämässä kylää ja evakuoimassa perheitään kohti [[Hausjärvi|Hausjärveä]] ja Riihimäkeä. He onnistuivat panssarijunan tukemana viivyttämään saksalaisia niin, että nämä saivat asemanseudun haltuunsa vasta kello 16–17 välillä. Panssarijuna aiheutti saksalaisille suuria tappioita erityisesti nykyisen [[Paavola (Hyvinkää)|Paavolan]] kaupunginosan alueella. Hyvinkään taistelussa kaatui 21 saksalaista, ainakin 50 punaista sekä kaksi siviiliä.<ref name="kronlund 1986a">Kronlund 1986, s. 178–183, 185.</ref>

Taistelun päätyttyä osa saksalaisista jatkoi Riihimäkeä kohti vielä myöhään samana iltana. Yhteenottoja perääntyvien punaisten kanssa syntyi [[Herajoki|Herajoella]] ja [[Erkylä]]ssä, jossa Riihimäen itäpuolelle kiertänyt saksalaisosasto joutui punaisten [[Erkylän taistelu|väijytykseen]]. Kolmas saksalaisosasto pääsi etenemään ilman vastarintaa [[Monnin seisake|Monnin seisakkeen]] tuntumassa sijaitsevaan [[Kerkkola (Hausjärvi)|Kerkkola]]an. Pääosa yöpyi Hyvinkään asemankylässä ja jatkoi Riihimäelle vasta seuraavana aamuna.<ref name="kronlund 1986a"/> Hyökkäyksen käynnistyttyä 22. huhtikuuta saksalaiset kävivät aluksi punaisten kanssa lyhyen taistelun Riihimäen eteläpuolella sijaitsevassa Monnin kylässä, jonka jälkeen heillä oli vastassaan vielä radalla operoinut panssarijuna. Kaakosta Erkylän suunnasta edennyt toinen osasto katkaisi Lahteen johtavan radan [[Hikiä]]llä ja jatkoi sen jälkeen kohti Riihimäkeä. Taistelua ei kylästä kuitenkaan syntynyt, sillä noin 7.30 saksalaisten ampuma kranaatti osui asemalla seisoneeseen punaisten ammusjunaan, joka räjähti aiheuttaen valtavaa tuhoa. Seuranneen sekasorron johdosta punaisten vastarinta lamaantui lähes täysin ja ainoastaan heidän tykistönsä yritti hidastaa saksalaisten etenemistä. Punaisten paettua saksalaiset ottivat tyhjän kylän haltuunsa iltapäivän aikana.<ref>{{Verkkoviite | Osoite=http://riihihist.verkkopolku.com/?i8RiihimaenTaistelu%2FValtaus22.4.1918 | Nimeke = Riihimäen taistelu/valtaus 22.4.1918 | Julkaisija = Riihimäen paikallishistoriaa | Ajankohta = 2002–2003 | Viitattu = 5.11.2017}}</ref><ref>{{Lehtiviite | Tekijä = Ojala, Sirkka | Otsikko = ”Riihimäen pamaus”. Räjähdys kuului peninkulmien päähän | Julkaisu = Maanpuolustaja | Ajankohta = 2013 | Numero = 2 | www = http://www.porinrykmentin-porinprikaatinkilta.fi/image/maanpuolustaja/maanpuolustaja_022013.pdf | Tiedostomuoto = PDF | Viitattu = 5.11.2017}}</ref>

Riihimäen valtauksen jälkeen eteneminen pysäytettiin parin päivän ajaksi, saksalaisten keskittyessä [[Karkkila]]n ja Hyvinkää–Karjaa-radan varren puhdistamiseen seuduilla vielä majailleista punaisista. 25. huhtikuuta vangittiin Karkkilassa 16 vapaaehtoisesti antautunutta paikallisten työväenyhdistysten johtomiestä, jotka saksalaiset ampuivat Hyvinkäällä toukokuun alussa. Teloituksen takana oli kuitenkin Hyvinkään suojeluskunnan esikunta.<ref>Kronlund 1986, s. 186, 189.</ref>

 

=== Lammin, Hauhon ja Tuuloksen taistelut ===

{{Pääartikkeli|[[Lammin taistelu]]|[[Hauhon taistelu]]|[[Syrjäntaan taistelu]]}}

Hämeenlinnan valtauksen jälkeen saksalaiset joutuivat Kanta-Hämeessä vielä kolmeen taisteluun itään pyrkiviä punapakolaisia vastaan. Pakolaiset olivat aluksi jatkaneet Hämeenlinnasta suoraan itään [[Lammi]]lle tarkoituksenaan jatkaa edelleen kohti Lahtea. Kun saksalaiset katkaisivat reitin, pakolaisten oli pakko kiertää Lammille pohjoisesta [[Hauho]]n ja [[Tuulos|Tuuloksen]] kautta. Ensimmäinen taistelu käytiin 26. huhtikuuta, jolloin saksalaisten aikomuksena oli miehittää Lammin ja Tuuloksen välinen alue. Lammin kirkonkylässä oli tuhansien siviilien lisäksi satoja Länsi-Suomesta vetäytyneitä punakaartilaisia, jotka suojasivat kylästä poistuvia pakolaisia. Saksalaiset hyökkäisivät Lammille etelästä käsin, kunnes punaiset lopulta vetäytyivät viimeisten pakolaisen perässä noin kolme tuntia kestäneen taistelun jälkeen. Yhteenotossa kaatui kymmenen saksalaista ja ainakin parikymmentä punaista.<ref name="lappalainen 1981">{{Kirjaviite | Tekijä = Lappalainen, Jussi T. | Nimeke = Punakaartin sota 2 | Sivut = 231–235 | Vuosi = 1981 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Opetusministeriö| Isbn = 951-85907-2-9}}</ref>

 

 

== Sotatoimet Itä-Uudellamaalla, Kymenlaaksossa ja Päijät-Hämeessä ==

=== Maihinnousu ja Kymenlaakson taistelut ===

{{Katso myös|[[Ahvenkosken taistelut]]}}

=== Eteneminen Lahteen ===

Hyökkäyksen pysähdyttyä Kotkan suunnalla saksalaiset siirsivät hyökkäyksensä painopisteen Lahteen, jonne samaan aikaan pohjoisesta eteni [[Hans Kalm]]in johtama valkoisten pataljoona. Tarkoituksena oli katkaista Pietarin rata ja sulkea pakenevien punaisten reitti itään sekä samalla estää heitä järjestämästä sotavoimiaan uudelleen Kymijoen takana.<ref name="hoppu 2009c"/> Osa Teesionjoella olleista joukoista vedettiin puolustamaan Loviisaa, kun punaisten tykistö oli tulittanut kaupunkia jo huhtikuun 8. päivän aamusta saakka. Saatujen tietojen mukaan punaisia oli runsaasti [[Vanhakylä (Pernaja)|Vanhassakylässä]], [[Ilola (Porvoo)|Ilola]]ssa, [[Liljendal]]issa ja [[Lapinjärvi|Lapinjärvellä]]. Kun saksalaisten tiedustelupartiot viimein ottivat selvää tilanteesta, vihollisia olikin ainoastaan Porvoon itäpuolella Ilolassa, [[Myrskylä]]n kirkonkylässä sekä Lapinjärven [[Andersby]]ssä, eikä Loviisaan odotettua hyökkäystä tapahtunut.<ref name="arimo 1991"/>

Osasto Brandentein lähti 10. huhtikuuta etenemään [[Loviisa-Lahti-rata]]a pitkin pohjoiseen.<ref name="hoppu 2009c"/> Seuraavana yönä joukot saavuttivat [[Pernaja]]ssa sijaitsevan [[Hardom]]in kylän, jonka saksalaiset valtasivat kiivaan [[Hardomin taistelu|taistelun]] jälkeen. Yhteenotossa kaatui seitsemän saksalaista ja ainakin 30 punaista. Eversti Brandenstein ei halunnut hyökätä pidemmälle ennen kuin toinen maihinnousuosasto saapui Tallinnasta myöhemmin samana päivänä. Uudesta kuljetuserästä irrotettiin yksi komppania Ahvenkoskelle ja loput kolme pataljoonaa osallistuivat pohjoiseen tehtävään yleishyökkäykseen.<ref name="arimo 1991"/>

 

 

Koskenkylän suunnasta pohjoiseen edenneet saksalaiset kohtasivat heti punaisten sitkeää vastarintaa Liljendalin Eskilomissa, mutta saivat lopulta kylän haltuunsa usean tunnin [[Eskilomin taistelu|taistelun]] jälkeen. Yhteenotossa kaatui neljä saksalaista ja 12 punaista.<ref name="arimo 1991"/> Myöhemmin samana päivänä käytiin [[Orimattilan taistelu]], jota on kuvattu ”täydelliseksi teurastukseksi”. Saksalaiset menettivät vain yhden miehen, mutta kaatuneiden punaisten määräksi on ilmoitettu 70, joidenkin lähteiden mukaan jopa 95–130. Lukumäärien valtava epäsuhta tarkoittaa, ettei vankeja ilmeisesti otettu, vaan kaikki antautuneet punakaartilaiset teloitettiin.<ref name="hoppu 2009c"/>

Pietarin radan saavutti ensimmäisenä kapteeni Schraderin ryhmä aamupäivällä 13. huhtikuuta Kausalassa. Kouvolan suunnasta saapui kuitenkin punaisten panssarijuna, joka pakotti saksalaiset vetäytymään radan eteläpuolelle ja liittymään kapteeni Reuterin komentamaan pataljoonaan, joka puolestaan saapui Uudenkylän asemalle myöhemmin samana päivänä.<ref name="arimo 1991"/> Samalla miehitettiin myös muutama kilometri sen pohjoispuolella sijaitseva [[Arrajoen kartano]], jossa syntyneessä kahakassa kuoli yksi siviili ja kaksi kotimaahansa palaamassa ollutta venäläistä sotilasta.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.oijalaluomutila.com/LVakimo2.pdf | Nimeke = Lydia Vakimon haastattelu 1918 tapahtumista Arrajoella | Tekijä = Oijala, Matti | Tiedostomuoto = PDF | Selite = s. 5 | Ajankohta = 20.7.2010 | Julkaisupaikka = Nastola | Julkaisija = tekijä | Viitattu = 5.11.2017}} ISBN 978-952-92769-9-8.</ref> Saksalaiset joutuivat vetäytymään Uudestakylästä vielä illan aikana, kun punaiset tekivät vastahyökkäyksen kolmesta eri suunnasta kahden panssarijunan tukemana. Paikalle lähetettiin vahvistukseksi Loviisassa reservinä ollut pataljoona, minkä jälkeen saksalaiset saivat aseman taas haltuunsa.<ref name="arimo 1991"/>

 

=== Lahden valtaus ===

{{Pääartikkeli|[[Lahden taistelu]]}}

Saksalaisjoukkojen edettyä Lahden keskustan tuntumaan eversti Brandenstein päätti hyökätä kaupunkiin 19. huhtikuuta kahdesta eri suunnasta. Orimattilasta liikkeelle lähtenyt kapteeni Wilamovitz-Moellendorffin pataljoona saapui keskustan eteläpuolelle aamuvarhaisella ja asettui [[Renkomäki|Renkomäen]] harjun laelle, josta oli suora näköyhteys keskustaan. Helsingistä lähetetyt apuvoimat saapuivat Lahden länsipuolelle samaan aikaan ja liittyivät Loviisasta edenneisiin joukkoihin.<ref name="takala 1998">{{Kirjaviite| Tekijä = Takala, Hannu | Nimeke = Taistelu Lahdesta 1918 | Sivut = 32, 40–49, 56–59, 61–88 | Julkaisupaikka = Lahti | Julkaisija = Lahden kaupunki | Vuosi = 1998 | Isbn = 951-84948-2-7}}</ref> Myös punapakolaisia tuli edelleen Hämeenlinnan suunnasta, mutta heidän reittinsä oli nyt tukossa.<ref name="hoppu 2009c"/>

 

== Tappiot ==

Saksalaisten tappiot olivat yhteensä 360 kaatunutta, joista 348 kuoli välittömästi taisteluissa ja 12 myöhemmin haavoittuneina.<ref name="hoppu2009a"/> Lisäksi kuusi saksalaista sai surmansa erilaisissa onnettomuuksissa Ahvenanmaan miehityksen aikana.<ref name="gustavsson 2004"/> Keisarillisen laivaston tappiot olivat yhteensä 21 kuollutta. Tämän lisäksi 123 saksalaista hukkui 16. lokakuuta, kun joukkoja kotiuttamassa ollut ''[[S/S Habsburg]]'' ajoi miinaan ja upposi Tallinnan edustalla.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.helsinki.fi/~jjeerola/engltxt.htm | Nimeke = Englannin laivastotoimet Itämerellä 1918–1921 | Tekijä = Eerola, Jari | Julkaisija = Helsingin yliopisto | Ajankohta = 20.3.2001 | Viitattu = 5.11.2017}}</ref>

 

== Muistomerkkejä ==

 

== Sodan jälkeinen aika ==

=== Suomen ulkopolitiikan saksalaissuuntaus ===

{{Katso myös|[[Suomen kuningaskuntahanke]]}}

 

Suomen poliittisen johdon ja Mannerheimin välille oli heti sodan päättymisen jälkeen syntynyt arvovaltakiista saksalaisten osuudesta sen lopputulokseen. Mannerheim loukkaantui senaatin 6. toukokuuta antamasta voitonjulistuksesta, jossa häntä ei mainittu lainkaan, ja järjesti vastavetona suuren [[Valkoisten voitonparaati|voitonparaatin]] 16. toukokuuta. Helsingissä pidettyyn paraatiin ei kutsuttu lainkaan saksalaisia, vaan heidän sijaansa Mannerheim korosti pienen [[Ruotsalainen prikaati|ruotsalaisen vapaaehtoisjoukon]] ansioita. Erimielisyydet kärjistyivät heti voitonparaatin jälkeen, kun saksalaismielinen Svinhufvud sai [[valtionhoitaja]]n oikeudet. Mannerheim ei hyväksynyt solmittujen sopimusten mukaista armeijan ylipäällikön alistamista saksalaisille, eikä myöskään suunnitelmaa asettaa ylipäällikön rinnalle tasavertainen sotaministeri. Hän oli myös halukas hyökkäämään Pietariin ja lyömään bolševikit, johon Mannerheim uskoi saavansa ympärysvaltojen tuen. Saksa puolestaan halusi omien intressiensä vuoksi pitää bolševikit vallassa ja näin ollen pyrki hillitsemään suomalaisten hyökkäyshankkeita. Lopulta Mannerheim erosi ylipäällikön tehtävästä ja poistui maasta 1. kesäkuuta.<ref name="apunen 1991d"/> Saksan Ruotsin lähettiläs seurasi ahkerasti Tukholmaan asettuneen Mannerheimin tekemiä matkoja ja arvuutteli tämän motiiveja. Lähettiläs oletti Mannerheimin tavoittelevan Pietarin vapauttamista ja pyrkivän sen jälkeen [[Venäjän valkoinen armeija|valkoisen Venäjän]] johtoon.<ref name="hs301116"/>

Kevään 1918 aikana porvarillisten piirien enemmistö ryhtyi ajamaan jo vahvistetun tasavaltalaisen hallitusmuodon hylkäämistä ja Suomen siirtymistä monarkiaan. Tasavaltalaisten johdossa olivat nuorsuomalaisten [[K. J. Ståhlberg]] ja maalaisliiton [[Santeri Alkio]], mutta puolueista ainoastaan jälkimmäinen oli kokonaan tasavallan kannalla, joten monarkisteilla oli selkeä enemmistö sodan jälkeisessä [[Tynkäeduskunta|tynkäeduskunnassa]]. 11. kesäkuuta senaatti antoi esityksen, jonka mukaan Suomesta tulisi perinnöllinen kuningaskunta. Esitys ei saanut eduskunnassa riittävää määräenemmistöä, mutta monarkistit ajoivat siitä huolimatta tavoitteensa läpi myöhemmin elokuussa [[Vuoden 1772 hallitusmuoto|vuoden 1772 hallitusmuodon]] nojalla. Senaatti oli Svinhufvudin johdolla etsinyt sopivaa henkilöä kuninkaaksi ja lopulta uudeksi hallitsijaksi pyydettiin [[Hessen]]in prinssi [[Friedrich Karl]]ia.<ref name="apunen 1991e">Apunen 1991, s. 267–269.</ref> Myös saksalaisten omissa toiveissa oli saada hallitusmuoto, joka sitoisi Suomen mahdollisimman lujasti Saksaan.<ref name="lackman 2009"/>

 

=== Suomi joutuu Saksan alaisuuteen ===

Saksan taloudellisiin vaatimuksiin alistuminen oli hinta, jonka Suomen hallitus oli valmis maksamaan saamastaan avusta.<ref name="hs301116"/> Ehtona sotilaalliselle väliintulolle oli kolme keväällä 1918 solmittua valtiosopimusta, jotka käsittivät maiden välisen rauhansopimuksen, kauppa- ja merenkulkusopimuksen sekä sopimuksen sotilastukikohtien perustamisesta. Ne sitoivat Suomen tiiviisti Saksaan, joka sopimusten myötä kontrolloi tiukasti maan taloudellista ja valtiollista elämää. Kauppa- ja merenkulkusopimus oli Suomen kannalta erityisen katastrofaalinen, sillä se antoi ulkomaankaupan Saksan kontrolliin ja takasi saksalaisille yrityksille etuosto-oikeuden. Sotilastukikohtia koskeva sopimus salli Saksan perustaa tukikohtia kaikkialle Suomen alueelle, mukaan lukien oman tarkastusaseman Ruotsin rajalle [[Tornio]]on. Kuningashankkeen yhteydessä neuvoteltiin vielä sotilasliitosta, joka alisti Suomen armeijan Saksan armeijan alaisuuteen. Sopimukset tekivät Suomesta käytännössä Saksan [[Protektoraatti|protektoraatin]] ja veivät pohjan vasta saavutetulta itsenäisyydeltä.<ref name="yle210117"/> Suomen poliitikkoja tai sotilasjohtoa ei kuitenkaan tarvinnut aktiivisesti ohjailla, vaan nämä pyysivät vapaaehtoisesti saksalaisten ohjeita.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Pietiäinen, Jukka-Pekka | Nimeke = Itsenäistymisen vuodet 1917–1920 3. Katse tulevaisuuteen | Luku = Suomen ulkopolitiikan alku | Vuosi = 1992 | Sivu = 330 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = VAPK-kustannus | Isbn = 951-37072-9-6}}</ref>

 

Kauppasopimus alkoi konkretisoitua syksyllä, kun Suomen ulkomaankauppa suuntautui keskitetysti Saksaan tai sen Itä-Euroopassa miehittämille alueille. Lisäksi luotiin saksalaisen mallin mukainen suuryrityksiä suosiva alakohtainen monopoliperiaate.<ref name="paasivirta 1984">{{Kirjaviite | Tekijä = Paasivirta, Juhani | Nimeke = Suomi ja Eurooppa 1914–1939 | Vuosi = 1984 | Sivu = 131, 134, 148, 151 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Kirjayhtymä | Isbn = 951-26258-8-1}}</ref> Eduskunta hyväksyi myös lain, jonka mukaan vähintään kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön määrätty vanki voitiin lähettää ulkomaille. Käytännössä tämä tarkoitti pakkotyöhön tuomittujen punakaartilaisten lähettämistä Saksaan työleireille.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Jyränki, Antero | Nimeke = Lakien laki : perustuslaki ja sen sitovuus eurooppalaisessa ja pohjoisamerikkalaisessa oikeusajattelussa suurten vallankumousten kaudelta toiseen maailmansotaan | Vuosi = 1989 | Sivu = 485 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Lakimiesliiton kustannus | Isbn = 951-64043-8-3}}</ref> Von der Goltzin mukaan aloite johtui vankien ruuansaannin turvaamisesta,<ref name="nurmio 1957">{{Kirjaviite | Tekijä = Nurmio, Yrjö | Nimeke = Suomen itsenäistyminen ja Saksa | Vuosi = 1957 | Sivu =129, 289, 323, 331 | Julkaisupaikka =Helsinki | Julkaisija = WSOY}}</ref> mutta esimerkiksi Saksan maatalous kärsi tuolloin pahasta työvoimapulasta, joten laki oli täysin heidän omien etujensa mukainen.<ref name="karpen 2015">{{Kirjaviite | Tekijä = Karpén, Harri | Nimeke = Voittajan sana on laki : tutkimus legalismista, luonnonoikeudesta ja suvereenista vallankäytöstä, esimerkkinä Suomi vuonna 1918 | Selite = Pro gradu -tutkielma | Vuosi =2015 | Sivu = 53, 72–73 | Julkaisupaikka = Tampere | Julkaisija = Tampereen yliopisto | www = https://tampub.uta.fi/handle/10024/97755}}</ref> K. J. Ståhlbergin mielestä päätös alensi Suomen pois oikeusvaltioiden joukosta ja tynkäeduskunnan ainoa sosialidemokraatti [[Matti Paasivuori]] kutsui sitä orjakaupaksi. Lakiin jätettiin lopulta kaksi vastalausetta, joissa pohdittiin, millaisen kuvan toimi antaa Suomesta ulkovalloille.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Kekkonen, Jukka | Nimeke = Laillisuuden haaksirikko : rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918 | Vuosi =1991 | Sivu = 52 | Julkaisupaikka = Helsinki | Julkaisija = Lakimiesliiton kustannus | Isbn = 951-64054-7-9}}</ref>

 

=== Saksalaisjoukot Suomessa ===

Sotatoimien päättymisen jälkeen kenraali von der Goltz muutti entiseen [[Suomen kenraalikuvernööri|kenraalikuvernöörin]] virka-asuntoon [[Kesäranta]]an, minkä jälkeen levisi vitsi, kuinka vain yksi kirjain oli muuttunut; ”ryskan” (venäläinen) sijaan maata hallitsi nyt ”tyska” (saksalainen).<ref name="nurmio 1957"/> Von der Goltz oli luonteeltaan sosiaalisesti avoin. Hän solmi ystävyyssuhteita johtaviin suomalaispoliitikkoihin ja oli yhteydessä myös kapinasta sivuun jääneisiin sosiaalidemokraatteihin, kuten [[Väinö Tanner]]iin.<ref name="hs301116"/> Kesän aikana von der Goltz teki useita tarkastusmatkoja Itä- ja Pohjois-Suomeen; Karjalassa hän vieraili [[Terijoki|Terijoella]], [[Rautu|Raudussa]] ja [[Sortavala]]ssa sekä Pohjois-Suomessa [[Rovaniemi|Rovaniemellä]], [[Kuolajärvi|Kuolajärvellä]], [[Kemi]]ssä ja [[Oulu]]ssa.<ref name="arimo 1983"/> Keisari Vilhelm II myönsi von der Goltzille ansioistaan Saksan korkeimman sotilasansiomerkin ''[[Pour le Mérite]]n'', sekä heinäkuussa vielä tittelin ''Deutscher General in Finnland'' eli ”Saksalainen kenraali Suomessa”.<ref name="is270117"/>

 

 

Saksalaiset tekivät myös useita muita tiedusteluretkiä. Jo toukokuun lopussa eversti von Brandensteinille annettiin tehtäväksi suunnitella [[Karjalan kannas|Karjalan kannakselle]] puolustuslinja, jonka takana voidaan myös keskittää joukot Pietaria vastaan tehtävään hyökkäykseen. Karjalan kannaksen lisäksi tiedustelua suoritettiin [[Laatokan Karjala]]ssa. Hyökkäysvalmistelujen ohella tarkoitus oli selvittää, kuinka pitkälle [[Murmansk]]issa maihinnousseet brittijoukot olivat edenneet, sekä tutkia [[Viipuri–Joensuu-rata|Karjalan]] ja [[Muurmannin rata|Muurmannin ratojen]] välisen yhteyden rakentamista.<ref name="arimo 1983"/> Kapteeni [[Nikolaus von Falkenhorst]]in johtama osasto puolestaan teki [[Kuusamo]]sta Neuvosto-Venäjän puolelle [[Vienan Karjala]]an ulottuvan tiedusteluretken.<ref name="hentila 310315"/> Tehtävänä oli selvittää Kuusamon ja [[Tuutijärvi|Tuutijärven]] seutujen soveltuvuus Muurmannin radalle suuntautuvien sotatoimien tukialueeksi. Kesäkuun alkupuolella tutkittiin myös reitti Rovaniemeltä [[Kemijärvi|Kemijärven]] kautta [[Alakurtti]]in, ja heinäkuun alussa Rovaniemelle lähetettiin hieman yli 100 miehen vahvuinen tiedusteluosasto selvittämään brittien liikkeitä [[Petsamo]]n ja [[Kantalahti|Kantalahden]] suunnilla. Lisäksi se suoritti tiedustelutehtäviä Kemijärven ja [[Sodankylä]]n seuduilla.<ref name="arimo 1983"/> Kesällä 1918 myös Ahvenanmaalla oli ryhmä sotilaskouluttajia. Heidän toimintansa päättyi, kun saksalaiset jättivät saaret syyskuussa.<ref name="gustavsson 2004"/>

 

=== Itä-Karjalan ja Murmanskin kysymykset ===

Sisällissodan voittaneiden valkoisten pyrkimyksenä oli luoda [[Suur-Suomi]], johon liittyen jääkäriluutnantti [[K. M. Wallenius]] teki jo maaliskuun alussa suunnitelman joukkojen lähettämisestä Neuvosto-Venäjän puolelle Vienan Karjalaan. Kenraali Mannerheimin hyväksymän suunnitelman tarkoituksena oli virallisesti auttaa itäkarjalaisia karkottamaan bolševikit ja toteuttaa heidän kansallinen itsemääräämisoikeutensa, mutta todellisuudessa kyse oli Vienan-Karjalassa olevien alueiden liittämisestä Suomeen.<ref name="apunen 1991f">Apunen 1991, s. 270–275.</ref> [[Murmanskin alue]]esta puolestaan muodostui kaikkien maailmansodan osapuolten yhteinen intressi. Venäjä halusi alueelle maaliskuussa 1918 maihinnousseet brittijoukot pois, Saksaa kiinnostivat [[Jäämeri|Jäämeren]] laivastotukikohdat sekä mahdollisuus saada Suomi ja Neuvosto-Venäjä sotimaan länsiliittoutuneita vastaan, [[Iso-Britannia]] puolestaan tuki bolševikkeja vastaan taistelevia Venäjän [[Venäjän valkoinen armeija|valkoisia]], mutta kokosi myös suomalaisista punakaartilaisista muodostetun [[Muurmannin legioona]]n Saksan ja Suomen muodostamaa uhkaa vastaan.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Polvinen, Tuomo | Nimeke = Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 2. | Vuosi = 1971 | Sivu = 22–24 | Julkaisupaikka = Porvoo; Helsinki | Julkaisija = WSOY}}</ref> Mannerheimia ja länsivaltoja kiinnosti myös Pietarin valloitus ja bolševikkien lyöminen.<ref name="karpen 2015"/>

 

Suomalaisten hankkeet herättivät epäilyksiä länsivalloissa, koska valkoisten eteneminen tapahtui samaan aikaan saksalaisten 21. maaliskuuta länsirintamalla käynnistämän [[Kevätoffensiivi (ensimmäinen maailmansota)|suurhyökkäyksen]] kanssa. Sotatoimien tarkoituksena epäiltiin olevan saada Saksalle pääsy Jäämerelle tai Muurmannin radalle. Tämän vuoksi Iso-Britannia ja [[Yhdysvallat]] esittivät uhkavaatimuksen, joka pelästytti Mannerheimin niin, että hän muutti näkemyksiään. Mannerheimin mukaan Itä-Karjalan kysymys pitäisikin nyt ratkaista Neuvosto-Venäjän kanssa käytävissä rauhanneuvotteluissa ympärysvaltojen hyväksymänä. Neuvottelut käynnistyivät Saksan välittäminä huhti–toukokuussa, vaikka valkoisten joukkoja olikin edelleen itärajan takana. Saksalaiset ehdottivat aluevaihtoa, jossa Suomi saisi Jäämeren rannalta [[Petsamo]]n alueen ja Neuvosto-Venäjä vastineeksi Pietarin puolustamisen kannalta elintärkeän [[Inon linnoitus|Inon linnoituksen]] Suomenlahden pohjukasta. Saksalla oli asiassa myös omat intressinsä, koska se havitteli tukikohtaa Jäämereltä. Tämän vuoksi Suomea painostettiin luopumaan Itä-Karjalan laajoista aluevaatimuksista, jotta Neuvosto-Venäjä olisi hyväksynyt sopimuksen.<ref name="apunen 1991f"/> Syynä oli myös se, ettei Saksa halunnut vaarantaa Venäjän kanssa tehtyä rauhansopimusta, koska sillä ei enää ollut varaa kahden rintaman sotaan.<ref name="hs301116"/> Kesäkuussa kokoontunut eduskunta kuitenkin piti kiinni Suomen esittämistä aluevaatimuksista ja neuvottelut pysähtyivät.<ref name="apunen 1991f"/>

Länsiliittoutuneiden kesäkuun alussa käynnistämän [[Pohjois-Venäjän interventio]]n myötä bolševikit olivat elokuuhun mennessä joutuneet niin ahtaalle, että Saksalle ehdotettiin sotilaallista yhteistyötä. Sen mukaan saksalaiset karkottaisivat liittoutuneet Murmanskin alueelta yhteisvoimin suomalaisten kanssa. Saksa olikin halukas pysäyttämään länsivaltojen vaikutusvallan leviämisen Venäjällä, mutta yhteistyön ongelmana olivat Suomen esittämät aluevaatimukset. Uudet [[Berliinin neuvottelut 1918|rauhanneuvottelut]] aloitettiin elokuun alussa Berliinissä. Suomen vaatimuksiin kuuluivat edelleen [[Kuolan niemimaa]]n ja Itä-Karjalan liittäminen Suomeen, joiden luovuttamiseen Neuvosto-Venäjä ei missään tapauksessa suostunut. Sen sijaan se ilmoitti haluavansa [[Suomenlahden saaret]], tarjoten vastineeksi huomattavasti pienempiä alueita Jäämeren rannalta ja Itä-Karjalasta. Suomalaiset eivät suureksi pettymyksekseen saaneet tukea Saksalta, joka piti neuvostohallituksen vaatimuksia sotilaallisesti perusteltuina ja näkivät Suomen tiukan kannan jopa vaarallisena omille eduilleen. Näin neuvottelut ajautuivat jälleen umpikujaan.<ref name="apunen 1991f"/>

 

 

=== Saksalaiset poistuvat Suomesta ===

Suomessa majailevista saksalaisjoukoista tuli maailmansodan voittajavaltioiden mielissä rasite, josta Suomen oli päästävä eroon välittömästi.<ref name="ejn181116"/> Ongelma ratkesi nopeasti, kun kenraali von der Goltz ilmoitti joukkojen poistumisesta senaatille heti aselevon jälkeen 13. marraskuuta. Samalla hän totesi Mannerheimin olevan ainoa, joka kykenisi johtamaan Suomea.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Polvinen, Tuomo; Heikkilä, Hannu; Immonen, Hannu | Nimeke = J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö 1. 1870–1918 | Vuosi = 1989 | Sivu = 441 | Julkaisupaikka = Porvoo; Helsinki; Juva | Julkaisija = WSOY | Isbn = 951-01601-4-8}}</ref> Saksasta kantautuneiden tietojen johdosta Itämeren-divisioonan esikunnassa oli jo herännyt huoli sotilaskurin höltymisestä, mutta uutiset saapuivat Suomeen hitaasti, ja esimerkiksi Vilhelm II:n syrjäyttämisen jälkeen Viipurissa järjestetyssä paraatissa saksalaiset vielä hurrasivat keisarilleen.<ref name="ejn181116"/>

 

*{{Kirjaviite | Tekijä = Hoppu, Tuomas | Nimeke = Sisällissodan pikkujättiläinen | Vuosi = 2009 | Luku = Valkoisten voitto | Julkaisupaikka = Porvoo | Julkaisija = WSOY | Isbn = 978-951-03545-2-0}}

=== Viitteet ===

 

== Kirjallisuutta ==