Ero sivun ”Afganistanin sota” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 115:
==Miehitysaika ja terrorisota ==
Ajan mittaan kävi ilmi, että Afganistanista muodostui Neuvostoliitolle sotilaallinen ongelmapesäke. Vaikka tiedusteluraporteista oli ollut luettavissa Afganistanin armeijan surkea kunto, olivat puna-armeijan johtajat uskoneet sen selviytyvän vastarintaryhmistä ja puna-armeijan tulisi ainoastaan antaa materiaaliapua ja miehittää strategisia kohteita. Todettuaan afgaanijoukkojen surkean kunnon, neuvostoliittolaiset tajusivat joutuvansa vastuuseen varsinaisesta taistelutoiminnasta. Mitään suunnitelmaa tähän ei ollut ja tilannetta ei parantanut se, että sotilaita ei oltu koulutettu taistelemaan vuoristossa piileskeleviä muutaman miehen ryhmittymiä vastaan, vaan taistelemaan [[Nato]]n panssarijoukkoja vastaan.<ref>Sergejeff 2011, s. 280.</ref> Suurlähettiläs [[Ilkka Pastinen|Ilkka Pastisen]] luonnehdinnan mukaan Afganistanista tuli "Neuvostoliiton [[Vietnam]]".<ref>Ilkka Pastinen:
[[Leonid Brežnev]]iä seurasi kommunistisen puolueen pääsihteerinä [[Juri Andropov]] vuonna 1982. Hän tajusi, että Neuvostoliitto oli juuttunut kestämättömään tilanteeseen. Puna-armeija ei ollut häviämässä sotaa, sillä afgaanisisseillä ei ollut voimia vallata tukikohtia eikä kaupunkeja. Toisaalta Neuvostoliitto ei voinut mitenkään voittaa sotaa. Vaikka neuvostosotilaat saivat vallattua alueita, sissit palasivat takaisin heti, kun neuvostojoukot poistuivat.<ref>Sergejeff 2011, s. 281.</ref> Lisäksi sota oli yhä paheneva taloudellinen ja poliittinen taakka. Armeijan vetäminen pois Afganistanista ei tullut kysymykseen, sillä vetäytyminen ilman neuvotteluja olisi tulkittu tappioksi ja sitä olisi pidetty kasvojen menetyksenä. Andropov aloitti ensimmäiset varovaiset rauhantunnustelut sissijohtajien kanssa, mutta ehti kuolla ennen kuin mistään oli ehditty edes neuvotella.<ref>Sergejeff 2011, s. 281–282.</ref>
| |||