Ero sivun ”Fredrik Suuri” versioiden välillä

Fredrik Suuren vanhemmat olivat Preussin kuningas [[Fredrik Vilhelm I (Preussi)|Fredrik Vilhelm I]] (1688–1740) ja Englannin kuninkaan [[Yrjö I (Iso-Britannia)|Yrjö I:n]] tytär [[Sophie Dorothea]] (1687–1757). Perheessä oli neljätoista lasta ja vanhemmat halusivat kasvattaa lapsiaan porvarissäädyn tapojen mukaisesti eikä kuten aikakautensa hallitsijat. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 123</ref>

Hallitsijaparin kasvatusmetodeihin kuului lasten kanssa leikkiminen ja se, että sairastuneet lapset otettiin nukkumaan vanhempiensa makuuhuoneeseen. Opettajille kerrottiin että jos lapset käyttäytyivät huonosti, niin siitä pitää toki vanhemmille kertoa, mutta lapsia ei saa uhkailla vanhempien ankaralla rangaistuksella. Menetelmä poikkesi täysin muiden ruhtinasperheiden tavasta kohdella lapsiaan. Kruununperijä-Fredrik herätti kuitenkin isässä huolta. Isä ei päässyt selville poikansa ajatuksista ja piti poikaa jotenkin erilaisena. Isä saattoi välillä käsitellä Fredrikiä kovin ristiriitaisesti: hän saattoi ensiksi hellästi halata poikaansa, mutta hellyys vaihtui pian sarjaksi läimäytyksiä. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 123-124</ref>

Isä valmisti pojalleen opetusohjelman, jonka toteutus aloitettiin Fredrikin ollessa neljävuotias. Pojan piti tuolloin aloittaa Preussin armeijan yleisen palvelusohjessäännön opettelu. Kaksi vuotta myöhemmin hänen komennettavakseen annettiin oma kadettikomppania. Suuri paino annettiin ratsastukselle ja miekkailulle. Lisäksi opetettiin linnoitusten piirittämistä. Teoriapainotteista koulutusta isä-kuningas jopa väheksyi; hänen poikansa ei pitänyt opiskella [[latina]]a ja [[kreikka]]a, jotka yleensä kuuluivat ylempisäätyisten koulutukseen. Kaunokirjallisuuden lukeminen kiellettiin pojalta ja historiaa hän sai opiskella vain viimeisten sadan vuoden ajalta. Lisäksi Fredrikille opetettiin lyhyet perusteet maanviljelystä ja oikeustieteestä, maantieteestä kartanluku ja auttava ranskankielen taito. Isä antoi pojalleen hallitsemiseen vain kaksi ohjetta: tärkeimmät asiat, joista hallitsijan pitää ajatella ovat raha ja armeija. Toisena ohjeena oli, että naapurit ajattelevat vain ja ainoastaan Preussin tuhoamista. Opetussuunnitelma tähtäsi isän käskystä laiskuuden karkottamiseen ja pojan oli jo pienestä oltava mukana isän tekemillä uuvuttavilla useita viikkoja kestäneillä tarkastusmatkoilla.<ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 123-124</ref>

Fredrikin mielestä hänen isänsä hänelle tekemä opetussuunnitelma oli toivottoman tylsä eikä se pystynyt täyttämään hänen tiedonhaluaan. Valopilkkuja olivat vierailut äidin luona ja äiti ja sisar tutustuttivat hänet kirjallisuuteen, mikä oli pojalta ankarasti kiellettyä. Ensimmäiset Fredrikin lukemat kirjat olivat nuorille tarkoitettuja seikkailukirjoja, mutta iän myötä ne muuttuivat vakavammiksi. Hän muisteli, että joutui lukemaan niitä salaa, opettajansa ja kamaripalvelijansa huoneessa näiden nukkuessa sinne piilottamansa lyhdyn valossa. Myös kirjojen keräilyyn avautui tilaisuus Fredrikin varttuessa: hän asui enimmäkseen [[Potsdam]]issa, kun taas isä oleskeli [[Berliini]]ssä ja kirjoja säilytettiin erään yksityishenkilön luona. Kirjat olivat enimmäkseen romaaneja, mutta myös historiaa, filosofiaa ja teologiaa käsitteleviä teoksia kuului kokoelmaan. Kun isä-kuningas sai tietää kirjastosta, oli Fredrikillä jo 3000 kirjaa. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 126-127</ref>

Fredrik innostui filosofiasta niin, että allekirjoitti kaikki kirjeensä sanoilla "Fredrik filosofi". Pian hän innostui musiikista ja runoudesta. Hän opetteli soittamaan huilua ja kehittyi siinä varsin taitavaksi ja sävelsi myös omia teoksia. Runous valvotutti häntä yökausia, sillä hän kirjoitti runonsa ranskaksi ja mietti niihin loppusointuja. Filosofian lukemisen johdosta Fredrik päätyi vastustamaan papistoa ja organisoituja uskontoja, mutta [[ateisti]]a hänestä ei tullut. Kaikki tämä huolestutti Fredrik Vilhelm I:tä ja hän piti poikansa toimintaa täysin tulevalle kuninkaalle sopimattomana. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 127</ref>

Asiat alkoivat ajautua kohti kriisiä kun Fredrik Vilhelm I otti 16-vuotiaan poikansa mukaansa valtiovierailulle [[Saksi]]in [[August Väkevä]]n luo. Saksin hovissa vallitsi aivan toisenlainen tunnelma: siellä oli naamiaisia ja tanssiaisia ja ihmiset pukeutuivat viimeisimmän muodin mukaan. Fredrik innostui tästä kaikesta ja ryhtyi pukeutumaan muodikkaasti ja heittäytymään mukaan huvituksiin. Isä-kuningas oli sitä mieltä, että pojasta on tullut kevytmielinen tyhjäntoimittaja joka kävelee kuin tanssimestari, kampauttaa hiuksensa kuin nainen ja on vieläpä epärehellinen. Fredrik oli mukana isänsä tupakkakollegioksi kutsumassa illanvietoissa eikä salannut inhoaan niissä vallinnutta karkeaa pilantekoa kohtaan. Muuan isän ja pojan tapaaminen päättyi siihen, että Fredrik Vilhelm I hakkasi poikansa kepillään, paiskasi tämän maahan ja pakotti suutelemaan saappaitaan ja pyytämään anteeksi. Lopuksi hän totesi, että jos häntä olisi kohdeltu nuorena näin hän olisi tehnyt itsemurhan, mutta hänen Fredrik-poikansa ei pysty edes siihen. Fredrik suunnitteli tämän jälkeen pakoa ulkomaille. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 127</ref>

Toukokuun 31. päivänä vuonna 1730 Fredrik uskoutui ystävälleen, luutnantti von Kattenille, että on pakenemassa [[Lontoo]]seen ja että tämä voisi tulla mukaan. Lontoossa odottaisivat huvit ja vilkas kulttuurielämä. Pakoyritys oli täysin toivoton, sillä tieto siitä oli jo aikapäiviä sitten kantautunut kuninkaan korviin. Lisäksi huhuttiin, että Fredrik yrittäisi ulkovaltojen avulla hallitsijanvaihdosta. Huhun todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa mistään kirjallisesta lähteestä. Karkulaiset saatiin kiinni ja heitä avustaneet hovimiehet tuomittiin lyhyisiin vankeustuomioihin. Von Kattenille langettiin aluksi elinkautinen vankeustuomio ja kruununprinssi teljettiin Küstrunin linnaan. Kuningas kuitenkin muutti von Kattenin tuomion kuolemantuomioksi ja kaksi sotilasta esti Fredrikiä kääntämästä katsettaan kun von Katten mestattiin. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 130-131</ref>

Traagiseksi muuttuneen pakoyrityksen jälkeen Fredrik teki kaiken mitä hänen isänsä määräsi. Hovissa todettiin, että poika on aina osannut valehdella isälleen, mutta nyt hän osaa myös teeskennellä kuuliasta poikaa. Seurasi muutaman kuukauden mittainen intensiivinen koulutus, jossa hän perehtyi vuokriin, tullimaksuihin ja sotilasasioihin. Hänelle annettiin oma rykmentti komennettavaksi, mihin liittyi se erikoisuus, että siihen värvättiin suurilla palkkioilla erityisen pitkiä miehiä ympäri Eurooppaa. Isä pakotti poikansa solmimaan avioliiton. Puolisoksi valittiin [[Braunschweig]]in prinsessa Elisabeth Christine. Avioliitosta ei syntynyt lapsia ja on todennäköistä, että Fredrik ei ollut sukupuolielämää vaimonsa kanssa. Jälkimaailmalle on säilynyt Elisabet Christinen kirjeitä joissa hän kertoo yhteisistä juhlista ja kahvihetkistä miehensä kanssa, mutta ei mitään mikä todistaisi minkäänlaista läheisyyttä. Avioliitosta oli se etu, että Fredrik sai asuttavakseen oman linnan, Rheinsbergin, missä hän saattoi uhrata vapaa-aikansa huilunsoitolle ja lukemiselle. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 131-134</ref>

Rheinsbergissä Fredrikin elämä ei sujunut ihan niin kurinalaisesti kuin hänen isänsä olisi toivonut. Välillä siellä harrastettiin teatteria ja pidettiin juhlia jossa käytettiin runsaasti alkoholia. Juhlat saattoivat päättyä usein posliiniastioiden murskajaisiin, mikä oli 1700-luvun yläluokan parissa suosittu, mutta paheksuttu huvi. Ranskalainen kirjallisuus kiehtoi edelleen Fredrikiä ja Rheinsbergissä hän luki [[Molière]]a, [[Jean Racine|Racine]]a, [[Jean de La Fontaine|De La Fontaine]]a ja muita jo tuolloin klassikon aseman saaneita kirjailijoita. Nousevaa saksankielistä kirjallisuutta hän ei pitänyt arvossa, se oli hänestä latteaa ja jaarittelevaa. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 135-137</ref>

Viimeisenä elinvuotenaan Fredrik Vilhelm I oli jo niin huonossa kunnossa, että hän saattoi liikua vain pyörätuolilla. Hän oli poikansa kehitykseen tyytyväinen ja teki hänen kanssaan sovinnon. Pian sen jälkeen hän kuoli. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 145</ref>

Pian isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1740 Fredrik esittätyi kansalle. Kansa oli tyytyväinen, että ankarana kurittajana ja itarana miehenä tunnettu vanha kuningas oli poissa. Uusi hallitsija tuli pian suosituksi nuorekkaalla olemuksellaan ja miellyttävällä käytöksellään. Hän vaikutti monessa tilaisuudessa jopa ujolta. Tarkkasilmäisimmät huomasivat, että tämä oli pelkkää näyttelemistä. Nuori hallitsija osasi kuin huomaamatta taivutella ihmiset puolelleen sopivalla imartelulla ja hänen itseluottamuksensa oli rajaton. Monia ihmisiä hän halveksi pohjattomasti ja todelliset tunteensa hän oppi salaamaan isänsä yliankaran kurituksen pelossa. Naiskauneus ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, hän saattoi halveksia naisia avoimesti muun muassa sanomalla että hovinaisille myönnetään eläkkeitä tyhmyysjärjestyksessä, ja moni on päätynyt pitämään häntä homoseksuaalina. Tälle olettamukselle ei ole löytnyt mitään vahvistusta mistään aikalaislähteestä. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 138, 147, 189</ref>

Uuden hallitsijan ensimmäinen tehtävä oli järjestää edeltäjänsä valtiolliset hautajaiset. Fredrik piti hovimiehilleen puheen, että tulee tarkastamaan kaikki heidän hänelle esittämänsä laskut, ja rankaisemaan jos nämä ovat laittaneet niihin omia kulujaan. Hovimiehet huomasivat pian, että Fredrik oli talousasioissa vielä isäänsäkin tarkempi ja huomasi nopeasti, jos häntä yritettiin huijata. Lisäksi hän ilmoitti, että korkeat hallitusherrat saavat toki pitää valtiollisia edustustilaisuuksia, mutta tästä lähtien he maksavat ne omista varoistaan. Tämä aiheutti sen, että moni hovivirkoja perinteisesti hoitanut suku vetäytyi maaseudulle ja tilalle tuli uusia sukuja, joilla oli varaa maksaa edustilaisuudet ja rakentaa niille sopivia palatseja Berliiniin ja sen lähistölle. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 188</ref>

Nuoren hallitsijan suosiota ei kasvattanut myöskään hänen ilmoituksensa, että tästä lähtien politiikka kuuluu Preussissa ainoastaan hänelle. Muut lähinnä laittavat hänen määräyksensä toimeen. Ministereitään hän pyysi esittämään asiansa kirjallisesti ja mieluiten lyhyesti ja ytimekkäästi. Kuninkaan vastaukset olivat myös kirjallisia ja niitä saattoivat säestää henkilöön käyvät luonnehdinnat kuten "tuuliviiri" ja "suurlurjus". Isänsä vanhoja kenraaleita hän halveksi avoimesti ja totesi, että kukaan tuskin huomaa jos nämä kuolevat. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 190</ref>

Kun [[Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta|Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan]] hallitsija [[Kaarle VI (keisari)|Kaarle VI]] kuoli vuonna 1740 syntyi kruununperimyksestä heti kiistaa. Keisari Kaarle VI oli nimittänyt seuraajakseen tyttärensä Maria Teresian, mitä monet kaukaista sukua olevat miespuoliset ruhtinaat eivät hyväksyneet. Ensimmäisenä kruunua tavoitteli [[Baijeri]]n [[vaaliruhtinas]] Kaarle Albert. Testamentissa luki aivan selvästi, että Kaarle Albertista voi tulla keisari vain, jos [[Habsburg]]in suku on sammunut sekä mies- että naislinjalta. Baijerilla ei ollut sotilaallista eikä taloudellista voimaa ajaa Kaarle Albertin vaatimuksia eteenpäin. Myös Saksin vaaliruhtinas Albert III oli kiinnostunut tavoittelemaan kruunua, mutta häneltäkin puuttuivat riittävät voimavarat. Fredrik järkeili, että ainoa varteenotettava uhka on tulossa [[Ranska]]sta. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 148-150</ref>

Preussin armeijaa pidettiin tuolloin Euroopan parhaimpana. Fredrik II muisteli vanhana, että häntä alkoi kiinnostaa päästä historian lehdille. Mieluiten hän olisi käynyt ensin Itävallan kimppuun nopealla sodalla ja neuvotella jälkeenpäin, mutta hän päätti kuitenkin ensiksi neuvotella. Itävallan armeijasta hän tiesi, että se kärsi sekä varuste- että rahapulasta. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 150-151</ref>

Fredrik lähetti ehdotuksensa Itävallan hallitsijalle [[Maria Teresia]]lle: Preussi tukee Maria Teresian oikeutta olla Itävallan hallitsija ja hänen keisarinarvoaan. Vastineeksi Itävalta luovuttaisi Preussille [[Sleesia]]n. Fredrik arveli, että tähän Itävalta ei suostu, vaan tilanne kehittyy sodaksi. Joulukuussa 1740 Preussin armeija hyökkäsi yllättäen ja ilman [[sodanjulistus]]ta Sleesiaan. Preussilla oli vanhoja vaatimuksia Sleesiaa kohtaan, mutta Fredrikiä kiinnosti enemmän alueen taloudellinen potentiaali. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 152-153</ref>

Syttynyttä sotaa kutsutaan [[Ensimmäinen Slesian sota|Ensimmäiseksiensimmäiseksi Sleesian sodaksi]]. Sota on osa [[Itävallan perimyssota]]a. Aluksi sota eteni Fredrikin ja Preussin osalta odottamattoman hyvin. Sleesia vallattiin lähes ilman vastarintaa ja [[protestantti|protestantit]] pitivät Preussia vapauttajana.Itävalta sai armeijansa liikekannalle vasta keväällä 1741. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 155-157</ref>

Ennen kuin Itävalta sai armeijansa kuntoon, käytiin kulissien takana monimutkaista diplomaattista peliä. Iso-Britannian kuningas [[Yrjö II]], joka oli myös Saksassa sijaitsevan [[Hannover]]in kuningas, ehdotti molempien hallitsemiensa valtioden sekä [[Alankomaat|Alankomaiden]], Itävallan, Saksin ja Venäjän liittoa Preussin jakamiseksi. Liittosopimus oli allekirjoittamista vaille valmis, kun huhtikuun 10. päivänä 1741 Yrjö II ilmoitti, että ei tule liittoon mukaan Ranskan uhan takia. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 157</ref>

Huhtikuun alussa 1741 Itävalta aloitti vastahyökkäyksen johtamalla joukkonsa [[Böömi]]n kautta Sleesiaan. Tavoitteena oli eristää Fredrik ja hänen armeijansa lähtömaastaan. Itävallan hyökkäys on malliesimerkki ajan sotimisesta: tuolloin yritettiin välttää taisteluita ja tehdä yllättäviä koukkauksia, joilla vihollinen saarrostettaisiin. Itävallan armeijalla oli 18 000 miestä Preussin 22 000 miestä vastaan. Mollwitzin taistelussa preussilaiset ensin hyökkäsivät, mutta tulivat lyödyiksi, mutta taistelu päättyi lopulta Preussin voittoon. Välillä Fredrik oli lähtenyt itsekin pakosalle, mutta kääntyi takaisin. Preussin voitto muutti myös suurpoliittista asetelmaa. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 157-160</ref>

Itävallan tappion johdosta Baijeri ja [[Espanja]] liittoutuivat päämääränään Itävallan jako. Jotta [[Venäjä]] ei tulisi Itävallan avuksi, innostettiin [[Ruotsi]]n [[hattupuolue|hattuhallitusta]] hyökkäämään Venäjälle. Pian tämän jälkeen myös Ranska tuli mukaan liittoon ja syksyllä ranskalais-baijerilainen armeija hyökkäsi Itävaltaan ja valtasivat Ylä-Itävallan ja Böömin. Baijerin Kaarle Albert julistettiin [[Praha]]ssa keisariksi. Monien sotatoimien jälkeen Itävalta solmivat rauhan [[Breslau]]ssa vuonna 1742, missä Sleesia luovutettiin Preusille. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 163-166</ref>

Rauhaa ei kestänyt pitkään. Vuonna 1744 Fredrik solmi liiton Ranskan kanssa ja aloitti [[Toinen Sleesian sota|Toisentoisen Sleesian sodan]]. Hän hyökkäsi armeijoineen Böömiin, mutta tällä kertaa sotaonni ei suosinut häntä. Armeija kärsi elintarvikepulasta ja joukkokarkaamisen vuoksi se menetti 17 000 miestä. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 166-167</ref> Myös tämä sota oli osa suurta yleiseurooppalaista konfliktia, Itävallan perimyssotaa, johon kuului myös sotatoimia nykyisen [[Belgia]]n alueella. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 167</ref>

Tieto Preussin armeijan vastoinkäymisistä levisi ja nyt Venäjä oli halukas liittoutumaan Fredrikiä vastaan. Samaan aikaan Baijerin uusi hallitsija luopui vaatimuksistaan Itävaltaa kohtaan. Fredrik alkoi tuntea olevansa saarrettuna. Kesäkuun 2. päivä vuonna 1745 itävaltalaiset provosoitiin hyökkäämään Preussin armeijaa vastaan ja Itävallan joukot saksilaisten liittolaistensa kanssa kärsivät tappion. Sodan luultiin olevan ohi, mutta Itävallan Maria Teresia ei hellittänyt. Itävalta hyökkäsi, mutta kärsi uuden tappion. Fredrik päätti kiinnittää huomionsa nyt Saksiin, sillä se oli Itävallan merkittävä tukija. Ruotsin suurlähettiläs Rudenschöld luovutti Fredrikille käsiinsä saamaa salaista tietoa Saksin hyökkäysaikeista. Uhkana oli myös venäläisten tulo Saksin ja Itävallan avuksi. Preussin joukot hyökkäsivät Saksiin ja Kesseldorfin taistelussa ne saivat suurvoiton. Fredrik marssi joukkojensa kanssa [[Dresden]]iin. Rauha solmittiin Dresdenissä 25. joulukuuta 1745. Fredrik sai pitää Sleesian. Välit Itävaltaan pysyivät pitkään huonoina. Berliinissä pidettiin voitonparaati ja sitä katsovat kansalaiset puhkesivat spontaaniin huutoon: "Eläköön Fredrik Suuri!" <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 167-172</ref>

Sota oli Fredrikille rasittava, sillä hän oli ollut mukana armeijansa mukana taistelukentällä. Hän oli usein ollut hengenvaarassa ja menettänyt hevosia ja henkilökohtaisia tavaroitaan. Hän päättikin että ei enää koskaan lähde sotaan. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 167-172</ref>

Vuonna 1749 Itävallan hallitsija Maria Teresia pohti hallituksineen, miten Preussi on lyötävissä ja kuinka Sleesia saataisiin vallattua takaisin. Maria Teresia sai lähes kaksisataa sivua pitkän muistion kreivi von Kaunitzilta. Muistiossa todettiin, että Iso-Britannian kanssa ei pidä liittoutua, sillä se ei hyötyisi mitenkään Preussin kukistumisesta, vaan olisi ennakkoluulottomasti vanhat riidat unohtaen liittouduttava Ranskan kanssa, jolle voitaisiin palkkiona myöntää alueita Belgiasta ja Italiasta. Von Kaunitz lähetettiin Ranskaan neuvottelemaan ja Itävalta aloitti armeijansa uudistamisen. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 207-208</ref>

Sota alkoi hieman yllättävästi Pohjois-Amerikasta vuonna 1754, missä Ranska ja Iso-Britannia ajautuivat sotaan siirtomaidensa rajoista. Kesällä 1755 tuli tieto, että Ranska olisi keskittämässä armeijaansa pohjoisrajoilleen. Itävalta näki tilaisuutensa tulleen. Elokuussa vuonna 1755 von Kaunitz ilmoitti, että Venäjä tulee Itävallan avuksi. Venäjä oli saatu liittoumaan mukaan lahjomalla tsaarihovin ministereitä. Sopimuksen mukaan Venäjä ja Itävalta muodostaisivat 80 000 miehen armeijan ja myös Ruotsi oli saatu puhuttua mukaan. Ruotsille annettaisiin laajoja alueita [[Pommeri]]sta ja [[Stettin]]in kaupunki. Saksi mairiteltiin lupaamalla sille [[Magdeburg]]. Ranskan kuningas [[Ludvig XV]] saatiin mukaan liittoon, kun hänelle luvattiin tuolloin Itävallan hallussa ollut Belgia. Ranska lupasi antaa liittoon mukaan 24 000 miestä. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 209-213</ref>

Diplomaattisesti aktiivinen Iso-Britannia oli etsimässä liittolaisia. Se löysi sellaisen Preussista ja maat solmivat Westminsterin sopimuksen. Venäjän tsaaritar [[Elisabet (Venäjä)|Elisabet]] raivostui kuultuaan sopimuksesta ja oli ilmoitti Itävallalle, että voisi hyökätä vaikka heti. Itävallassa ei vielä oltu valmiita hyökkäykseen ja sitä katsottiin parhaaksi lykätä vuoden 1757 kevääseen. Vakoilijat välittivät tiedon Fredrikille, joka katsoi parhaaksi hyökätä ilman sodanjulistusta elokuun 28. päivä vuonna 1756 Saksiin ja Böömiin. Hän perusteli, että kyseessä oli ehkäisysota. Perustelu ontui moraalisesti siinä, että hyökkäyksellä haluttiin varmistaa aikaisemmalla hyökkäyksellä naapurilta riistetty alue. Syttynyttä sotaa ryhdyttiin kutsumaan myöhemmin sen keston mukaan [[seitsenvuotinen sota|seitsenvuotseksi sodaksi]]. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 213-217</ref>

Tällä kertaa Preussi ei ollut kovinkaan hyvin varustautunut sotaan. Kenraalit valittivat, että armeijalta puuttuu aseita ja ammuksia, eivätkä uudet rajalinnoitukset olleet vielä valmiita. Edellisenä kesänä oli ollut huono sää ja armeijalta puuttui niin leipäviljaa kuin rehua hevosille. Saksi valittiin sen tähden ensi-iskun kohteeksi, että vakoilijat olivat kertoneet Fredrikille missä tilanteessa sen sotavalmistelut olivat. Saksi lyötiin nopeasti, mutta sen kuningas [[August III]] pelasi aikaa pitkäpiimäisillä rauhanneuvotteluilla. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 220-221</ref>

Kesken neuvottelujen, 1. lokakuuta vuonna 1756, tuli tieto, että Itävalta oli hyökännyt. Lobositzin taistelussa Preussi sai voiton, mutta sen myötä Fredrik sai uusia vihollisia. Saksan valtiopäivillä myös protestantit tulivat sille kannalle, että Fredrik on Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan rauhanhäiritsijä ja häntä vastaan käytävä sota on oikeutettu. Nyt myös Ruotsi ja joukko saksalaisia pikkuvaltiota liittyi Preussin vihollisiin. Sodan lopputulos näytti selvältä, sillä Preussin vastustajien väkiluku oli sitä kaksi kertaa suurempi. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 220-221</ref>

Vaikka diplomatian saralla tuli tappioita voitti Preussin armeija taistelun lähellä Prahaa. Voittaja menetti taistelussa 18 000 miestä ja Itävalta 13 000. Preussin armeija jäi piirittämään Prahaa ja Itävalta marssitti paikalle 54 000 miestä. Syttyneen taistelun Preussi hävisi ja Fredrik määräsi lopettamaan Prahan piirityksen.<ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 222-224</ref>

Kun tieto Fredrikin tappiosta tuli julki Venäjä hyökkäsi [[Itä-Preussi]]ssa ja sai Grossjägersdorfissa suuren voiton. Ruotsin armeija eteni Pommerissa ja itävaltalainen kevyt armeijaosasto ryösteli Berliinissä. Asiat saivat uuden käänteen Rossbachin taistelussa lokakuun 5. päivänä vuonna 1757, missä 21 600 preussilaista löi 32 000 ranskalaista, joilla oli mukanaan 11 000 saksalaista liittolaista. Kaikkien hämmästykseksi Fredrik komensi joukkonsa voittoon ja hän menetti kuolleina vain 156 miestä ja haavoittuneina 376 miestä, vihollisen tappiot on arviotu olleen tuhansia miehiä. Uusi taistelu käytiin Leuthenissa 5. joulukuuta vuonna 1757 ja nyt Preussi sai taas hämmästyttävän voiton: 32 000 preussilaista löi 80 000 itävaltalaista. Preussilaiset saivat 22 000 miestä vangeiksi ja omia kuoli 1150. Iso-Britannia ylisti nyt Fredrikiä ja ilmoitti lähettävänsä joukkonsa Ranskaa vastaan ja maksavansa apurahaa 670 000 puntaa vuodessa. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 222-224</ref>

Vaikka Preussi olikin saanut suuria voittoja ylivoimaisista vastustajistaan, alkoi tilanne vuonna 1758 näyttää Fredrikin kannalta pahalta. Itävalta karkotti preussilaiset Böömistä vuonna 1758 ja seuraavan vuoden Fredrik suunnitteli olevansa puolustuskannalla. Hänen parhaat kenraalinsa olivat kuolleet ja rivimiehistäkin alkoi olla pulaa. Elokuun 12. päivä vuonna 1759 lähellä [[Frankfurt an der Oder]]ia venäläisiä vastaan käydyssä taistelussa Preussi kärsi suurtappion. Fredrik oli itsekin vaarassa kuolla, kaksi hevosta ammuttiin hänen altaan ja luoti hipaisi häntä. Preussi 48 000 miehen armeijasta jäi jäljelle 3000 miestä. Berliini oli vaarassa ja Fredrik kehotti kaupungin asukkaita ajattelemaan turvallisuuttaan. Vuonna 1760 venäläiset tekivät ryöstöretken Berliiniin. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 233-236</ref>

Talvella 1761 venäläiset olivat jo Pommerissa ja Iso-Britannian uusi pääministerri veti tukensa pois Fredrikiltä. Tietyt yllättävät seikat käänsivät sodan kuitenkin Fredrikin kannalle. Ranska oli kyllästynyt sotimiseen jo vuonna 1758. Sen hovissa ajateltiin, että jos Preussi tuhoutuu, liittoutuvat Iso-Britannia ja Itävalta ja tämä tekee Ranskan aseman tukalaksi. Lisäksi se oli menättänyt rahaa arviolta 40 000 000, ilman suurempia tuloksia. Se piti Venäjää rauhan esteenä. Pian Venäjällä tapahtuikin yllättäviä asioita. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 236</ref>

Pietari lähetti Preussille avuksi 20 000 miestä ja toukokuussa 1762 Ruotsi luopui taistelusta, ilman että sai koko käymästään sodasta mitään hyötyä. Pian myös Ranska lopetti sodan. Maria Teresian oli pakko suostua rauhaan Fredrikin kanssa. Sopimuksen välittäjänä toimi Saksin hallitsija. [[Hubertusburg]]in rauhassa 15. helmikuuta vuonna 1763 Preussi sai pitää kaikki alueensa ja kohosi näin Euroopan suurvaltojen joukkoon. Fredrikiä ylistettiin nyt "Euroopan väkeväksi mieheksi". <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 238-239</ref>

Venäjän tsaaritar [[Katariina II]] oli marssituttanut joukkonsa Turkin alueelle ja saavuttanut menestystä. Itävallan keisari [[Joosef II]] piti tätä itselleen uhkana ja lliittoutui nyt Fredrikin kanssa. Nyt pelättiin uutta yleiseurooppalaista sotaa. Sota vältettiin, kun Katariina II ehdotti, että voi aivan hyvin vetäytyä Turkista, jos saa korvausta Puolasta. Fredrik suostui, samoin Joosef II ja asiasta kirjoitettiin sopimus vuonna 1772. Puolassa oli tuolloin sisällissota, eikä se mahtanut mitään suurvaltanaapureilleen. Tässä [[Puolan jaot|Puolan ensimmäisessä jaossa]] Preussi sai [[Länsi-Preussi]]n alueen. Kyseessä oli törkeä kansainvälisen oikeuden loukkaus, mutta yksikään eurooppalainen valtio ei kommentoinut asiaa. Ajan ilmapiirin mukaan Puola oli heikkoudellaan lähestulkoon ansainnut tulla jaetuksi. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 238-239</ref>

Fredrikin edeltäjät olivat vakuuttuneet ja vakuuttivat kansalleen, että hallitsija on saanut valtansa Jumalalta. Hallitsija oli ikään kuin Jumalan omistaman valtion pehtoori, jolle hallitsijan tuli kuolemansa jälkeen tehdä tilinsä. Fredrikin käsitys oli kokonaan toinen. Hänen mukaansa hallitsija saa valtansa kansalta, joka tarvitsee hyvää sotapäällikköä ja puolueetonta tuomaria. Hallitsijan oli osoitetettava kansalleen, että on luottamuksen arvoinen ja hänen on uupumatta työskenneltävä kansan ja valtion etujen hyväksi. Fredrik painotti valtioita, vasta valtion menestyksen jälkeen tulee kansan vuoro. Seuraajalleen hän kertoi, että hallitsijan on turha odottaa kiitosta, sillä kansalaisilla on oikeus arvostella hallitsijaa. Näkemystensä mukaisesti Fredrik kieltäytyi kruunajaista pitäen niitä taikauskoisina seremonioina. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 240</ref>

Koko hallintokautensa Fredrik piti kiinni käsityksestään, että hallitsija on oikeuslaitoksen ylin toimija. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään oikeusoppineena, mutta oli sitä mieltä, että Preussin oikeuslaitoksessa on paljon ongelmia. Hän palkkasi oikeusasioiden uudistajaksi Samuel von Coccejin, jonka paneutui tehtäväänsä tehokkaasi. Von Cocceji teki paljon tarkastusmatkoja ja eräällä [[Pommeri]]in suuntautuneella matkallaan hän huomasi, että alueoikeudessa oli hoitamatta 800 juttua, joista monet olivat erittäin vanhoja. Tavoilleen uskollisena von Cocceji käsitteli keskeneräiset jutut, erotti moni lakimiehiä viroistaan ja nimitti uudet tilalle. Hän myös uudisti Preussin juristien koulutuksen ja taivutteli yleensä saidan Fredrikin nostamaan heidän palkkojaan. Fredrik kielsi tilanhoitajia harjoittamasta oikeutta talonpoikiaan vastaan ja korosti lainkäytön kuuluvan vain koulutetuille asiantuntijoille. Hän tähdensi, että lait koskevat kaikkia, myös aatelisia ja jos tämä ei heitä miellytä, he voivat vaihtaa kotimaataan. Fredrikin käsitys oikeuslaitoksesta oli kuitenkin ristiriitainen; hän varoi puuttumasta oikeusistuimien toimintaan, mutta joskus hän tarttui asioihin ja ratkaisi oikeusjuttuja lainvastaisesti, jos kyseessä oli juttu jossa köyhät maalaiset olivat maanomistajia vastaan. Fredrik kielsi kidutuksen ja poisti varkauksisista annettavat koulemantuomiot. Jos joku varasti nälkäänsä ja jäi kiinni ja sai kuolemantuomion, oli kyseessä Fredrikin mielestä rikkaiden kosto köyhille. Hänen hallituskaudellaan varkaudesta sai vain vankeutta. Fredrik ryhtyi uudistuttamaan Preussin lakikokoelmaa ja uudistus valmistui hänen seuraajansa aikana vuonna 1784. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 246-251</ref>

Fredrik kannatti uskonnonvapautta. Kun protestanttinen papisto hyökkäsi hänen isänsä katolilaisten sotilaiden lapsille perustamia kouluja vastaan, asettui Fredrik katolilaisten puolelle. Hän puhui protesanttipapeille, että tästä lähtien viranomaiset valvovat, että ainuttakaan uskontokuntaa ei vainota ja asia on aina vietävä oikeuteen. Hänen valtakunnassaan kaikki voi tulla autuaaksi omalla tavallaan, päätti kuningas puheensa. Fredrik lupasi rakennuttaa kaikille uskontokunnille kirkkoja ja jopa turkkilaisille moskeijoita, jos he asettuvat Preussiin asumaan ja harjoittamaan elinkeinojaan. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 186</ref>

Talonpoikien huono asema herätti Fredrikissä huolta. He olivat lähes kaikki joko kruunun tai suurmaanomistajien alustalaisia ja maaorjuus oli yleistä. Talonpoikien piti maksaa suurtiloille veroa ja tehdä määrätty määrä päivätöitä. Ilman herran lupaa heillä ei ollut mahdollisuutta solmia avioliittoa eikä poistua kotikylästä. "Liikojen lapsien" piti työskennellä palvelijoina. Fredrikin mielestä tällainen kohtelu oli raakaa ja ajastaan jälkeenjäänyttä. Hän ryhtyi toimiin saadakseen maaorjat muutettua perinnöllisiksi maanvuokraajiksi, mutta uudistus kilpistyi aateliston ja virkamiesten vitkasteluun ja vastustukseen. Tässä asiassa Fredrik jouti antamaan periksi. Hänen onnistui kuitenkin saattaa voimaan maaorjien ostamista, myymistä ja vaihtamista kieltävä laki joka takasi heille oikeuden henkilökohtaisen omaisuuden hallintaan. Hän myös paransi maansa elintarviketilannetta säätämällä viisitoista [[peruna|perunoita]] koskevaa asetusta. Toimenpiteiden johdosta katovuodet ja nälänhätä Preussissa väistyivät.<ref name="TKH">Tieteen kuvalehti Historia 11/2014, s. 13</ref> <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 246</ref>

Sotalaitoksen jälkeen Fredrikiä kiinnosti eniten talous. Heti noustuaan valtaan hän perusti kauppa- ja elinkeinoviraston, jonka ensimmäiseksi johtajaksi nimesi itsensä. Viraston päämääränä oli luoda Preussiin kukoistava talouselämä. Fredrik kiinnitti huomionsa kutomoihin ja maahan kutsuttiin ulkomailta kehrääjiä ja kankureita ja vastaaviin tehtäviin koulutettiin preussilaisia. Tuotantomäärien nostosta valtio ryhtyi maksamaan palkkioita ja vientiyrityksille myönnettiin tukea. Koska silkki oli kallista tuontitavaraa, yritettiin Preussissa kasvattaa [[mulperikasvit|mulperi]]puita. Ensimmäiset mulperipuut eivät kestäneet Preussin talvessa, mutta vähitellen Preussiin saatiin myös silkinvalmistusta. Alankomaihin lähitettiin nuoria opiskelemaan paperinvalmistusta. Lisäksi perustettiin kivihakkaamoja, sokeritehtaita, kupari- ja rautakaivoksia ja rautamanufaktuureja. Pommerissa kaadettiin metsiä ja tilalle raivattiin peltoja. Uutta viljelysmaata raivattiin myös Sleesiassa. Seitsenvuotisen sodan jälkeen maahan houkuteltiin uudisasukkaita muualta Saksasta ja maahan asettui 4000 perhettä. Tietämättään Fredrik loi pohjaa 1800-luvulla tapahtuneelle teollistumiselle. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 252-254</ref>

Valistusfilosofien ylistämä Fredrik Suuri oli monessa asiassa kovin konservatiivinen. Hän piti läänitysjärjestelmän voimassa ja oli uudistuksissaan varovainen. Uudistuksia ei saanut toteuttaa hätiköidysti, sillä se johtaa vain kaaokseen, oli hänen ajatuksensa. Sananvapautta hän suvaitsi vain tietyissä rajoissa. Ollessaan kävelyllä hän huomasi, että väkijoukko nauroi jollekin. Väkijoukko nauroi Fredrikiä esittävälle pilakuvalle. Huomatessaan tämän, hän kehotti siirtämään sen paremmin näkyviin, jotta kaikki voivat huomata sen. Kansa ihaili tällaisia tempauksia, mutta jos se olisi vaatinut poliittisia vapauksia, olisi siihen suhtauduttu ankarasti. Itsevaltius oli hänen mielestään ainoa mahdollinen hallitusmuoto, sillä kansa oli liian sivistymätöntä. Säätykiertoa Fredrik vastusti. Hän ei myöntänyt uusia aatelisarvoja tuskin lainkaan ja varasi korkeimmat upseerin- ja siviilivirkamiesvirat aatelistolle. Hänen mielestään ihmisen tulee pysyä siinä asemassa johon on syntynyt. Fredrik paheksui suuresti erästä korkeaa upseeriaan, jonka kuuli vierailleen erään arvostamansa aliupseerin häissä. Fredrikin mielestä rahapalkinnot olivat riittävä kannustin. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 242-246</ref>

Seitsenvuotisen sodan jälkeen Fredrikistä tuli se hahmo, joka on jäänyt parhaiten jälkipolvien mieleen. Nuorena innokkaasti muotia seuranut hallitsija ei enää piitannut ulkoasustaan. Hallitsijan käyttämä käyttämä pitkä sininen punavuorinen takki oli täynnä nuuska- ja ruokatahroja ja sen aikanaan kirkkaanpunainen vuori oli haalistunut kovin vaaleaksi. Mustat saappaat olivat kuluneet kellertäviksi ja hallitsijan samettihousut olivat täynnä paikkoja. Hän ei välittänyt siivotuttaa huoneitaan ja nukkui usein saappaat jalassa. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 255</ref>

Taistelukentillä vietetetyt vuoden olivat vaikuttaneet terveyteen. [[Kihti]] oli koukistanut selän ja käveleminen oli ajoittain vaikeaa. Häntä vaivasi myös vesipöhö. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 255-259</ref>

Seitsenvuotisen sodan jälkeen Fredrik oli ihailtu koko Euroopassa ja myös ulkomaalaiset kutsuivat häntä Suureksi. Kotimaassaan hän oli Der Alte Fritz, vanha Fritz. Kun hän odotettiin Potsdamista Berliiniin, olivat kadunvarret täynnä kansaa. Katupojat juoksivat hänen saattueensa edellä, sitten saapui ratsastava Fredrik ja perässä tulivat kenraalit ja virkamiehet. Fredrikin olemus huokui älyä ja tahdonvoimaa ja kansa ihaili häntä hänen pitkien työpäiviensä vuoksi, jolloin hän ei ajatellut omaa jaksamistaan. Alimmat kansankerrokset arvostivat häntä oikeudenmukaisena hallitsijana. Kuitenkin Fredrik Suuri oli suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 257-258</ref>

Aatelisto inhosi Fredrikiä sen tähden, että hän oli säätänyt heille pakon palvella armeijassa ja poistanut oikeuden kurittaa talonpoikia. Laki ei enää tuntenut rikosasioissa eroa aatelin ja aatelittoman välillä ja aatelia koskivat samat rangaistukset kuin muitakin säätyjä. Virkamiehet olivat kyllästyneitä Fredrikiin, sillä vaikka hoiti työnsä moitteettomasti, oli kuninkaan palkkio siitä lähinnä haukkumasanatulva ja jatkuva epäily korruptiosta. Johtavat ekonomistit pitivät hänen tiukkaa [[merkantilismi|merkantilistista]] talouspolitiikkaansa vanhentuneena ja kehityksen jarruna. Papisto ei voinut sietää kuninkaan avointaa pilkantekoa uskonnosta. Nuoret upseerit olivat sitä mieltä, että hänen sodanjohtonsa aiheutti liikaa kaatuneita. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 258-259</ref>

Vanhoilla päivillään Fredrik oli yksinäinen. Monet ystävät olivat kuolleet ja kuningas oli kärttyinen ja ärtyisä. Hänen hovinsa jähmettyi hallitsijansa nähdessään äänettömäksi. Sukulaisilleen hän lähetti kirjeitä, joissa moitti heitä typeryydestä ja siitä, että eivät kunnioita häntä. Fredrik uskoi jonkinlaisen jumalan olevan olemassa, mutta ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Viimeisenä vuotenaan hän tarttui kiinni kaikkiin viimeisiin voiman rippeisiinkin. Vuonna 1786, kun lääkärit alkoivat olla hänen sairauksiensa suhteen toivottomia, hän sanoi, että hänen on elettävä vielä ainakin kaksi vuotta, sillä valtion asioissa oli paljon tekemistä. Hän ryhtyi käymään läpi muistiinpanojaan ja kirjoittamaan historiaa käsittelevää teosta. Viimeisinä viikkoinaan hallitsija kärsi kovi kivuista, ei pystynyt kävelemään ja kykeni nukkumaan vain istuma-asennossa. Tuolissaan istuen hän kuoli aamulla 17. elokuuta 1786. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 205, 260-261</ref>

Fredrikiä seurasi kuninkaana hänen veljensä poika [[Fredrik Vilhelm II]]. Hän peri valtakunnan, jonka pinta-ala oli kasvanut puolitoistakertaiseksi, väkiluku oli kaksinkertaistunut, verotulot olivat yli kaksinkertaiset verrattuna vuoteen 1740. Armeijassa oli 20 000 miestä, sitä pidettiin Euroopan parhaana ja Preussia suurvaltana. Fredrik Suuri oli keskittänyt itselleen valtakunnan talouden, puolustuksen ja käytännön hallinnon. Tämä aiheutti ongelmia, sillä nyt koko Preussi toimi vain yhden ihmisen tarmokkuuden ansiosta. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 254-255</ref>

Tultuaan hallitsijaksi Fredrik saattoi omalla ajallaan harrastaa taiteita ja valistusfilosofiaa ilman pelkoa isänsä rangaistuksesta. Jo kruunuprinssiaikoina häneltä ilmestyi salanimellä teos ''Mietteitä Euroopan valtiojärjestelmän nykyisestä asemasta'' vuonna 1737. Fredrik esittelee itsensä isänmaallisekseksi englantilaiseksi ja teoksen piti alun perin ilmestyä Lontoossa. Teoksessa Fredrik hyökkää Ranskaa ja sen hallintoa johtanutta kardinaali Fleurya vastaan esittämällä syytöksen, että Ranska, vallattuaan [[Lothringen]]in lietsoa riitoja Saksan ruhtinaiden välillä ja pyrkiä niiden kautta sanelemaan koko Euroopan politiikan. Kirjoitelma on täynnä osuvia havaintoja omasta ajastaan ja Fredrik osoittautui siinä [[Kyynisyys|kyyniseksi]] ja realistiseksi ulkopoliitikoksi. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 140-141</ref>

Samana vuonna Fredrik julkaisi toisen, merkittävämmän teoksen, nimeltään ''Antimachhiavel'' joka on eräänlainen valistuneen itsevallan ohjelmanjulistus. [[Machiavelli]] oli kirjoittanut omassa ''Ruhtinas'' teoksessaan, että ruhtinaalle ovat kaikki keinot sallittuja, kun hän taistelee maansa edun puolesta. Fredrik vastustaa ankarasti väitettä ja toteaa, että myös ruhtinas on lakien alainen ja että sotasankarin ja maantierosvon erona on ainoastaan se, mitä heidän kauloihinsa ripustetaan. Sotasankari saa seppeleen, kun taas maantierosvo hirttoköyden. Fredrikin mielestä hallitsijan suurin velvollisuus on työskennellä kansansa onnen puolesta. Fredrik joka hallitsijana kävi valloitussotia kirjoittaa teoksessaan, että valloitussodat ovat pelkkää halpamaista varastamista. Kirjansa lopussa Fredrik toteaa, että jos valistunut itsevaltias rikkoo lakeja, hänen on tehtävä se säädyllisesti, mikä kertoo että kirjoittaja on kuitenkin realisti. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 141-142</ref>

Poliittisten teosten ohella Fredrik kirjoitti runoja ranskaksi. Parhaiten hän onnistui leikillisissä- sekä pilkkarunoissa. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 140</ref>

Heti valtaantulonsa jälkeen Fredrik kirjoitti aikansa Euroopan johtaville tieteilijöille kiertokirjeen, jossa pyysi heitä muuttamaan maahansa. Ainoa, joka saapui, oli ranskalainen maantieteilijä [[Maupertuis]]. Hän oli saavuttanut [[Tornionjokilaakso]]ssa tekemillään maapallon napojen kohdalla ilmenevää litistymistä koskevilla mittauksillaan kuuluisuutta. Hänen panoksensa Berliinin tiedeakatemian elvyttämiselle oli keskeinen. Italiasta ja Ranskasta kutsuttiin Preussiin oopperalaulajia. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 184-185</ref>

Fredrik oli kiinnostunut myös arkkitehtuurista. Hänen hallituskaudellaan Berliiniin rakennettiin akatemiatalo, uudistettiin Berliinin ja Potsdamin linnat lähes täydellisesti ja rakennettiin oopperatalo. Kuuluisimpana pidetään kuitenkin Postdamin lähettyvillä olevaa Sanssoucin linnaa. Fredrik laati itse luonnokset rakennukseen ja kuninkaan luonnokset siirsi toteutuskelpoisiksi arkkitehti [[Georg Wenzeslaus von Knobelsdorff]]. Linna rakennettiin vuosina 1745-1747. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 185, 191</ref>

Sanssoucissa kokoontuivat Fredrikin ystävät, joita hän kutsui pyöreän pöydän ritareiksi. Heihin kuuluivat Maupertuis, taidekriitikko [[Francesco Algarotti|Algarotti]],filosofi [[Jean-Baptiste de Boyer d`Argens|d`Argens]], elostelijan maineessa ollut seikkailijaparoni [[Karl Ludvig von Pöllnitz|von Pöllnitz]] ja [[Casanova]]kin vieraili siellä. Herrat keskustelivat filosofiasta, politiikasta, kirjallisuudesta, historiasta ja oman aikansa muoti-ilmiöistä. Preussin konservatiivit paheksuivat kuninkaansa ystäviä ja pitivät pyöreän pöydän ritareita kaiken jumalattomuuden ja säädyttömyyden pesänä, mikä ei pitänyt paikkansa. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 199</ref>

Vuonna 1743 Fredrikin onnistui taivutella pitkäaikaisen kirjeystävänsä [[Voltaire]]n tulemaan hoviinsa Preussiin. Vierailu ei sujunut kuten olisi pitänyt, sillä Voltaire oli luvannut vakoilla Ranskan hallitukselle Fredrikin sotasuunnitelmia. Asian tultua ilmi, Fredrik karkotti Voltairen hovistaan ja tämä vastasi siihen pilkkakirjoituksilla. Fredrik ihmetteli julkisesti, että miten Voltaire, joka on erittäin älykäs, voi olla luonteeltaan noin alhainen. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 200</ref>

Fredrik ei kuitenkaan jaksanut olla pitkävihainen, vaan kutsui Voltairen uudelleen hoviinsa vuonna 1750, nyt jopa 20 000 frangin suuruisella kamariherran vuosipalkalla. Fredrik osasi teeskennellä ja imarrella Voltairea, joka uskoi Fredrikin olevan tosissaan. Voltairen piti saapua Sanssouciin, työskennellä yhdessä joka päivä kaksi tuntia kuukaudessa ja Voltairen piti kirjoittaa puhtaaksi Fredrikin kirjoittamat runot ja antaa niistä rehellistä palautetta. Voltairen käsin kirjoittamia korjauksia Fredrikin runoihin on säilynyt jälkipolville. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 200-202</ref>

Aluksi kaikki sujui hyvin. Voltairea mairitteli, kuinka hän sai asua "Euroopan parhaan sotapäällikön" hovissa ja illalla herrat keksivät toisistaan mitä purevimpia ilkeyksiä. Voltairea alkoi kuitenkin vaivata kuninkaan tapa esittää ilkeyksiä perheenjäsenistään ja hän huomasi, että Maupertuis kadehti hänen asemaansa ja juonitteli häntä vastaan. Kun kävi ilmi, että Voltaire oli sekaantunut korruptioskandaaliin, Fredrik katkaisi välinsä lopullisesti. Voltaire kosti kirjoittamalla jälleen uusia häväistyskirjoituksia. Kun Voltaire lähti viimeisen kerran Sanssoucista, hiipui myös pyöreän pöydän seurue. <ref> Grimberg, C.: Kansojen historia1983, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s. 204-205</ref>