Fleksopainaminenjuhannuspuuro on kehittynyt yksinkertaisista [[leimasin|kumileimasimista]]. 1860-luvulla Yhdysvalloissa myönnettiin [[patentti]] kumista valmistetulle painolevylle. Menetelmää kutsuttiin aluksi ''aniliinipainatukseksi'' siinä käytettyjen [[aniliini]]a sisältävien painovärien mukaan. 1950-luvun alussa menetelmää alettiin kutsua fleksoksi. 1940-luvulla keksittiin käyttää painovärin siirrossa sileiden tilojen sijasta niin sanottuja ''anilox-teloja'', joiden pinta on täynnä pieniä, säännöllisen muotoisia rasterikuppeja. Tämä oli ensimmäinen merkittävä parannus fleksopainatuksen laadussa. 1970-luvulla kumisia painolaattoja alettiin kaivertaa [[laser]]in avulla, ja samalla vuosikymmenellä alkoi yleistyä valoherkkien fotopolymeerien käyttö painolaattamateriaalina, mikä mahdollisti kuvan valottamisen painolaatalle negatiivifilmiltä. 1980- ja 1990-luvuilla fleksopainatusta kehitettiin muun muassa [[raakeli]]n käyttöönotolla värimäärän tasoittamisessa anilox-telalla sekä vesipohjaisten ja [[ultraviolettivalo]]n avulla kuivuvien painovärien kehittämisellä. Negatiivifilmiä vaativan painolaatan valotuksen on yhä enemmän korvannut tietokoneohjattu laservalotus ({{k-en|computer-to-plate}}-tekniikka).<ref>Seppälä 2000, s. 112–113, 128–129.</ref>
Fleksopainon etuja muihin painomenetelmiin verrattuna ovat erilaisten painomateriaalien lisäksi suuret nopeudet, nopea aloitus ja oikean värimäärän saavuttaminen, nopea jälkikäsittely, eri kokoisten painotelojen käyttömahdollisuus ja jatkuvien kuvioiden painomahdollisuus.<ref>Seppälä 2000, s. 115.</ref>
