Ero sivun ”Herbartilainen kasvatusfilosofia” versioiden välillä

'''Herbartilainen kasvatusfilosofia''' on saksalaisen filosofin [[Johann Friedrich Herbart|J. F. Herbartin]] (1776 - 18411776–1841) mukaan nimensä saanut [[kasvatusfilosofia|kasvatusfilosofinen]] suuntaus, joka nousi [[uushumanismi|uushumanistisen]] pedagogiikan rinnalle 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla. Se ei syrjäyttänyt uushumanismia, vaan sulautui siihen uutena tuoreena ajatussuuntana. Herbartilaisuus sai ”ajan sanana” hallitsevan aseman viime vuosisadan1900-luvun alkuvuosikymmenien opettajakoulutuksessa, ja siitä tuli virallinen pedagoginen [[doktriini]] uushumanismin saadessa vanhentuneisuuden leiman.

Uushumanismista poiketen Herbart ei pitänyt älyä, tahtoa ja tunnetta erillisinä henkisinä kykyinä, vaan tähdensi, että [[mieli]] ("sielu") on yksi kokonaisuus. Ihanteena oli monipuolinen harrastuneisuus, toisin sanoen kyky kiinnostua aidosti erilaisista ilmiöistä ja tiedonhalu. Kasvatuksen perimmäinen päämäärä oli [[Siveellisyys|siveellisesti]] luja luonne ja henkinen riippumattomuus, mihin oikein ohjattu harrastuneisuus johtaisi. Se oli pohjimmiltaan eettinen, sillä ihmisen arvo ei ollut siinä, mitä hän tiesi, vaan tietämiseen ja järkeen perustuva siveellinen tahto. Herbart katsoi, että kasvattaminen voi toteutua vain opettamalla, eli että kasvattaminen on opettamista. Tärkeintä on herättää kiinnostus ja halu (”harrastus”) tietää ja ohjata tiedonhalua sivistysihanteen mukaisesti tavoitteena ajatteleva eettinen persoonallisuus. Opetussisältöjen hyödyllisyys oli alisteinen kasvatuksen siveellisen päämäärän rinnalla.Herbart loi muodollisen asteen teorian opetukseen:selkeys, assosiaatio,systeemi ja metodi.