Ero sivun ”Suomen sähköverkko” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
p Luokka:Sähkönsiirto |
|||
Rivi 9:
[[Tiedosto:Rautarouva voimajohtopylväs 1.JPG|thumb|''Rautarouva'', Suomen ensimmäisen 110 kV:n voimajohdon eli [[Rautarouva (sähkölinja)|Rautarouva-linja]]n pylväs, ristiin harustettu teräsportaali.]]
==Kaupunki- kauppala- ja maaseutusähkölaitokset==
Sähkön tultua Suomeen 1880-luvun taitteessa (Helsingin rautatieaseman valaistus 10.12.1877 ja Finlaysonin tehdassalin valaistus 1882) useimmat sähköverkot olivat aluksi laitoskohtaisia, tai paikallisia ja laajenivat alueellisiksi 1920-luvulle mennessä, jolloin pieniä sähkölaitoksia oli Suomessa noin 200. Suurimmissa kaupungeissa oli omat niin sanotut sähkötehtaat, kun taas pienemmissä teollisuustaajamissa teollisuusyritykset rakensivat ympäröivälle lähialueelle sähköverkon ja toimittivat sähköenergian, joka usein oli vesivoimalla tuotettua. Sähkön tärkein julkinen käyttösovellus oli aivan alussa katuvalaistus ja lähinnä lamppukuorman syötössä oli käytössä tasajännitejakelu, usein 127 V. Sähkö tuotettiin yleensä höyry-, tai dieselgeneraattoreilla ja samalla ladattiin akkuja, jotka syöttivät vähäisen kuorman aikaan yöllä verkkoa ja moottorigeneraattorit saatettiin sammuttaa. Tasajännitejakelusta kuitenkin luovuttiin paikkakunnittain sähkön kulutuksen kasvaessa ja vaihtovirtatekniikan teknisten etujen takia 1910–1930-luvuilla. Monissa kaupungeissa ja asutustaajamissa muutettiin Suomen Sähkölaitosyhdistyksen ohjelman mukaan lähinnä 1950-l. alussa 3 kV keskijänniteverkkoja 20 kV verkoiksi ja samaan aikaan 220/127 V jakelujännite kuluttajille nostettiin 380/220 V jännitteeksi, koska keskijänniteverkkojen muuntajat piti joka tapauksessa uusia. Muutoksia 127 voltista 220 volttiin oli tehty pienissä sähkölaitoksissa jo 1930-luvulta asti. Kuluttajien tavallisimpien sähkölaitteiden jännitemuutostyöt (mm. radiot, moottorit, joissa selvittiin kytkentämuutoksella) ja hehkulamppujen vaihdot hoitivat paikalliset sähkölaitokset, muiden sähkölaitteiden muutostyöt ja osan mittaroinnista maksoivat kuluttajat. Näin saatiin sähkön hävikkiä ja siirtohäviöitä vähennettyä ja siirtokapasiteettia kohotettua. Maaseudulla keskijänniteverkot oli jo alun perin rakennettu 20 kV jännitteelle ja jakelujännite oli 380/220V.▼
Sähkön tultua Suomeen 1880-luvun taitteessa (Helsingin rautatieaseman valaistus 10.12.1877 ja Finlaysonin tehdassalin valaistus 1882) useimmat sähköverkot olivat aluksi laitoskohtaisia, tai paikallisia ja laajenivat alueellisiksi 1920-luvulle mennessä, jolloin pieniä sähkölaitoksia oli Suomessa noin 200. Suurimmissa kaupungeissa oli omat niin sanotut sähkötehtaat, kun taas pienemmissä teollisuustaajamissa teollisuusyritykset rakensivat ympäröivälle lähialueelle sähköverkon ja toimittivat sähköenergian, joka usein oli vesivoimalla tuotettua.
==Teollisuus ja valaistus==
▲
==Jännitteen lisääminen 220 volttiin==
Muutoksia 127 voltista 220 volttiin oli tehty pienissä sähkölaitoksissa jo 1930-luvulta asti. Kuluttajien tavallisimpien sähkölaitteiden jännitemuutostyöt (mm. radiot, moottorit, joissa selvittiin kytkentämuutoksella) ja hehkulamppujen vaihdot hoitivat paikalliset sähkölaitokset, muiden sähkölaitteiden muutostyöt ja osan mittaroinnista maksoivat kuluttajat. Näin saatiin sähkön hävikkiä ja siirtohäviöitä vähennettyä ja siirtokapasiteettia kohotettua. Maaseudulla keskijänniteverkot oli jo alun perin rakennettu 20 kV jännitteelle ja jakelujännite oli 380/220V.
Suomen ensimmäinen suurjänniteyhteys 7,8 kV:n jännitteellä valmistui 1898 ja yhdisti Laatokan Karjalassa [[Uuksunjoki|Uuksunjokeen]] rakennetut vesivoimalat Ylä-Uuksunkoski, Kivikulmankoski ja Jukakoski 7,5 km:n päässä sijainneille E. M. Meyer & Co.:n Pitkärannan kaivoksien uudelle sähkömagneettiselle rikastuslaitokselle. Seuraavana vuonna valmistui samanpituinen suurjännitelinja [[Läskelä]]n vesivoimalaitokselta Välimäen rautakaivokselle. Täysin suomalaisvoimin toteutetun Lavolankosken vesivoimalan sähköä alettiin siirtää vuoden 1900 syksyltä [[Viipuri]]n [[Neitsytniemi|Neitsytniemen]] muuntoasemalle 33 km:n matkan 15 kV jännitteellä.
1912 rakennettiin Suomen pisin 20 kV:n linja [[Rauma]]n höyryvoima-asemalta [[Peipohja]]an ja vuonna 1921 70 kV:n siirtoyhteys [[Äetsä]]n vesivoimalaitokselta [[Pori]]in Rosenlewin tehtaille. Tällaiset lähinnä 1910–1920-luvulla rakennetut alueverkot yhdistivät voimalaitoksia ja kaupunkeja useiden kymmenien kilometrien säteellä. Tornion sähkölaitos osti v. 1924 alkaen sähköä Ruotsista Ekfors Kraftilta 20 kV (v. 1943 40 kV) siirtoyhteydellä.
==Suomen valtakunnallinen kantasähköverkko==
Varsinaisen [[kantaverkko|kantaverkon]] alkuhetki oli Imatrankosken vesivoimalaitoksen ja sen Turkuun ja Viipuriin yhdistävän 563 kilometrin mittaisen Suomen ensimmäisen 110 kV:n suurjännitesiirtojohdon, eli niin sanotun [[Rautarouva (sähkölinja)|Rautarouva-linjan]] käyttöönotto 16. tammikuuta 1929. Tähän runkoyhteyteen liitettiin sähköasemien kautta sen varrella sijainneita sähkölaitosten alueverkkoja, muun muassa Helsingin 35 kV alueverkko. Linjan länsipäähän rakennettiin v. 1939 tasaamaan ja varmistamaan sähköntuotantoa [[Vanajan voimalaitos|Vanajan höyryvoimalaitoksen]] ensimmäinen yksikkö teholtaan 40 MW.
Vähäsateisten vuosien 1932–1934 aiheuttama vesivoimapula johti teollisuudessa sähköpulaan, joka rajoitti laajentuvaa teollisuustuotantoa ja nosti kustannuksia varsinkin Kymenlaaksossa. Teollisuus joutui ostamaan sähköä [[Imatran Voima]]lta ja tuottamaan sitä kivihiilellä vuonna 1932. Teollisuus päätti heti rakentaa Vuokseen oman vesivoimalan ja sille omaa rinnakkaista sähkönsiirtoverkkoa. Verkon ensimmäinen osa rakennettiin samanaikaisesti Vuokseen rakennetun [[Rouhiala]]n 100 MW vesivoimalaitoksen kanssa, joka valmistui 1937. Rouhialan sähköä käyttivät osakkaat [[Kymin Osakeyhtiö]] [[Kuusankoski|Kuusankoskella]], [[Enso-Gutzeit]] [[Imatra]]lla, [[Yhtyneet Paperitehtaat]], [[Etelä-Suomen Voima]], [[Tampella]] ja [[Ahlström]]. 120 kV:n siirtolinja rakennettiin Rouhialasta Imatralle, sekä Inkeroisiin, mistä se haarautui [[Kyminlinna]]an ja Kuusankoskelle. Myös Simpeleen paperitehtaan oma 47 kV:n johto liitettiin Rouhialan vesivoimalaitokseen. ESV:n 1930 valmistunut 70 kV:n linja Kymijoelta Porvoon kautta Helsinkiin liitettiin tähän Rouhialan Voima Oy:n verkkoon Kyminlinnasta, sekä [[Inkeroinen (Kouvola)|Inkeroisista]]. Imatran Voiman siirtoverkko ja teollisuuden oma siirtoverkko olivat suoraan yhdistettynä toisiinsa vain [[Koria]]lta aina 1950-luvulle asti.
==Moskovan välirauhan menetykset==
Sodanjälkeisten alueluovutusten yhteydessä Suomi menetti noin kolmasosan vesivoimatuotannostaan (35 vesivoimalaitosta, 122 MW tehoa, muun muassa Enso ja Rouhiala) ja osan kantaverkkoa, sekä Kannaksen 35 kV:n alueverkon. Tilanne johti sähköpulaan ja sähkönkäytön säännöstely loppui vasta helmikuussa 1949. Teollisuus aloitti Rouhialan korvaavan vesivoimaprojektin jo 1944 Kemijoen Isohaarassa, joka käynnistyi loppuvuodesta 1948. Voimalaitoksen lopullinen teho on 106 MW. Raha- ja tavarapula vaikeuttivat voimalaitoksen ja sen siirtoyhteyksien rakentamista.
| |||