Ero sivun ”Leinon vangit” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Tjp (keskustelu | muokkaukset) |
p , |
||
Rivi 1:
[[Tiedosto:Yrjö Leino outside the parliament.jpg|thumb|Sisäministeri Yrjö Leino huhtikuussa 1948.]]
'''”Leinon vangit”''' oli yhdeksäntoista henkilön ryhmä, jotka [[Suomen sisäministeri]] [[Yrjö Leino]] ([[SKDL]]) luovutti huhtikuussa 1945 [[liittoutuneiden valvontakomissio]]n venäläisille edustajille ja jotka vietiin vankeina [[Neuvostoliitto]]on. Luovutusta vaati valvontakomission puheenjohtaja [[Andrei Ždanov]], joka väitti kyseisiä henkilöitä sotarikollisiksi ja neuvostovastaisiksi terroristeiksi, mutta väitetyistä rikoksista ei esitetty todisteita. Ryhmään kuului yksitoista Suomen kansalaista ja kahdeksan Suomessa [[Nansenin passi]]lla oleskellutta [[pakolainen|pakolaista]]. Tapaus tuli julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin ja johti toukokuussa 1948 eduskunnan Leinolle antamaan henkilökohtaiseen epäluottamuslauseeseen, mikä pakotti hänet eroamaan sisäministerin tehtävistä. Lain mukaan Leinolla ei ollut oikeutta luovuttaa Suomen kansalaisia ulkomaille pelkkien perustelemattomien epäilyjen perusteella, eikä [[Moskovan välirauha|välirauhansopimus]] antanut valvontakomissiolle oikeutta vaatia tällaista luovutusta.
Luovutetuista suurin osa oli Suomessa asuneita venäläisiä [[Valkoiset emigrantit|valkoisia emigrantteja]], joista osa oli saanut Suomen kansalaisuuden. Kaksi oli syntyperäisiä Suomen kansalaisia, ja yksi oli syntyperältään saksalainen. Luovutetut tuomittiin Neuvostoliitossa erilaisista poliittisista rikoksista. Yksi teloitettiin, ja viisi muuta kuoli vankeudessa. Yksitoista pääsi palaamaan Suomeen [[Stalin]]in kuoleman jälkeen 1950-luvun puolivälissä, minkä lisäksi kaksi jäi vapauduttuaan asumaan Neuvostoliittoon. Kolme palanneista kirjoitti vankileirikokemuksistaan muistelmakirjan.
Varmuudella tunnettuja ”Leinon vankeja” oli 19, mutta jotkin lähteet mainitsevat määräksi 20. Ylimääräisen henkilön on arveltu olleen entinen sotavanki ja Neuvostoliiton kansalainen. Lisäksi kaksi Ždanovin alkuperäisellä listalla olleista henkilöistä ei ollut enää Suomessa ja vältti siten pidätyksen.
Rivi 18:
{{Sitaatti|Valvontakomissio lähettää teille luettelon henkilöistä, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja jotka vakoilivat saksalaisten toimeksiannosta ja harrastivat terroritoimintaa Neuvostoliittoa vastaan, näiden henkilöiden pidättämiseksi välittömästi ja ottamiseksi valvonnan alaisiksi rauhansopimuksen 13 artiklan mukaan. Ottaen huomioon, että mainitut luettelossa olevat henkilöt ovat erittäin vaarallisia rikollisia, pyydän Teitä, herra ministeri, näiden henkilöiden pidättämisen jälkeen heti luovuttamaan nämä henkilöt valvontakomissiolle.|Valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti A. Ždanov.}}
Kirjeessä mainittu välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomea avustamaan liittoutuneita sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämisessä ja tuomitsemisessa.<ref name="Martelius164" /> Oman kertomansa mukaan Leino kysyi Saarnion mielipidettä, ja tämän mielestä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin noudattaa määräystä ja suorittaa pidätykset.<ref name="Partanen339" /> Leino määräsi [[Helsinki|Helsingin]] poliisimestari [[Erik Gabrielsson]]in ja kaupungin poliisilaitoksen avustamaan Valpoa pidätyksissä. Myös Fjodorov valvoi ja ohjeisti toimintaa.<ref name="Martelius164" /> Viranomaiset toimivat nopeasti, ja valvontakomission nimeämät henkilöt pidätettiin kodeistaan eri puolilta Helsinkiä seuraavan yön aikana ja koottiin Valpon tiloihin Ratakadulle.<ref name="Partanen339" /> Heitä ei kuulusteltu eikä pidätyksen syytä kerrottu.<ref name="Martelius164" /> Listalla olleista [[Unto Parvilahti]] oli suljettu jo syyskuussa 1944 [[turvasäilö]]ön, ja hänet tuotiin Ratakadulle [[Katajanokan vankila]]sta.<ref>Parvilahti 1957, s. 14, 25.</ref>
Aikaisin seuraavan päivän aamuna pidätetyt luovutettiin valvontakomissiolle.<ref name="Partanen339" /> Heidät kuljetettiin käsiraudoissa suomalaisella poliisiautolla [[NKVD|NKVD:n]] miesten vartioimina komission käytössä olleelle [[Malmin lentoasema]]lle, jossa Ždanov oli heitä vastassa.<ref name="Martelius166">Martelius 1994, s. 166.</ref> Malmilta vangit lennätettiin kahdella [[DC-3]]-lentokoneella [[Moskova]]an. Yrjö Leino itse sai vasta myöhemmin päivällä tietää, että pidätetyt oli jo viety pois Suomesta.<ref name="Partanen339" /> Muistelmissaan Leino kertoi, ettei tällaisesta ollut sanallakaan puhuttu hänen ja Savonenkovin keskustelussa.<ref name="Vettenniemi345" /> Lisäksi hän sanoi antaneensa määräyksen vain pidätykseen, ei luovutukseen ulkomaille. Tutkija [[Pekka Kauppala]] on pitänyt mahdollisena, että pidätettyjen luovutuksen valvontakomissiolle olisivat suorittaneet omavaltaisesti jotkut punaisen Valpon johtohenkilöt ilman Leinon varsinaista määräystä.<ref name="Kauppala38">Kauppala 2011, s. 38–40.</ref> Myös valvontakomission brittiläiset jäsenet saivat kuulla tapahtuneesta vasta jälkikäteen ja tuomitsivat menettelyn.<ref name="Partanen339" />
Rivi 25:
==Vangitut henkilöt==
Tunnetuista yhdeksästätoista ”Leinon vangista” suurin osa oli Suomeen [[Lokakuun vallankumous|vallankumouksen]] jälkeen paenneita venäläisiä emigrantteja, ja vain kaksi oli syntyperäisiä suomalaisia. Yksitoista oli Suomen kansalaisia ja kahdeksan Nansen-passilla Suomessa oleskelleita kansalaisuudettomia henkilöitä. Vaikka luovutettuja on yleensä luonnehdittu poliittisesti vähäpätöisiksi henkilöiksi, kahdestatoista on yhtä kaikki olemassa Valpon henkilömappi.<ref name="Partanen343">Partanen 2010, s. 343.</ref>
===Henkilötiedot===
Rivi 82:
”Leinon vankien” täsmällisestä lukumäärästä on liikkeellä ristiriitaista tietoa. Leino puhui muistelmissaan ''[[Kommunisti sisäministerinä]]'' epämääräisesti paristakymmenestä nimestä. Unto Parvilahti kertoi kirjassaan ''[[Berijan tarhat]]'', että pidätettyjä oli 19. Boris Björkelund luetteli muistelmateoksessaan ''Stalinille menetetyt vuoteni'' samat 19 nimeä kuin Parvilahti, mutta hänen mukaansa näiden ohella oli vielä yksi henkilö, jonka nimi ja kohtalo jäivät hänelle tuntemattomiksi.<ref name="Partanen341">Partanen 2010, s. 341–342.</ref>
Valpon arkistossa säilynyt lista käsittää 22 nimeä. Näistä henkilöistä kolme ei ollut mukana 20.–21. huhtikuuta välisenä yönä Helsingissä pidätettyjen joukossa: Nikolai Bastamov oli paennut Ruotsiin, eikä häntä siksi tavoitettu; Dmitri Daragan saatiin 21. huhtikuuta kiinni [[Pori]]ssa, ja hänet luovutettiin valvontakomissiolle erikseen kolme päivää myöhemmin; Aleksander Kalašnikov -nimeä käyttänyt henkilö pidätettiin niin ikään 21. huhtikuuta [[Heinola]]ssa ja luovutettiin Neuvostoliittoon mahdollisesti yhdessä Daraganin kanssa tai jo aiemmin. Hän oli mahdollisesti Björkelundin mainitsema puuttuva kahdeskymmenennes ”Leinon vanki”.<ref name="Partanen341" /> Kalašnikov oli Suomen tiedustelua avustanut sotavanki, ja hän oli listalla nimetyistä ainoana Neuvostoliiton kansalainen. Valpon tietojen mukaan hänen oikea nimensä olisi ollut Orest Beljanski, mutta sekin saattoi olla väärä henkilöllisyys.<ref>Kauppala 2011, s. 44.</ref> Toisin kuin muiden ”Leinon vankien”, Kalašnikovin oletettuun luovutukseen ei liittynyt mitään laitonta, sillä Suomi ja Neuvostoliitto olivat jo syksyllä 1944 tehneet sopimuksen sotavankien luovuttamisesta.<ref name="uola" />
Alkuperäisellä listalla nimetyistä henkilöistä Georgi Aleksejevin tapaus on ollut hieman epäselvä. Valpon tietojen mukaan hänet pidätettiin ja tuotiin muiden vankien mukana Ratakadulle, mutta ei ole koskaan varmuudella selvinnyt, mitä hänelle sen jälkeen tapahtui. Björkelund ja Parvilahti eivät maininneet hänen nimeään luovutettujen joukossa. Aleksejevin poika Joura kertoi vuonna 2006 ilmestyneessä muistelmateoksessa, että Valpon miesten saapuessa heidän kotiinsa hänen isänsä olisi ollut työmatkalla [[Tukholma]]ssa eikä häntä koskaan pidätetty. Jos tämä pitää paikkansa, Aleksejevin mainitseminen Valpon pidättämien joukossa olisi todennäköisesti virkailijan tekemä virhe.<ref name="Partanen341" /> Aleksejev oli [[Ranska]]n kansalainen ja työskennellyt Ranskan Helsingin-lähetystölle sekä sekaantunut kansainväliseen vakoiluun. Hänet tunnettiin sekä Saksan että Neuvostoliiton voimakkaana vastustajana.<ref>Partanen 2010, s. 347.</ref>
Rivi 90:
==Luovutuksen ja luovutettujen tausta==
===Luovutettujen poliittinen toiminta===
Lähes jokainen ”Leinon vangeista” oli harjoittanut ainakin jonkinlaista Neuvostoliiton vastaista toimintaa, ja muutamat olivat myös vakoilleet Neuvostoliittoa vastaan. Useimmat olivat mukana erilaisten [[bolševikit|bolševikkien]] vallan kukistamista ajaneiden emigranttijärjestöjen toiminnassa tai ainakin lähellä niitä.<ref name="Partanen343-347">Partanen 2010, s. 343–347.</ref> Severin Dobrovolski ei Björkelundin antamasta kuvauksesta huolimatta ollut ilmeisesti tärkeimmän emigranttijärjestön [[Venäjän yleissotilaallinen liitto|Venäjän yleissotilaallisen liiton]] (ROVS) varsinainen jäsen, mutta hän avusti 1930-luvulla ROVS:n salaista tiedustelua järjestämällä sille vakoiluyhteyksiä Neuvostoliittoon. Hän oli myös 1920-luvun alussa johtanut [[Nikolai Tšaikovski]]n perustaman ”Toiminnan keskus” -nimisen taistelujärjestön Suomesta Neuvostoliittoon suunnattua toimintaa.<ref>Mainio 2015, s. 59–60, 223–225.</ref> Muista luovutetuista ainakin Dimitri Kuzmin-Karavajev kuului ROVS:ään. Vielä jyrkempään bolševikkivallan kukistamista ajaneeseen nuorten emigranttien järjestöön [[Kansallinen työn liitto|Kansallisen työn liittoon]] (NTSNP, myöhemmin NTS) kuuluivat ainakin Igor Verigin, joka oli 1930-luvulla NTS:n Suomen-pääorganisaattori, ja Dmitri Daragan, joka tosin erotettiin järjestöstä vuonna 1938.<ref name="Partanen343-347" /><ref>Maionio 2015, s. 254.</ref> Boris Popper oli kuulunut sekä Suomessa että Belgiassa emigranttien monarkistisiin aktivistijärjestöihin, ja Valpon tietojen mukaan hän oli vuosina 1938–1939 yrittänyt omin päin muodostaa neuvostovastaista terroristisolua Suomessa. Vladimir Bastamov oli johtanut 1920-luvun lopussa Helsingissä toiminutta pientä aktivistiryhmää, joka suunnitteli väkivaltaisia iskuja Neuvostoliittoa vastaan saamatta tosin mitään aikaiseksi.<ref>Mainio 2015, s. 177, 254–261.</ref> Juri Narbuth johti 1920-luvun lopulla [[Venäläisen totuuden veljeskunta|Venäläisen totuuden veljeskunnan]] (BRP) Suomen taistelukeskuksen Helsingin-osastoa, johon myös Boris Björkelund kuului.<ref>Mainio 2015, s. 184.</ref><ref>Rislakki 1982, s. 116.</ref> Narbuth oli myöhemmin kuulunut [[Mladorossit|mladorossipuolueeseen]], joka oli alkuun monarkistinen järjestö, mutta muuttui 1930-luvulla neuvostomyönteisemmäksi. Verigin, Fjodor Pihra ja vahingossa pidätetty Vasili Maksimov olivat nuorisoseura [[Zweno]]n aktiiveja.<ref name="Partanen343-347" />
Boris Björkelundin usein lainatun arvion mukaan kenraali Dobrovolski olisi ollut joukosta ainoa poliittisesti riittävän merkittävä luovutuksen kannalta.<ref name="Partanen343" /> Pekka Kauppalan mukaan taas Kronstadtin kapinaa johtanut Stepan Petritšenko oli joukon historiallisesti merkittävin henkilö – ei tosin enää vuonna 1945.<ref name="Kauppala43">Kauppala 2011, s. 43.</ref> Toisaalta Petritšenko oli Valpon tietojen mukaan ilmoittanut kannattavansa Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestystä ja suunnitellut sopimuksen tekemistä valvontakomission kanssa voidakseen palata normaalisti kotimaahansa.<ref name="Partanen343-347" />
Osa luovutetuista oli ollut mukana äärioikeistolaisessa poliittisessa toiminnassa ja valvontakomission brittiläisjäsenen [[J. H. Magill]]in mukaan ”muutamat olivat pahamaineisia natseja”. Saksalaissyntyinen Richard Dahm oli [[Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue|NSDAP:n]] jäsen, suomalainen Unto Parvilahti tiedettiin myös kansallissosialistiksi, ja venäläinen Dobrovolski johti Venäläisten fasistien kansallinen järjestö (NORF) -nimisen emigranttiorganisaation toimintaa Suomessa.<ref name="Partanen343-347" /> Unto Boman (myöh. Parvilahti) poikkesi muista luovutetuista sikäli, että hän oli joukon ainoana palvellut [[Hitlerin Saksa]]n asevoimissa. Björkelundin ohella hän oli luovutetuista myös ainoa syntyperäinen Suomen kansalainen. Boman oli kuulunut sodan aikana [[suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona|suomalaiseen Waffen-SS-pataljoonaan]] ja hoitanut sen toimistoa [[Berliini]]ssä.<ref>Vettenniemi 2004, s. 349–351.</ref> Tutkija Erkki Vettenniemi on päätellyt Bomanin päätyneen valvontakomission haaviin keväällä 1945 sen vuoksi, että hän oli näkyvin SS-johdon kanssa veljeillyt suomalainen kansallissosialisti, minkä lisäksi hänellä arveltiin olevan sisäpiirin tietoa Berliinistä.<ref>Vettenniemi 2004, s. 373.</ref>
===Luovutusvaatimuksen mahdolliset syyt===
Valvontakomission luovutusvaatimuksen syistä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Useimpien aiheesta kirjoittaneiden mielestä vangitut olivat viattomia, eivätkä muodostaneet mitään todellista uhkaa Neuvostoliitolle. Parvilahti uskoi kyseessä olleen Suomen kommunistien suunnittelema poliittinen puhdistus, ja Boris Berin-Bey syytti muistelmissaan suoraan Yrjö Leinoa hankkeen isäksi. Tutkija [[Kimmo Rentola]] on arvellut, että Neuvostoliitto halusi testata kommunistien vaikutusvaltaa Suomessa, mutta on pitänyt tärkeimpänä selittävänä tekijänä neuvostovakoilun intressejä. [[Osmo Jussila]]n mukaan koko hankkeen takana oli valvontakomission turvallisuusosaston tiedustelujohtaja Fjodorov, joka oli erityisen kiinnostunut Suomessa toimineista emigranttijärjestöistä ja sai käyttöönsä Valpon näistä keräämiä tietoja. Jotkut ovat yhdistäneet ”Leinon vankien” tapauksen aiemmin Helsingissä sattuneeseen puna-armeijan kapteeni [[Ivan Belov]]in ampumiseen. Tapausten yhteydestä ei tosin ole näyttöä. Ilmeisesti valvontakomissio kyllä epäili Suomessa asuneiden venäläisten emigranttien olleen tekemisissä Belovin kuoleman kanssa.<ref>Partanen 2010, s. 348–349.</ref> Lisäksi Nikolai Saarnion kertoman mukaan Savonenkov oli tapaamisessa hotelli Tornissa kysellyt, oliko Belovin tapauksen tutkinta edistynyt.<ref name="Vettenniemi345" />
Keskeisin ”Leinon vankeja” yhdistänyt piirre oli etninen venäläisyys ja toiminta valkoisissa venäläisjärjestöissä. Tämän vuoksi [[Suomen venäläiset]] pelkäsivät tapauksen olevan vain lähtölaukaus muidenkin venäläisemigranttien luovutukselle Neuvostoliittoon.<ref name="Kauppala38" /> Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut.
Rivi 107:
Boris Björkelund kertoi muistelmateoksessaan, että häneltä oli kuulusteluissa kysytty oliko hän käynyt [[Idän Emigranttien klubi]]lla. Hän oli vastannut käyneensä siellä syömässä, koska sieltä sai parempaa ruokaa edullisemmin, mutta kuulustelija merkitsi pöytäkirjaan hänen tunnustaneen olleensa "''tuon neuvostovastaisen terroristisen järjestön aktiivinen jäsen ottaen osaa sen toimintaan''".<ref>Björkelund 1966, s. 49.</ref> Selvinneiden kirjoittamien muistelmien perusteella kuulusteluissa ei käytetty fyysistä pahoinpitelyä, mutta syytettyjä piinattiin järjestelmällisellä [[Valvottaminen|valvottamisella]]. Tosin Björkelundin kertoman mukaan Igor Veriginin päätä hakattiin seinään ensimmäisessä kuulustelussa ja hänen kipeään jalkaansa potkaistiin.<ref name="Kauppala42" />
Parvilahden kirjassaan kertoman mukaan tuomion perusteista saatettiin neuvotella syytetyn kanssa: hänelle sanottiin, että lopullisiin pöytäkirjoihin pitäisi saada lakipykälä, jonka nojalla häntä oli kuulusteltu. Vaihtoehtoina tarjottiin useita rikoslain 58 §:n momentteja, jotka olisivat käsittäneet vakoilua, vastavallankumouksellisen propagandan levittämistä ja terrorismia. Parvilahti tunnusti lopulta kohta 4:n, joka käsitteli vastavallankumouksellista toimintaa ulkomailla, ja hänet tuomittiin sen nojalla.<ref>Parvilahti 1957, s. 89.</ref>
===Tuomiot ja vankeus===
Useimmat ”Leinon vangeista” tuomittiin Neuvostoliiton rikoslain 58 pykälän eri kohtien perusteella. Syytteet koskivat usein kuulumista vastavallankumouksellisina pidettyihin organisaatioihin, toimintaa kansainvälisen porvariston hyväksi, terrorismia tai vakoilua. Kuuluminen mihin tahansa emigranttijärjestöön katsottiin riittäväksi perusteeksi tuomiolle.<ref name="Martelius166" /><ref name="smersh" />
Suurin osa sai kymmenen vuoden pituisen työleiri- tai vankituomion, mikä tuohon aikaan oli 58 §:n perusteella tuomituille itse asiassa suhteellisen lievä rangaistus. Parvilahti ja Dahm saivat harvinaisen lyhyen viiden vuoden tuomion, mutta rangaistuksen suorittamisen jälkeen vuonna 1950 heidät molemmat karkotettiin [[Siperia]]an.<ref name="Partanen349">Partanen 2010, s. 349–351.</ref> Pisimmät, 20–25 vuoden vankileirituomiot saivat Kiril Puškarev, Vladimir Kuznetsov ja Vladimir Bastamov. Tuomioiden keskinäinen pituus ei suoranaisesti vastannut asianomaisten merkittävyyttä. Jopa erehdyksessä pidätetty Vasili Maksimov sai 15 vuoden tuomion.<ref name="Kauppala42" /> Dobrovolski ilmeisesti ainoana joukosta tuomittiin kuolemaan, ja hänet teloitettiin vankilassa vuoden 1946 alussa, joskin muun muassa Björkelund väitti hänen kuolleen vankileirillä.<ref name="Partanen349" /> Eräiden henkilöiden osalta on jäänyt kokonaan epäselväksi, minkälaisten syytteiden nojalla ja kuinka pitkiin rangaistuksiin heidät tuomittiin.
Dobrovolski oli joukosta ainoa, joka tuomittiin edes muodollisesti oikeassa oikeusistuimessa. Muut tuomittiin niin sanotuissa [[NKVD:n erikoisneuvottelukunta|erikoisneuvottelukunnissa]] (Osoboje Soveštšanije), jotka muodostuivat kahdesta NKVD:n ja yhdestä puolueen keskuskomitean jäsenestä. Ne eivät olleet Neuvostoliiton lakiin perustuvia elimiä, eivätkä niiden langettamat tuomiot edes olleet virallisesti rikostuomioita. Erikoisneuvottelukunnat saivat myös jälkeenpäin muuttaa langettamiaan tuomioita miten halusivat.<ref name="Kauppala38" />
Tuomitut suorittivat kaikki rangaistuksensa eri vankileireillä. Heitä haettiin aika ajoin leireiltä takaisin vankilaan viikkojen tai kuukausien mittaisiksi jaksoiksi uudelleenkuulusteltaviksi.<ref name="Kauppala42" /> Luovutetuista armahdettiin ja palasi lopulta Suomeen 11 henkilöä. Ensimmäisinä pääsivät palaamaan Dahm ja Parvilahti vuonna 1954 ja yhdeksän muuta vuosien 1955–1956 aikana. Teloitetun Dobrovolskin ohella viisi muuta ryhmään kuuluneista kuoli vankeudessa surkeiden olojen seurauksena, ja kaksi jäi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon vapautumisensa jälkeen. Mahdollisen kahdennenkymmenennen vangin kohtalosta ei ole tietoa.<ref name="Partanen349" /> Suomen Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen luovuttamien ihmisryhmien joukossa ”Leinon vangeista” kuoli suhteellisesti suurempi osa kuin muista, lähes kolmannes.<ref>Kauppala 2011, s. 42, 44.</ref> Björkelundin mukaan viimeiset Leinon vangit vapautettiin presidentti Paasikiven pyynnöstä, kun tämä oli neuvottelumatkalla Moskovassa vuonna 1955.<ref>Björkelund 1966, s. 332.</ref>
== Tapauksen jälkipuinti ==
===Käsittely Suomen hallituksessa===
Leino kertoi pidätyksistä pääministeri Paasikivelle 23. huhtikuuta 1945, ja tämä keskusteli asiasta ulkoministeri [[Carl Enckell]]in kanssa. Paasikivi ja Enckell katsoivat molemmat, ettei valvontakomission käskyn noudattaminen ollut vältettävissä.<ref name="Partanen339" /><ref name="Paasikivi" /> Suomen päättäjien sisäpiirissä tapauksesta oli jo ehtinyt liikkua erilaisia huhuja. Presidentti [[Carl Gustaf Emil Mannerheim|Mannerheim]] kertoi seuraavana päivänä Paasikivelle kuulleensa "kaupungilla puhuttavan", että Leino olisi vangituttanut 200 "valkovenäläistä" ja että nämä oli viety [[Porkkalan vuokra-alue|Porkkalan neuvostotukikohtaan]].<ref name="Martelius167">Martelius 1994, s. 167.</ref><ref name="Paasikivi" /> Viikon kuluttua pidätyksistä Paasikiven luona kävi entinen oikeusministeri, [[Suomen ruotsalainen kansanpuolue|Ruotsalaisen Kansanpuolueen]] (RKP) kansanedustaja [[Ernst von Born]]. Koska sanomalehdet eivät olleet kirjoittaneet luovutuksista sanallakaan, von Born aikoi tehdä asiasta eduskuntakyselyn.<ref name="Paasikivi"/>
Leino teki pian tapauksesta selkoa presidentille ja muille ministereille [[hallituksen iltakoulu]]istunnossa, jossa kaikki hyväksyivät hänen menettelynsä. Kokemattomuuttaan Leino ei kuitenkaan ottanut huomioon, ettei istunto ollut virallinen eikä siinä pidetty pöytäkirjaa. Tämä seikka koitui hänelle myöhemmin kohtalokkaaksi, sillä hänen poliittiset vastustajansa saattoivat väittää hänen toimineen omavaltaisesti, eikä Leinolla ollut kirjallisia todisteita näitä väitteitä vastaan. Näin syntyi hieman harhaanjohtava mielikuva ”Leinon vangeista”.<ref name="Partanen339" />
Rivi 129:
=== Leinon kaataminen ===
Jälkinäytös tapahtui kolme vuotta alkuperäisen luovutuksen jälkeen, jolloin valvontakomissio oli jo poistunut Suomesta. Yrjö Leinon toimien lainmukaisuutta oli alettu tutkia vuoden 1947 paikkeilla, ja tällöin nousi esille myös ”Leinon vankien” tapaus. Erityisen metelin nosti kansanedustaja von Born.
Toukokuussa 1948 tuli eduskunnan täysistunnon käsittelyyn perustuslakivaliokunnan lausunto tapauksesta. Siinä todettiin Leinon menetelleen lainvastaisesti, mutta esitettiin, että asian annettaisiin raueta olosuhteet huomioiden. Esitys hyväksyttiin.<ref>Vettenniemi 2004, s. 349.</ref> Presidentti Paasikivi valtuutti luovutuksen aikana oikeusministerinä toimineen [[Urho Kekkonen|Urho Kekkosen]] lukemaan eduskunnan istunnossa 19. toukokuuta lausunnon, jossa kerrottiin Paasikiven ja koko hallituksen hyväksyneen Leinon menettelyn. Yksityisesti Paasikivi ja Kekkonen olivat tosin molemmat sitä mieltä, että Leino olisi voinut pelkästään pidättää valvontakomission nimeämät henkilöt, mutta jättää itse luovutuksen tekemättä.<ref>Pasikivi 1985, s. 610–611.</ref> Vaikka eduskunta hyväksyikin valiokunnan mietinnön, esitti [[Kokoomus|kokoomuksen]] eduskuntaryhmän puheenjohtaja [[Arvo Salminen]] samana päivänä Leinolle asian johdosta henkilökohtaista epäluottamuslausetta, joka meni läpi äänin 81–61. Epäluottamuslauseen puolesta äänestivät kokoomuksen, [[Maalaisliitto|maalaisliiton]], [[Kansallinen edistyspuolue|edistyspuolueen]] ja RKP:n ryhmät sekä yksi sosiaalidemokraatti, vastaan SKDL:n ryhmä sekä 15 [[Suomen Sosialidemokraattinen Puolue|SDP:n]] edustajaa. Monet pidättäytyivät äänestämästä, mukaan luettuina kaikki ministerit. Pääministeri [[Mauno Pekkala]] istui äänestyksen aikana [[Smolna]]ssa odottamassa lopputulosta aikomattakaan lähteä eduskuntaan. Sihteeri [[Toivo Heikkilä]]n muistelmien mukaan Pekkala oli valmis uhraamaan Leinon pelastaakseen muun hallituksen.<ref>Heikkilä 1965, s. 232−233.</ref> Silloisen eduskunnan puhemiehen [[Karl-August Fagerholm]]in mukaan Arvo Salminen ei itse uskonut ehdotuksensa läpimenoon, koska sosialidemokraatit eivät Salmisen käsityksen mukaan olisi halunneet myötävaikuttaa Leinon kaatamiseen, ja niinpä Salminen yllättyikin täysin, kun epäluottamuslause tulikin hyväksytyksi. Äänestys suoritettiin myöhään yöllä, jolloin suuri osa kansanedustajista oli poissa. Myös Fagerholm on myöntänyt, että hänellä olisi puhemiehenä ollut mahdollisuus lykätä äänestys myöhempään ajankohtaan, jolloin paikalla olisi ollut enemmän kansanedustajia.<ref>K.-A. Fagerholm: ''Puhemiehen ääni'', s. 227. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.</ref>
| |||