Ero sivun ”Kampiliira” versioiden välillä

'''Kampiliira''' on 1000-luvulla luultavasti [[Espanja]]n pohjoisosien [[luostari|luostareissa]] kehitetty soitin, jossa kieliä[[kieli (soitin)|kieli]]ä soitetaan jousen sijasta kammesta pyöritettävällä puukiekolla. Luostareissa ei harrastettu soitinmusiikkia, mutta laulun opiskeluun tarvittiin apuvälinettä, jolla voitiin saada kuuluviin intervalleja. Soittimeen kuuluu erityinen koskettimisto, jolla lyhennellään melodiakielen soivaa pituutta. Kolmas erityinen piirre, kiekon ja koskettimiston lisäksi, ovat ns. borduunakielet, jotka soivat koko ajan samassa sävelkorkeudessa ja luovat melodialle harmonisen perustan.

1100-luvulla kampiliira oli kiertävien trubaduurien[[trubaduuri]]en soitin ja se oli siihen mennessä kehitetty pieneksi ja helposti mukana kuljetettavaksi laatikkomaiseksi sinfonye-malliksi. 1300-luvulle tultaessa soitisoitin oli kuitenkin kokenut jo huomattavan arvonalennuksen: siitä oli tullut sokeiden kerjäläisten soitin. Tähän aikaan se oli jo kansansoittimena koko Euroopassa.

1400-luvun kampiliira näyttäytyy meille [[Hieronymus BoschinBosch]]in triptyykissä "Maallisten ilojen puutarha". Se on keskeisellä paikalla kuvapaneelissa, jossa kuvataan sielujen piinaa helvetissä (kaikkea soitinmusiikkia pidettiin tuolloin syntisenä). Kuvasta näkyvät soittimen yksityiskohdat niin selvästi, että Bosch on varmasti käyttänyt mallinaan oikeaa soitinta. Nykypäivänä on rakennettu toimivia rekonstruktioita tuon kuvan mukaan.

[[Barokki|Barokin]] aikaan tultaessa kampiliira koki uuden nousun. Kansanmusiikista tuli hetkeksi muotia ja hoveissakin soitettiin säkkipilliä ja kampiliiraa. Tunnetut säveltäjät tekivät musiikkia kampiliirallekin. Oppikirjojakin julkaistiin. Ranskan[[Ranska]]n parhaimmat soitinrakentajat kehittelivät soitinta ja tuolloin syntyi nykyäänkin yleisin tyyppi: luutun pyöreäpohjaisella kaikukopalla varustetut soittimet. Tuolloin soittimeen lisättiin kanteen kiinnitetyt ohuet sympaattiset kielet, jotka värähtelevät ja soivat kun soittimen kansi värähtelee. Raksutuksen käyttö kehitettiin erittäin hienostuneeksi efektiksi

Ranskan vallankumous lopetti hovielämän kukoistuksen ja kampiliira palasi kansansoittimeksi, mutta nyt teknisesti ja esteettisesti kehittyneempänä. Kasnsanmusiikkisoittimena kampiliira on elänyt siellä täällä Euroopassa, mutta sen vahvimmat alueet ovat olleet Ranskassa ja Unkarissa[[Unkari]]ssa sekä Espanjan pohjoisosissa. 1800-luvulla Ranskassa oli eräillä paikkakunnilla sarjavalmistustakin.

1960-luvun aikana koko maailmassa heräsi kiinnostus kansanmusiikkiin ja silloin kampiliirakin löydettiin uudestaan. Kansanpelimannit opettivat nuoremmille taitojaan ja pian soittimen opetusta saattoi saada joissakin musiikkioppilaitoksissakin. Samoihin aikoihin löydettiin myös instrumentille tehty barokkimusiikki. Soitinrakentajat kehittivät nykyaikaan sopivia malleja tutkimalla vanhoja soittimia.

Suomen vanhin tieto kampiliirasta on 1430-luvulta: eräässä perunkirjassa mainitaan vainjan omaisuutena sinfonye. Maastamme on löytynyt vain yksi vanha soitin Joensuusn suunnalatsuunnalta, sekin on keskeneräinen ja luultavasti asiaa tuntemattoman yritelmä. Ehkä sen on tehnyt Venäjän armeijassa palvellut ukrainalainen? Ukrainan[[Ukraina]]n viimeiset kampiliiransoittajat katosivat Stalinin ajan vainoissa.

Tunnetuin soittaja on varmaankin Nigel Eaton Englannista. Hän esiintyi 1990-luvun alussa Robert Plantin ja Jimmy Pagen maailmankiertueella ja silloin myös MTV:n katsojat saivat kuulla taitavaa kampiliiransoittoa. Gilles Chabenat on toinen tunnettu nykysoittaja, hän vieraili [[Värttinä (yhtye)|Värttinän ]] Ilmatar-levylläkin. Pohjoismaissa Harald Pettersson on soittanut kampiliiraa Nordmanin suuren suosion saaneilla levyillä.

Kansan- ja maailmanmusiikin lisäksi soitinta kuulee edelleen barokkimusiikissa ja keskiajan musiikissa (suomalainen [[Oliphant]]-yhtye on käyttänyt jonkin verran sinfonye -kampiliiraa levyillään). Kampiliira on myös jonkin verran käytössä rockin ja kokeilevan jazzin parissa.