Ero sivun ”Eläimet” versioiden välillä

Eläinlajeja esiintyy niin maalla, vedessä kuin ilmassakin. Lentokykyisiä eläimiä ovat monet [[hyönteiset]], kuten [[perhoset]], ja suuri osa [[linnut|linnuista]] sekä [[lepakot]]. Vedessä elävistä eläimistä tutuin ryhmä ovat [[kala|kalat]] ja maaelämään sopeutuneista nisäkkäät, kuten esimerkiksi [[kettu]], [[norsut]] ja [[metsäjänis]]. Eläimiä tai eläinryhmiä ei voi kuitenkaan tarkasti määritellä näin, sillä osa eläimistä on sopeutunut elämään eri kerroksissa, kuten vaikkapa maalla ja vedessä (esim. [[hylkeet]], [[sammakot]] ja [[kilpikonnat]]). Vuonna 2011 [[Census of Marine Life]] arvioi lajien määräksi noin 8,7 miljoonaa, joista 6,5 miljoonaa on maaeläimiä ja 2,2 miljoonaa merieläimiä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.sciencedaily.com/releases/2011/08/110823180459.htm | Nimeke = How many species on Earth? About 8.7 million, new estimate says | Julkaisu = Science Daily | Ajankohta = 24.8.2011 | Viitattu = 31.10.2014 | Kieli = {{en}}}}</ref> Vain pienen osan lajeista on arvioitu olevan [[selkärankaiset|selkärankaisia]] loppujen ollessa [[selkärangattomat|selkärangattomia]]. Eläinlajeja on hävinnyt paljon olosuhteiden muutosten vuoksi, ja nykyään ihmisen toimintaa pidetään tärkeimpänä syynä eläinlajien [[Uhanalaisuus|uhanalaistumiselle]].

Muun muassa Suomen lainsäädäntö katsoo eläimet esineiksi, joskin näkemys on monissa Euroopan maissa muuttumassa. Esimerkiksi Alankomaiden ja Norjan laeissa korostetaan eläinten itseisarvoa. Sveitsin eläinsuojelulaissa erikseen korostetaan, että eläin ei ole esine.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://www.vihrealanka.fi/uutiset/lakiuudistuksen-suuri-kysymys-onko-el%C3%A4in-vain-esine|nimeke=Lakiuudistuksen suuri kysymys: Onko eläin vain esine?|julkaisu=Vihreä Lanka|julkaisija=|viitattu=22.5.2017|tekijä=|ajankohta=20.9.2012}}</ref>

[[Tiedosto:Animal cell structure en.svg|thumb|300px|Kaaviokuva, jossa tyypillisimpiä eläinsoluun kuuluvia soluelimiä.]]

Kaikilla eläimillä on eläinsoluja, jotka ovat [[Aitotumaiset|aitotumaisia]] eli niissä on [[tuma]] ja sitä suojaava [[tumakotelo]] (nisäkkäillä poikkeus: [[punasolu]]<ref>Poikkeus koskee ainoastaan nisäkkäitiä, muilla selkärankaisilla punasoluissa on tuma.</ref>). Solut ovat erikoistuneet tiettyyn tehtävään ja ne muodostavat [[kudos|kudoksia]]. Esimerkiksi [[neuroni|hermosolu]]t muodostavat [[hermokudos|hermokudoksia]]. Solujen koko ja muoto vaihteleevaihtelevat hyvin paljon. Esimerkiksi ihmisen kohdalla [[munasolu]] on koko ihmiskehon suurin solu, ja sen voi nähdä jopa paljain silmin (halkaisija n. 1 mm), mutta pienin on taas siittiö (alle 60 µm pitkä). Toisaalta ihmiskehon pisin hermosolu on jopa metrin pituinen.

Eläinsolulla ei ole kasvisolun tapaan suojaavaa [[soluseinä]]ä, mutta solua koossa pitää ohut [[endoplasmakalvosto|solukalvo]].<ref name=cell>{{Verkkoviite | Osoite = http://micro.magnet.fsu.edu/cells/animalcell.html | Nimeke = Animal Cell Structure | Julkaisija = Florida State University | Tekijä = Davidson, Michael W. | Viitattu = 31.10.2014 | Kieli = {{en}}}}</ref> Sen tehtävänä on myös huolehtia solun sisäisestä aineiden vaihdosta, eli sen toiminta on olennaisesti osana [[soluhengitys]]tä. Solukalvo suojaa sisälleen nestemäistä [[solulima]]a, jonka tehtävänä on lähinnä kuljettaa ravinteita ja toimia muutoinkin solun sisäisen viestinnän välittäjänä. Solulimassa sijaitsee aitotumallisilla soluilla erilaisia soluelimiä, joiden tehtävät poikkeavat proteiinisynteesistä soluhengitykseen. Eläinsolu tarvitsee myös erillisen [[solun tukiranka|tukirangan]], joka pitää soluelimiä paikoillaan ja antaa solulle tukea sekä muodon. Tukiranka muodostuu erilaisista säikeistä ja filamenteista.

Soluelimistä [[lysosomi]] vastaa solun sisäisestä ”jätteen huollosta””jätteenhuollosta”.<ref name=cell/> Se tuhoaa solun omia vaurioituneita soluelimiä ja tuhoaa solun sisälle päässeitä [[Bakteerit|bakteereita]] tai vieraita aineita. Lysosomeja syntyy [[Golgin laite|Golgin laitteessa]], joka vastaa myös [[ribosomi]]en pinnalla tapahtuvasta proteiinin valmistuksen viimeistelystä. Ribosomit sijaitsevat pääasiallisesti [[solulimakalvostoEndoplasmakalvosto|solulimakalvostossa]]ssa, jolloin ne yleensä tuottavat proteiineja solun ulkopuolelle. Solulimakalvostossa irti olevat ribosomit sen sijaan yleensä tuottavat proteiineja solun omiin tarkoituksiin. Golgin laite lisää proteiineihin rikkiä ja fosforia sekä tarvittaessa pätkii proteiineja pienemmiksi.

[[Mitokondrio]]t huolehtivat solun energiataloudesta.<ref name=cell/> Sen sisällä tapahtuu kemiallisia reaktioita, jotka muuntavat [[glukoosi]]n sisältämän energian [[Adenosiinitrifosfaatti|ATP]]-molekyyleiksi, joita muut soluelimet voivat hyödyntää energialähteenä omille toiminnoilleen. Eniten mitokondrioita on runsaasti energiaa vaativissa soluissa kuten maksa- ja lihassoluissa. Näiden solujen mitokondrioiden lukumäärä vaihtelee muutamista kymmenistä jopa satoihin. Mitokondriot poikkeavat muista soluelimistä siinä, että silläniillä on oma [[DNA]].

Solun suurin elin on tuma, joita solussa on tavallisesti yksi. ja seTuma sisältää solun perimäaineksen. Monitumaisia soluja ovat esimerkiksi poikkijuovaiset lihassolut. ja kehittyneelläKehittyneellä punasolulla ei ole lainkaan tumaa. Tuman erottaa muusta solusta solukalvostoon kiinnittynyt tumakotelo, jonka pinnalla on myös ribosomeja. Tumakotelo ei ole täysin tiivis, vaan siinä on pieniä tumahuokosia, joiden avulla viestit muualta solultasolusta pääseepääsevät tumaan ja tuman lähettämät viestit pääsevät muualle soluun. Tuman sisällä on lisäksi [[tumalima]] ja [[Tumajyvänen|tumajyväsiä]].

Eläinkunnan yksi tutkituimmista pääjaksoista on [[selkäjänteiset]], sillä siihen kuuluvat suurimmat ja helpoimmin tutkittavat kohteet eli selkärankaiset. Selkäjänteisiin kuuluu myös selkärankaisiin verrattaen alkeellisia eliöitä ([[suikulaiset]] ja [[vaippaeläimet]]). Näitä kolmea ryhmää kuitenkin yhdistää se piirre, että niillä on ainakin jossakin kehitysvaiheessa [[selkäjänne]], selkäydin, pyrstö tai häntä ja kiduksen aiheet. Osa näistä piirteistä kuitenkin surkastuu sikiönkehityksen aikana, mutta kaikilla niillä selkäytimestä kehittyy hermosto. Esimerkiksi ihmisellä kiduksen aiheet, häntä ja selkäjänne ovat surkastuneet. Selkärankaisilla selkäjänteestä kehittyy [[selkäranka]].

Selkärankaisilla eläimillä on pitkälle kehittynyt [[keskushermosto]], joka ohjailee yksilön liikkumista, kommunikointia, tunteita, aisteja ja muistia. Suuren kokonsa vuoksi selkärankaiset ovat muita eläimiä enemmän kosketuksissa ihmisten kanssa (mm. [[nisäkkäät]], [[linnut]], [[sammakot]], [[matelijat]]), mikä selittää sen miksi selkärankaisia on tutkittu niin paljon. Hermoston lisäksi selkärankaisten muut [[elimistö]]t ovat pitkälle kehittyneitä. Useimmilla eläimillä on ainakin tietyntyyppinen hermosto, mutta kaikkein alkeellisimmilta eläimiltä hermosto puuttuu täysin (esim. [[sienieläimet]]). Esimerkiksi hyönteisillä on tikapuumainen hermosto, johon kuuluu myös [[aivot]].

Tiede tuntee nykyään noin 40&nbsp;000 selkärankaislajia. Kehittyneen hermoston ja tukielimistön ansiosta lajit ovat onnistuneet sopeutumaan niin vesi- kuin maaelämäänkin. Osa lajeista on myös lentokykyisiä. Tästä huolimatta selkärankaiset edustavat vain pientä osaa kaikista eläinlajeista (2–3 %). Loput lajeista on selkärangattomia, joihin kuuluu kirjavajoukkokirjava joukko eliöitä: matoja, hyönteisiä, [[Hämähäkit|hämähäkkejä]] ja [[Nilviäiset|nilviäisiä]]. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin se, ettei niillä ole lainkaan selkärankaa. Selkärankaisiin verrattuna selkärangattomat ovat yleensä varsin pienikokoisia, vain joitain senttimetrejä pitkiä.

Eläimet jaetaan tavallisesti [[tasalämpöisyys|tasalämpöisiin]] ja [[vaihtolämpöisetVaihtolämpöisyys|vaihtolämpöisiin]]. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki muut eläimet paitsi linnut ja nisäkkäät. Linnuilla tasalämpöisyyttä esiintyi jo [[Dinosaurukset|dinosaurusten]] elinaikana.<ref>Prisma:. 5.1.2009.</ref> Vaihtolämpöiset eläimet ovat sellaisia, jotka eivät säätele omaa ruumiinlämpöään sisäisten mekanismien avulla, vaan se vaihtelee ympäristön lämpötilan mukana. Tasalämpöiset eläimet taas pystyvät ruumiintoimintojensa avulla säätelemään omaa ruumiinlämpötilaansa. Tieteellisissä teksteissä saattaa törmätä termeihin ''endoterminen'' tai ''eksoterminen''. Näistä edeltävä tarkoittaa tasalämpöistä (''endo-'', ’sisäinen’) ja jälkimmäinen vaihtolämpöistä (''ekso-'', ’ulkoinen’). Tasalämpöiset pyrkivät vähentämään lämpöhukkaa turkin tai höyhenpeitteen avulla tai voivat yrittää lisätä lämpöhukkaa läähättämällä tai [[hiki|hikoilemalla]], joka toisaalta voi johtaa nestetasapainon järkkymiseen.

Vaihtolämpöisillä eläimillä, kuten [[Matelijat|matelijoilla]], [[Sammakot|sammakoilla]] ja kaloilla on kuitenkin kehittynyt erilaisia keinoja, joiden avulla ne voivat kohottaa ruumiinlämpötilaa ympäristöä korkeammalle. Esimerkiksi [[merileguaani]] paistattelee päivää ruumiinlämpötilan kohottamiseksi. Päivän paistattelu voi olla kuitenkin liian vaarallista, sillä pedot voivat tällöin uhata niitä. Eloonjäämisen parantamiseksi eräseräällä liskolajilla on erityinen lämpöä keräävä elin päässä, jolloin se voi kaivautua kaulaansa myöten maahan ja jättää vain päänsä maanpinnalle. Tämä elin siirtää lämmön lopulta verenkierron avulla koko elimistöön. Tämän on myös syy sille, että vaihtolämpöiset ovat aktiivisia päivisin tai vain silloin kun aurinko lämmittää ilmaa tarpeeksi, ja siksi niitä ei elä kovin pohjoisilla alueilla (missä nisäkkäät ja linnut taas pärjäävät).

Suurin osa koko eläinkunnan lajeista kykenee tavalla tai toiselle liikkumaan itsenäisesti koko elämänsä ajan tai ainakin osan siitä. Vain [[niveljalkaiset|niveljalkaisilla]] ja selkärankaisilla on erityisesti liikkumiseen tarkoitetut raajat.<ref>{{Verkkoviite|julkaisu=Encyclopædia Britannica|tekijä=|ajankohta=| Osoite = http://www.britannica.com/EBchecked/topic/25501/animal | Nimeke =Animal| Julkaisija =Encyclopedia Britannica | Viitattu =21.1.2009 | Kieli ={{en}} }}</ref> Selkärankaisilla raajat rakentuvat luista, joita lihakset liikuttavat. Niveljalkaisilla taas on [[ulkoinen tukiranka]], johon kiinnittyneet lihakset saavat raajat liikkumaan. Linnuilla on myös maassa kulkemista varten raajat, mutta useimmat linnut kuitenkin ovat lentokykyisiä. Lintujen lisäksi useat hyönteiset pystyvät myös lentämään.

Yksinkertaisemmat eläimet taas voivat liikkua [[värekarva|värekarvojen]] (esim. [[rataseläimet]] ja [[laakamadot]]) avulla tai, ryömiä ([[Lierot|kastemadot]]), tai liukua ([[Kotilot|etanat]]). [[Mustekalat]] voivat liikkua vedenpohjassa lonkeroita liikuttamalla tai vaihtoehtoisesti [[Sifoni (biologia)|sifoni]]-nimisellä suihkumoottorin toimintaa muistuttavalla elimellä.

Lihansyöjien kohdalla ravinnon määrästä tai sen ravintoainepitoisuudet eivät ole ongelma, vaan lähinnä sen hankinta. Tämän ongelman ratkaisemiseksi eri eläimillä on eri saalistustapoja. Esimerkiksi [[hämähäkit]] saalistavat kutomalla hankalasti erotettavia [[Hämähäkinverkko|seittejä]] ja odottaaodottavat vain jonkin hyönteisen lentävän siihen. [[Leijona]]t ja [[susi|sudet]] taas saalistavat ryhmissä. Lihan- ja kasvinsyöjillä on ravintoon erikoistuneet hampaat tai nokat.

Luonnossa elää edelleen lajeja, kuten kalat ja jotkin sammakkoeläimet, jotka ovat sopeutuneet ainoastaan vedessä elämiseen. Veteen sopeutuneiden eläinlajien ja etenkin merieläinten etuna on elinolosuhteetelinolosuhteiden hidas muuttuminen. Merten ja valtamerien eläinten monimuotoisuus painottuu rannikoille ja koralliriutoille, jotka tarjoavat paitsi ravintoa myös hyvän piilopaikan saalistajilta. Koralliriutat itsessäänkin rakentuvat itse asiassa [[korallieläimet|korallieläimistä]]. On arvioitu, että koralliriutoilla elää neljännes merten lajistosta, joten niiden tuhoutuminen olisi suuri menetys merielämän [[biodiversiteetti|monimuotoisuudelle]].<ref>{{Verkkoviite | julkaisija=|tekijä=|Osoite = http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/onko_meilla_varaa_menettaa_koralliriutat_ | Nimeke = Onko meillä varaa menettää koralliriutat? | Julkaisu = Tiede.fi | Ajankohta = 7.11.2008 | Viitattu = 31.10.2014}}</ref> Merieläinten pääravinnon lähde on [[plankton]].

Eläimet ovat aktiivisia hyvin eri aikoihin vuorokaudessa. Suurin osa nisäkkäistä nukkuu öisin ja on aktiivinen päiväsaikaan (diurnaalisuus), mutta monet nisäkkäät ovat sopeutuneet hämärään aikaan tai yöelämään, koska silloin on esimerkiksi saalistajia vähemmän. TämänTämä on kasvinsyöjien kannalta edullinen piirre. Kotieläinten kohdalla muutamien eläinten, jotka luonnossa liikkuvat hämärään tai öiseen aikaan, on havaittu muuttuneen päiväeläimiksi. Esimerkiksi [[kissa]] on luonnossa hämärän ajan eläin, mutta kotieläimenä ne ovat muuttaneet elintapoja sopimaan paremmin ihmisen päivärytmiin.

Eläinten aistit kehittyvät pitkälti aktiivisuusajan mukaisesti. Yöeläimillä on usein kokoonsa suhteutettuna suuremmat silmät ja ne ovat [[Likinäköisyys|likinäköisiä]], koska ne tarvitsevat näköänsä lähinnä sellaisissa etäisyyksissä, joista sene voivoivat hyökätä saaliinsa kimppuun. Muuten ne luottavat muihin aisteihinsa. Päiväaikaan on taas hyödyllistä havaita vihollisia pitkien matkojen päästä, jolloin kuuloaistista ei ole niin paljoa hyötyä. Öiseen aikaan liikkuvilla sammakoilla ja linnuilla on poikkeuksellisen tarkka [[syvyysnäkö]], josta esimerkiksi [[Pöllöt|pöllöjen]] kohdalla kertoo niiden silmien sijoittuminen suoraan eteen, eikä sivuille, jolloin niiden stereonäkö on parempi. Uudessa-Seelannissa elävä [[Kiivit|kiivi]]-lintu suunnistaa hajuaistinsa turvin.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Roots, Clive | Nimeke =Nocturnal Animals | Vuosi =2006 |Sivu =2–3 | Julkaisija =Greenwood Publishing Group | Tunniste =ISBN |Isbn=978-0-313-33546-4 }}</ref> Yöeläinten suuret silmät johtuvatselittyvät siitäsillä, että suuretsuurikokoiset silmät kasvattavat [[verkkokalvo]]n pinta-alaa, jolloin verkkokalvolle pääsevän valon määräkin suurenee. Verkkokalvolla yöeläimillä on paljon valoa aistivia [[sauvasolu]]ja, jotka parantavat hämäränäköä. Kääntöpuolena taas on se, että yöeläimillä on erittäin vähän värinäköön erikoistuneita [[tappisolu]]ja, elijoten yöeläimet ovat käytännössä [[Värisokeus|värisokeita]].<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Roots, Clive | Nimeke =Nocturnal Animals | Vuosi =2006 |Sivu =4 | Julkaisija =Greenwood Publishing Group | Tunniste =ISBN |Isbn=978-0-313-33546-4 }}</ref> Päiväsaikaan yöeläimet pystyvät kyllä kulkemaan, mutta niiden on suojeltavat silmiään turhalta valolta.

Samanlaista vaihtelua aktiivisuuden suhteen on myös eri vuodenaikojen välillä. Lämpimillä alueilla ei tällaistatällainen vaihtelu saattaa johtua sade- ja kuivakausista, mutta lähempänä [[Napa-alue|napa-alueita]] talvet ovat yleensä niin kylmiä, että monet selkärankaiset ja hyönteiset hidastavat ruumiintoimintojaan oleellisesti vähentääkseen energiankulutusta. On myös tavallista, että eläimet hankkivat ruokaa talvivarastoon tai syövät itsensä kylläiseksi talvenvaraltatalven varalta.

Eläimet voivat lisääntyä joko [[suvuton lisääntyminen|suvuttomasti]] tai [[suvullinen lisääntyminen|suvullisesti]]. Suvuttoman lisääntymisen etuna on se, että eliö voi lisääntyä ilman toista sukupuolta. Toisaalta heikkona puolena on se, että syntyneet jälkeläiset ovat geneettisesti identtisiä, jolloin jälkeläiset perivät niin hyvät kuin huonotkin ominaisuudet vanhemmaltaan. Esimerkiksi laakamadot voivat lisääntyä siten, että ne muodostavat omasta ruumiistaan kurouman, joka lopulta kuroutuu kokonaan irti vanhemmasta, jolloin uusi jälkeläinen on syntynyt. [[Kuroutuminen]] on yleisintä sienien ja kasvien keskuudessa. Vastaavalla tavalla voivat lisääntyä myös [[sienieläimet]]. Jotkin eläimet, kuten [[kirvat]] ja ''[[Cnemidophorus]]''-teijulisko, voivat lisääntyä [[partenogeneesi|partenogeneettisesti]] eli neitseellisesti.

Suvutonta lisääntymistä huomattavasti yleisempi keino on suvullinen lisääntyminen. Se vaati kaksi eri sukupuolta, mutta toisaalta etuna on [[Perinnöllinen muuntelu|geneettinen muuntelu]].

Suppeassa taksonomiassa eläinkunta jaotellaan pääjaksoihin (vrt. kasvi- ja sienikuntien kaaret), joita nykytutkimuksen mukaan on 36 kappaletta, jotka sisältävät vielä olemassa olevia eliölajeja. Vanhemmissa lähteissä saatetaan [[onteloeläimet]] (''Coelenterata'') vielä tunnistaa omaksi pääjaksoksi, mutta nykyisin se on yhdistetty polttiaiseläimiin. Tietyissä yhteyksissä eläinkunnan tieteellisestä nimestä saatetaan käyttää muotoa ''Metazoa'' tutumman ''AnimaliaAnimalian'' sijasta.<ref>’’Henderson’s''Henderson’s Dictionary of Biology'', s. 36.</ref> Tällä samalla termillä saatetaan myös viitata vain monisoluisiin, mutta useimmin sillä tarkoitetaan koko eläinkuntaa.

Laajasta monimuotoisuudestaan huolimatta muutamien piirteiden voidaan katsoa yhdistävän kattavasti kaikkia eläimiä. Eläimet ovat monisoluisia ja niiden soluissa on sen toimintaa ohjaava yksikkö, [[tuma]]. Lisäksi ne ovat toisenvaraisia, jolloin niiden soluissa ei ole yhteyttämiskykyisiä soluelimiä, kuten vaikkapa [[kasvit|kasveilla]] on [[fotosynteesi]]ä ylläpitäviä [[viherhiukkanen|viherhiukkasia]]. Eläinsoluilta puuttuu kokonaan soluseinä, joka löytyy [[sienet|sieniltä]] ([[kitiini]]ä) ja kasveilta ([[selluloosa]]a). Suurimmalla osalla eläimistä on liikkumiskyky ainakin osan aikaa niiden elämästä, ja alkionkehityksessä niiden elimet muodostuvat kahdesta tai kolmesta solukerroksesta (ekto-, meso-, ja endodermi).

Täsmällisemmässä taksonomiassa eläinkunta jaetaan kahteen alakuntaan: [[Sienieläinmäiset|sienieläinmäisiin]] (''Parazoa'') ja monisoluisiin (''Eumetazoa''). Sienieläinmäisiltä puuttuu kokonaan symmetrinen rakenne, kun taas monisoluisilla on tietty säännöllinen rakenne ja symmetria. Lisäksi monisoluisten kohdalla kudosrakenteet muodostavat elimiä, jotka vastaavasti ovat osa elimistöä (esim. [[ruoansulatus|ruoansulatuselimistö]]). Sienieläinmäisiin kuuluu kaksi pääjaksoa: laakkoeläimet (''Placozoa'') ja sienieläimet (''Porifera''). ''Eumetazoa''-alakunta jaetaan edelleen symmetriatyypin perusteella kahtia: säteittäissymmetrisiin (''Radiata'') ja kaksikylkisiin (''Bilateria''). Kaksikylkisillä eläimiltäeläimillä löytyyon symmetria-akseli, jonka molemmilta puolilta löytyy vastaava osa. Esimerkiksi [[Perhoset|perhosen]] molemmat siivet ovat samanlaisia, mutta toinen on vain peilikuva. Kaksikylkissymmetrisiltä eläimiltä voidaan löytää etu- ja takapään lisäksi myös sivusuunnassa oikea ja vasen puoli sekä ylä- ja alapuoli. Säteittäissymmetrisiltä eläimiltä voidaan määrittää ainoastaan ylä- ja alapuoli ja ne voidaan jakaa usealla eri tavalla niin, että lopputuloksena on lähes identtiset osat.<ref>''The Rise of Animals'', s. 239.</ref>

Kaksikylkiset jaetaan vielä kolmeen osaan: 1. [[ruumiinontelottomat]] 2., [[valeruumiinonteloiset]] 3.ja [[ruumiinonteloiset]]. Ruumiinonteloiset jaetaan vielä alkusuisiin (''Protostomata'') ja jälkisuisiin (''Deuterostomata''). Nämä kaksi ryhmää eroavat erityisesti niiden alkionkehityksessä, jossa ensimmäisellä ryhmän jäsenillä alkionkehityksessä [[blastopori]]sta kehittyy suu ja peräaukko kehittyy myöhemmin, kun jälkimmäisen ryhmän lajeilla blastoporista kehittyy peräaukko, ja suu kehittyy muualta.<ref>{{Verkkoviite|osoite=http://www.bio-medicine.org/biology-dictionary/Blastopore/|nimeke=Blastopore|julkaisu=Bio-Medicine|julkaisija=|viitattu=22.5.2017|tekijä=|ajankohta=|kieli={{en}}}}</ref>

Alla on luettelo eläinkuntaan kuuluvista pääjaksoista ja lyhyt kuvaus niiden tyypillisestä rakenteesta. Lähteenä on käytetty [http://www.itis.gov/servlet/SingleRpt/SingleRpt?search_topic=TSN&search_value=202423 Integrated Taxonomic Information Systemin] taksonomista tietokantaa ''(21.1.2009)'' ja täydennetty ''Grzimek'sGrzimek’s Student Animal Life Resource'' -kirjasarjalla (Thomson, 2005), johon kuvauksetkin pääosin perustuvat.

| [[Laakkoeläimet]] || ''Placozoa'' || ''[[Sienieläinmäiset|Parazoa]] ''-alakuntaan kuuluva yhdestä solukerroksesta koostuva, vain yhden lajin sisältävä (''[[Trichoplax adhaerens]]''), pääjakso. Lajia tavataan esimerkiksi Välimeressä.|| 1

| [[Sienieläimet]] || ''Porifera''|| Alkeellisia eläimiä, joilla ei ole kudoksia, verenkiertoa, aisteja tai hermostoa. Elävät pääosin merissä, mutta jotkin lajit elävät myös muissa vesistöissä ([[järvisieni]]). Tukiranka piitä tai kalkkia. Eivät pysty liikkumaan ja lisääntyvät suvullisesti tai suvuttomasti kuroutumalla. Pystyvät uusimaan tuhoutuneen osan. Kuuluvat '' [[Sienieläinmäiset|Parazoa]] ''-alakuntaan. Esimerkkilajina [[pesusieni]].|| n.&nbsp;5&nbsp;000

| [[Karhukaiset]] || ''Tardigrada''|| Ovat alle millimetrin kokoisia eläimiä ja tunnettuja kyvystä selviytyä äärioloissa. Ne pystyvät elämään esimerkiksi kiehuvassa vedessä tai selviytymään muutaman minuutin ajan hieman absoluuttista nollapistettä korkeammissa lämpötiloissa (−272 °C).|| yli&nbsp;1&nbsp;000

| [[Makkaramadot]] || ''Priapulida''||Merenpohjissa eläviä lihaksikkaita ja lieriömäisiä matoja., Niilläjoilla ei ole verenkiertoa.|| 17

| [[Nivelmadot]] || ''Annelida'' || Kaksikylkisiä, joilla on ruumiinontelo ja verenkiertoelimistö. Lisäksi sillä on värähtelyä ja valoa aistiva hermosto. Esimerkkilajina [[kastemato]]. || n.&nbsp;15&nbsp;300

| [[Tupsumadot]] || ''Phoronida''<br />([[Berthold Hatschek|Hatschek]], 1888) || Noin 45 cm:nsenttimetrin pituisia matoja, joista osa kykenee venyttämään itsensä lähes viisinkertaisesti pitemmäksi. Niillä ei ole päätä, mutta ruoansulatus ja hermosto niiltä löytyy. Niiden munuaisenkaltaiset elimet toimivat verenkierron puhdistajina, mutta myös sukueliminä.|| n.&nbsp;12

Vanhimmat elämään viittaavat löydöt (sinibakteerien muodostamat [[stromatoliitti|stromatoliitit]]) ovat peräisin eoarkeeiselta kaudelta eli noin 3,5–3,8 miljardin vuoden takaa ja ensimmäiset happea tuottavat solut kehittyivät geologisessa mielessä erittäin nopeasti, vain muutama sata miljoonaa vuotta myöhemmin. Maapallo oli tuolloin noin yhden miljardin vuoden ikäinen. Ennen kuin [[Maa]] oli täyttänyt 3kolme miljardia vuotta, kaikki elävät organismit olivat prokaryootteja eli esitumallisia. Niiden solurakenne on hyvin alkeellinen, sillä niiltä puuttuvat monimutkaiset soluelimet eikä niillä ole kotelon ympäröimää tumaa, vaan sen genomi on hajallaan solulimassa.

[[Mesoproterotsooinen maailmankausi|Mesoproterotsooisen kauden]] alussa maapallolle ilmaantui kuitenkin eukaryootteja eli esitumallisista eliöistä kehittyneitä yksisoluisia ([[alkueliöt]]), joiden solurakenne on huomattavasti aiempaa monimutkaisempi. Ne sisälsivät sellaisia soluelimiä, joita löytyy edelleen eläinsoluista. Mielenkiintoisena piirteenä erään alkueliöihin kuuluvan [[siimaeliö]]n käyttäytymisessä on, että vaikka suurin osa niistä elää yksin, saattavat ne joissakin olosuhteista muodostaa ryhmiä. Taipumuksen luoda ryhmiä on ollut suuri harppaus kohti eläinperäisen elämän muodostumista, sillä vaikka siimaeliöt elivätkin ryhmässä, ne toimivat edelleen yksilöinä, mutta nyt kuitenkin niin, että ne erikoistuivat tekemään tiettyä asiaa koko ryhmän edun säilymisen hyväksi. Ajan mittaan tällainen käyttäytyminen on johtanut kudosten muodostumiseen, josta edelleen elimien ja lopulta suurten monisoluisten eläimien kehittymiseen.

Ensimmäiset monisoluiset eliöt kehittyivät noin miljardi vuotta sitten [[prekambri|prekambrisen ajan]] lopulla, mutta siitä eteenpäin [[Kambrikausi|kambrikaudelle]] (n. 650 miljoonaa vuotta sitten) fossiileja ei ole säästynyt kovin paljoa, joten eläimien kehityksen alkutaival on jäänyt hämäräksi. Arvioiden mukaan eläinperäinen elämä alkoi kehittyä useampaa reittiä pitkin. Yksi näistä johti sienieläimiin ja kaksi muuta taas johti alku- ja jälkisuisten eläinten kehittymiseen. Alkusuisten ja jälkisuisten perustavanlaatuinen ero alkionkehityksessä viittaa siihen, että nämä haarat ovat eriytyneet jo hyvin kauan aikaa sitten.

Ensimmäisiä monisoluisia olivat nivelmadot ja polttiaiseläimet. Tähän samaan ajanjaksoon osuu myös suvullisen lisääntymisen kehittyminen, joka on käytännössä tarkoittanut perinnöllisen muuntelun suurta kasvua. Kaikki elämä oli kuitenkin vielä elämän synnyinkodissa eli vedessä, joka oli tarjonnut tehokkaan suojan [[Ultraviolettisäteily|UV]]- ja muulta kosmiselta säteilyltä. Kambrikaudelta taas on löydetty suunnaton määrä eri fossiileja, jotka kielivät siitä, että eläinkunnan nykyiset pääjaksot olivat kehittyneet jo viimeistään kauden lopulla (500 mvs.miljoonaa vuotta sitten). Tähän äkilliseen elämän monimuotoistumiseen viitataan termillä [[kambrikauden räjähdyslajiräjähdys]].<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://koivu.luomus.fi/verkkonayttelyt/elamanhistoria/kambrin_rajahdys.htm#otsikko | Nimeke = Kambrin räjähdys: elämän monimuotoistuminen | Julkaisu = Elämän historia -verkkonäyttely | Julkaisija = Luonnontieteellinen keskusmuseo | Ajankohta = 2004 | Viitattu = 31.10.2014}}</ref>

Kambrikautta seuranneen ordovikikauden (490–430 mvs.miljoonaa vuotta sitten) meret kuhisivat monipuolista kasvillisuutta, selkärangattomia eläimistöä, leviä ja leuattomia kaloja. Arvioiden mukaan merenpinnalla eläneet levät huuhtoutuivat rannikolle, jonka myötä elämä alkoi hiljalleen siirtyä maalle. Esimerkiksi Omanista on löydetty fossiileja, joiden perusteella jo [[Ordovikikausi|ordovikikaudella]] kasvoi maakasveja. Siluuria kuitenkin pidetään varsinaisena ajankohtana, jolloin elämä siirtyi merestä maalle. Kasveille valoa, tilaa ja hiilidioksidia oli niin paljon kuin ne vain ehtivät yhteyttämään. Kilpailun vähäisyyden vuoksi siirtymä uusille alueille oli eduksi. Olosuhteet suosivat suuria kasveja ja niiden perässä selkärangattomat eläimet kipusivat maankamaralle, ensimmäisten joukossa meriskorpioni. Siluurikautena[[Siluurikausi|Siluurikaudella]] alkoi esiintyä ensimmäistä kertaa myös leuallisia kaloja, joiden yliotteen seurauksena leuattomat kalat hävisivät lähes kokonaan.<ref>{{Verkkoviite | tekijä=|Osoite = http://koivu.luomus.fi/verkkonayttelyt/elamanhistoria/devoni_kalat.htm#otsikko | Nimeke = Devoni -– kalojen valtakausi | Julkaisu = Elämän historia -verkkonäyttely | Julkaisija = Luonnontieteellinen keskusmuseo | Ajankohta = 2004 | Viitattu = 31.10.2014}}</ref>

Osa maan lähellä eläneistä kaloista sopeutui vähitellen maaelämään. Näistä kehittyivät sammakot ja matelijat. Matelijoiden joukostajoukossa löytyioli niin kasvin- kuin lihansyöjiäkin. Maalla esiintyi myös hyönteisiä, suurin osa näistä oli nykyisten [[BlattopteraKovakuoriaiset|nykyisten kovakuoriaisten sukulaisia]] sukulaisia. Matelijat syrjäyttivät permikauden lopulla sammakkoeläimet nopean lisääntymisen ja kehittymisen ansiosta. Meressä elämä oli edelleen monipuolisempaa: merisiilejä, kotiloita, lonkerojalkaisia. Permikausi päättyi laajaan massasukupuuttoon, jonka myötä ilmeisesti lähes 95 %prosenttia kaikista eliölajeista kuoli., Mukanamukana muun muassa [[trilobiitit]]. Ilmeisesti ilmaston muuttumisesta johtunut [[Permikauden joukkotuho|permikauden sukupuutto]] on elämän historian suurin sukupuutto, joskin nykyinen ihmisen toiminnasta johtuva sukupuutto saattaa ohittaa sen laajuudessaan.<ref>Arvioiden mukaan lajeja häviää päivittäin kymmeniä, jolloin permikauden sukupuuttoa vastaava tilanne saavutettaisiin muutamassa sadassa vuodessa. Permikauden sukupuuton aikaskaala oli kuitenkin miljoonia vuosia.</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://koivu.luomus.fi/verkkonayttelyt/elamanhistoria/permi_kallo.htm#otsikko | Nimeke = Massasukupuutto | Julkaisu = Elämän historia -verkkonäyttely | Julkaisija = Luonnontieteellinen keskusmuseo | Ajankohta = 2004 | Viitattu = 31.10.2014}}</ref>

Vaikka permikausi päättyikin suureen massasukupuuttoon, niin maaelämää hallitsivat vielä seuraavien aikakausien ([[triaskausi|trias]]-, [[jurakausi|jura]]-, ja [[liitukausi]]) aiempaa suurikokoisemmat liskot, [[dinosaurukset]]. Dinosaurusten valtakaudelle syntyivät myös ensimmäiset lentokykyiset dinosaurukset, joiden paleontologit uskovat olevan nykyisten lintujen esi-isiä. Jo tuohon aikaan niillä tiedetään olleen lämpöä eristävä sulkapeite ja ulkonäöllisestikin niiltä löytyy hyvin paljon yhteisiä piirteitä nykyisten lintujen kanssa.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://koivu.luomus.fi/verkkonayttelyt/elamanhistoria/jura_linnut.htm#otsikko | Nimeke = Ensimmäiset linnut| Julkaisu = Elämän historia -verkkonäyttely | Julkaisija = Luonnontieteellinen keskusmuseo | Ajankohta = 2004 | Viitattu = 31.10.2014}}</ref> Liitukauden taittuessa tertiäärikauteen 65 miljoonaa vuotta sitten dinosaurukset (lintuja lukuun ottamatta) ja monet muutkin eläinlajit, muiden muassa simpukat, luukalat ja planktonlajit, kuolivat sukupuuttoon todennäköisesti asteroidin iskeydyttyä Maahan (katso [[liitukauden joukkosukupuutto]]). Kaikkea elämää se ei kuitenkaan tuhonnut, vaan useat [[arkosaurit|arkosaurimatelijoiden]] ulkopuoliset matelijalajit sammakkojen ohella säilyivät. Tulevaisuuden kehityksen kannalta tärkein monilta osin säilynyt eläinryhmä oli kuitenkin nisäkkäät, – siirryttiin matelijoiden valtakaudesta kohti nisäkkäiden valtakautta.

*{{Kirjaviite | Tekijä = Ruppert, Edward E. &; Barnes, Robert D. & Fox, Richard S. | Nimeke =Invertebrate Zoology (7. painos) | Vuosi =2004 |Sivu=| Julkaisija =Thomson-Brooks/Cole | Tunniste =ISBN 978-0-03-025982-1 }}

*{{Kirjaviite | Tekijä =Pough, F. Harvey &; Janis, Christine M. & Heiser, John B. | Nimeke =Vertebrate Life (8. painos) | Vuosi =2008 |Sivu=| Julkaisija = Benjamin Cummings| Tunniste =ISBN 978-0-321-54576-3 }}

* [http://eol.org/ Encyclopedia of Life]. Verkkotietosanakirja– verkkotietosanakirja elämän muodoista. {{en}}

* [http://data.gbif.org/welcome.htm GBIF]. Tietokanta– tietokanta eliölajien taksonomiasta ja levinneisyydestä maittain. {{en}}

* [http://www.arkive.org/ ARKive]. Kuvia– kuvia, videoita ja äänitiedostoja sekä perustietoja maailman eliöistä. {{en}}

* [http://www.bbc.co.uk/nature/animals/ BBC – Animals]. Eläin-aiheinen– teemasivu eläimistä. {{en}}

* [http://www.fmnh.helsinki.fi/ Luonnontieteellinen keskusmuseo]. Sisältää– sisältää muun muassa tietokannan ja linkkejä eläinten suomenkielisiin nimiin.

* [http://www.iucnredlist.org/ IUCN Redlist]. – Eläinlajien uhanalaisuusluokitus. {{en}}

* [http://animaldiversity.ummz.umich.edu/ Animal Diversity Web]. – Michiganin yliopiston eläintieteellinen museo. {{en}}