'''Kansanrunous''' käsittää kansan kiteytyneen sanallisen perinteen.<ref>{{Verkkoviite | Osoite=http://www.kielitoimistonsanakirja.fi/netmot.exe?motportal=80 | Nimeke=''Kielitoimiston sanakirja'' | Ajankohta=Päivitetty 2014 | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Kotimaisten kielten keskus | Viitattu=24.12.2015}}</ref> Kansanrunot jakautuvat neljään päälajiin: kertoma- eli eeppiseen [[runous|runouteen]] (kertomarunot, [[kansansadutkansansatu|sadut]], tarinat), tunnelma- eli lyyrilliseen runouteen (laulurunot (kuten [[häälaulu]]), [[Itkuvirsi|itkuvirret]]), opetus- ja mieterunouteen (sananlaskut[[sananlasku]]t ja [[Arvoitus|arvoitukset]]), sekä henki- ja taika-maailmaa kuvaavaan (jumalaistarut, loitsut, taiat), sitä paitsi lasten lorut ja leikkiluvut ym. Kansanrunouteen laajemimassa merkityksessä luetaan myös esimerkiksi kansansävelmät, -leikit, -tavat ja -[[Kansanperinne|perinteet]].
== Suomalainen kansanrunous ==
{{Pääartikkeli|[[Suomalainen kansanrunous]]}}
Ensimmäiset kirjalliset tiedot suomalaisesta kansanrunoudesta ovat [[Mikael Agricola]]n [[Dauidin Psalttari|Psalttarin käännöksen]]n käännöksen esipuheessa vuonnavuodelta 1551 ja [[Jacobus Finno]]n virsikirjassaanvirsikirjassa 1580-luvullaluvulta. Piispa [[Petrus Bång]] julkaisi ensimmäisen näytteen, karhurunon, vuonna 1675. [[Daniel Juslenius]] käsitteli suomalaista kansanrunoutta väitöskirjassaan ''Aboa vetus et nova'' (1700) ja [[H. G. Porthan]] väitöskirjassa ''Dissertatio de poësi Fennica'' (1766–78). Porthanin oppilaita olivat [[Kristfrid Ganander]] ja [[Kristian Erik Lencqvist|K. E. Lencqvist]], jotka myös keräsivät ja tutkivat kansanrunoutta.
1800-luvun alussa kansanrunoutta keräsivät [[Johann Gottfried von Herder|Herderin]] innostamina [[Anders Johan Sjögren|A. J. Sjögren]], [[Kaarle Aksel Gottlund|K. A. Gottlund]], [[Abraham Poppius|A. Poppius]] ja [[Adolf Ivar Arwidsson|A. I. Arwidsson]]. Gottlund lausui vuonna [[1817]] ensimmäisenä ajatuksen runojen kokoamisesta yhtenäiseksi kokoelmaksi, ja ensimmäisen yrityksen siihen teki [[Reinhold von Becker|R. von Becker]] kirjoituksessaan [[Väinämöinen|Väinämöisestä]] [[Turun ViikkosanomatWiikko-Sanomat|Turun ViikkosanomissaWiikko-Sanomissa]] vuonna 1820.
[[Zacharias Topelius]] julkaisi 1822-311822–1831 viisi vihkoa ''Suomen kansan vanhoja runoja''. Topeliuksen ja von Beckerin työn jatkajana [[Elias Lönnrot]] julkaisi keräämänsä runot ensin nimellä ''[[Kanteletar]]'' (1829-311829–1831) ja sitten laajemmassa kokoelmassa ''[[Kalevala]]'' (1835, 1849).
Kaikkiaan suomalaisen kansanrunouden tuotteita pääasiassa [[Suomalaisen Kirjallisuuden Seura]]n kokoamana on yli puoli miljoonaa kappaletta. Merkittävin julkaisutyö on ''Suomen kansan vanhat runot'' (vuodesta 1915).
