Ero sivun ”Kagaali” versioiden välillä

Perustuslaillisten ensimmäinen järjestäytyneeseen passiiviseen vastarintaan tähdännyt kokoontuminen pidettiin 3. elokuuta 1901 entisen keisarin kenraalin [[Julius af Lindfors]]in luona [[Tuurholman kartano]]ssa Helsingin Laajasalossa. Kokouksen johtajana oli [[Leo Mechelin]] ja osallistujina lähinnä vanhoja valtiopäivämiehiä – myös [[Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen|Yrjö Sakari Yrjö-Koskista]] oli pyydetty mukaan, mutta hän ei osallistunut. Kokouksessa päätettiin lähinnä asevelvollisuuskutsuntoja vastustaneen [[adressi]]n keräämisestä, mutta sen innoittamana joukko nuorempia perustuslaillisia päätti perustaa salaisen keskusjärjestön. Näin syntyi kagaaliKagaali, jonka toiminta alkoi elo–syyskuussa.<ref>Matti Klinge, Keisarin Suomi, s. 374. Schildts Miktor, 1997.</ref>

Kagaalin varsinainen perustamiskokous pidettiin 15. syyskuuta 1901 varatuomari Arne Cederholm asianajajatoimistossa, joka sijaitsi Helsingissä [[Pohjoisesplanadi]]n ja [[Unioninkatu|Unioninkadun]] kulmauksessa. Kokouksessa olivat läsnä Arne Cederholm, Ernst Estlander, Th. Homen, [[Adolf von Bonsdorff]], Carl Mannerheim, [[Ferdinand von Wright (poliitikko)|F. von Wright]] ja lyhyen hetken [[Eugen Wolff]]. Tätä tilaisuutta pidetään kagaalinKagaalin varsinaisena perustavana kokouksena.<ref name="Taistelujen kirja 3 , s. 348">Taistelujen kirja 3 , s. 348</ref><ref>Kagalen 1, s. 132</ref><ref name="ReferenceA">Koskimies, Y. S. Yrjö-Koskisen elämä 3, s. 195</ref>

Vuoden 1902 toukokuussa perustettiin myös [[naiskagaaliNaiskagaali]], jonka toimintaan kuului muun muassa kiellettyjen painotuotteiden salakuljetus ja jakelu, salaisten viestien välittäminen sekä varojenkeruu.<ref>Taistelujen kirja 1, s. 349, 354</ref> Naiskagaali oli kagaalinKagaalin sisarjärjestö. Sen johtajiin kuului muun muassa nuorsuomalainen tohtori [[Tekla Hultin]], joka myös tuki aktivisti- ja [[jääkäri]]liikkeitä. Naiskagaali muun muassa levitti kiellettyä poliittista kirjallisuutta, kuten maanalaista lehteä Vapaita lehtisiä ([[Fria Ord]]).<ref>Taistelujen kirja 1 , s. 353-354</ref>

Passiivisen vastarinnan keskushahmo oli entinen senaattori [[Leo Mechelin]], mutta hän ei kuulunut kagaalinKagaalin varsinaiseen keskusjohtoon, jonka muodostivat [[Carl Mannerheim]] (marsalkan vanhempi veli), [[Adolf von Bonsdorff]], [[Ernst Estlander]], [[J. N. Reuter]], [[Adolf Törngren (nuorempi)|Adolf Törngren]] ja [[Wilhelm Zilliacus]] ruotsalaisesta puolueesta sekä [[nuorsuomalainen puolue|nuorsuomalaiset]] [[Eero Erkko]], [[Th. Homén]], [[Heikki Renvall]] ja [[P. E. Svinhufvud]]. Keskeisiä johtajia olivat myös [[Kustavi Grotenfelt]], [[Eduard Polón]], [[Harald Neovius]], [[Edvin Castrén]], [[Theodor Schwindt]] ja [[Mauno Rosendal]].<ref>Taistelujen kirja 3, s. 349</ref><ref>Mauno Rosendal elämänkerta, s. 155, 160</ref>

Bobrikovin saatua [[diktaattori]]n valtuudet 29. maaliskuuta 1903 hän karkotti maasta kagaalinKagaalin johtohenkilöt, minkä jälkeen kagaalinKagaalin toimintaa johdettiin [[Tukholma]]sta käsin. Maanalaiset lehdet ''Fria Ord'', ''Vapaita Sanoja'', ''Vapaita lehtisiä'' kirjoitettiin ja painettiin useimmiten Tukholmassa. Enemmistö pysyi Mechelinin väkivallattoman vastarinnan linjalla, mutta kirjailija [[Konni Zilliacus|Konni Zilliacuksen]] vähemmistösiipi perusti [[Suomen aktiivinen vastustuspuolue|aktiivisen vastustuspuolueen]], ja aktivistit muun muassa murhasivat Venäjän vallan edustajia, salakuljettivat aseita ja oikeistolaisuudestaan huolimatta solmivat liittoja muun muassa Venäjän sosialistivallankumouksellisten kanssa. Professori Mechelin puolestaan teki yhteistyötä Venäjän [[liberaali]]en ([[kadettipuolue]]) kanssa.<ref>Mauno Rosendal : elämäkerta, s. 155, 160-161, 177</ref>

Diktatuuriasetuksen jälkeen kagaalinKagaalin toiminta vaikeutui, mutta vielä vuoden 1904 säätyvaltiopäivävaaleissa se onnistui vaikuttamaan passiivista vastarintaa kannattavien voittoon. Kagaali hajaantui [[Vuoden 1905 suurlakko|vuoden 1905 suurlakon]] jälkeen, kun [[marraskuun manifesti]] lopetti yhtenäistämistoimet.<ref name="kauttaaikojen" /> Kagaalia ei koskaan virallisesti lakkautettu, mutta käytännössä sen toiminta päättyi yhteiseen lounaaseen 18. marraskuuta 1905.<ref name="kauttaaikojen" />

Y. S. Yrjö-Koskisen johtama [[Suomalainen puolue]] perusti 17. lokakuuta 1901 kolmijäsenisen valiokunnan, jonka jäseniä olivat Yrjö-Koskinen, [[J. R. Danielson-Kalmari]] ja [[Viktor Lounasmaa|Viktor Löfgren]], sekä varamiehenä [[K. A. Paloheimo|K. A. Brander]]. Branderin tehtäväksi oli annettu lukea kagaalinKagaalin julkaisemat lentolehtiset ja tarvittaessa tehdä niitä vastustavia lehtisiä. Kagaalin vastustaessa laittomia kutsuntoja vuonna 1903 kolmijäseninen valiokunta lähetti omia edustajiaan, usein raittiuspuhujiksi naamioituneina, pitämään puheita kutsuntoihin osallistumisen puolesta. Kirkkoherra [[Elis Bergroth]], kirkkoherra J. Hollmén, pastori [[K. R. Kares]], kirkkoherra Blomberg ja maisteri [[Akseli Rauanheimo|Akseli Järnefelt]] kiertelivät "raittiuspuhujina" vastustamassa kagaalinKagaalin toimintaa.<ref>Koskimies, Y. S. Yrjö-Koskisen elämä 3, s. 198, 214</ref>