Ero sivun ”Yhdysvaltain vapaussota” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
korjattu alkukirjain: Amerikan Yhdysvallat > Amerikan yhdysvallat |
p p |
||
Rivi 46:
[[Lexingtonin ja Concordin taistelut]] olivat Yhdysvaltain vapaussodan ensimmäiset taistelut 19. huhtikuuta 1775. Taistelujen myötä alkoi avoin sota Ison-Britannian ja sen kolmentoista siirtomaan välillä Pohjois-Amerikassa. Kenraali Gage lähetti 700 miestä 18. huhtikuuta 1775 takavarikoimaan siirtomaan miliisin ammukset [[Concord (Massachusetts)|Concordissa]]. Ratsastajat tekivät kuitenkin hälytyksiä maaseudulla ja brittijoukkojen päästyä [[Lexington (Massachusetts)|Lexingtoniin]] seuraavan päivän aamuna he kohtasivat yhteismaalla puolustukseen asettuneet miliisin 77 hälytysvalmiudessa ollutta sotilasta. Paikalla tapahtuneen laukauksenvaihdon jälkeen britit pääsivät jatkamaan matkaansa Concordiin, jossa taistelut jatkuivat. Brittijoukkojen aloittaessa paluumarssin Bostoniin paikalle oli saapunut tuhansia miliisejä, jotka aiheuttivat joukko-osastolle paljon vahinkoa.<ref name="Sav 2010 7">Savas 2010. s. 7.</ref>
[[Tiedosto:Battle of bunker hill by percy moran.jpg|thumb|240px|Bunker Hillin taistelu.]]
Miliisi suuntasi kulkunsa Bostoniin ja [[Bostonin piiritys|piiritti kaupungin]]. Samanaikaisesti kaupunkiin purjehti noin 4 500 brittisotilasta ja 17. kesäkuuta 1775 brittijoukot valtasivat kenraali [[William Howe]]n johdolla Charlestownin niemimaan [[Bunker Hillin taistelu]]ssa. Britit uskoivat amerikkalaisten luopuvan ja lähtevän pakoon ennen väistämätöntä hyökkäystä. Lopulta britit menettivät melkein puolet rynnäkköjoukoistaan ja kokivat sodan raskaimmat tappiot; 228 kuollutta ja 826 haavoittunutta. Bostonin piiritys ei kuitenkaan hellittänyt ja Howe nimitettiin brittien uudeksi ylipäälliköksi.<ref name="Hig 1966 75-77">Higginbotham 1966 s.
Heinäkuussa 1775 vastanimitetty kenraali Washington saapui Bostonin läheisyyteen ottamaan siirtomaajoukot komentoonsa. Syntynyt pattitilanne piirityksessä jatkui syksyn ja talven yli. Maaliskuussa 1776 patriootit toivat [[Ticonderogan linnoituksen valtaus|Ticonderogan linnoituksesta]] saadut raskaat tykit [[Dorchester Heightsin linnoittaminen|asemiin Dorchesterin harjulle]] ja uhkasivat brittien puolustusasemia. Howen tilanne oli kestämätön ja britit evakuoivat kaupungin 17. maaliskuuta 1776 purjehtien väliaikaiseen turvaan [[Halifax (Nova Scotia)|Halifaxiin]] kuninkaalliseen laivastotukikohtaan Kanadaan. Bostonin vallattuaan Washington siirtyi siirtomaa-armeijan pääosan kanssa vahvistamaan [[New York]]ia.<ref name="McC 2005 2005 100">McCullough 2005 s. 100.</ref>
Rivi 55:
Syksyllä 1775 [[prikaatinkenraali]] [[Richard Montgomery]] marssi pohjoiseen Fort Ticonderogasta 1 700 miliisin kanssa ja valloitti [[Montreal]]in 13. marraskuuta. Kanadan kuvernööri, kenraali [[Guy Carleton]] pakeni kaupungista [[Québec (kaupunki)|Québeciin]]. [[Eversti]] [[Benedict Arnold]] johti toista sotaretkeä, joka osoittautui logistiseksi painajaiseksi. Suuri osa sotilaista sairastui isorokkoon ja Arnoldin saapuessa Québeciin hänellä oli jäljellä 600 matkalle lähteneestä 1 100 sotilaasta. Amerikkalaisten joukot [[Québecin taistelu|hyökkäsivät Québeciin]] 31. joulukuuta, mutta kärsivät briteille perinpohjaisen tappion. Jäljelle jääneet amerikkalaiset leiriytyivät Québecin ulkopuolella kevääseen asti, kunnes vetäytyivät etelään.<ref name="Lan 2009 295">Lanning 2009. s. 295.</ref>
Amerikkalaiset yrittivät tunkeutua takaisin Québeciin, mutta kärsivät uuden tappion [[Trois-Rivièresin taistelu|Trois-Rivièresissä]] 8. kesäkuuta 1776. Carleton käynnisti oman hyökkäyksensä ja löi eversti Arnoldin joukot [[Valcourin saaren taistelu]]ssa lokakuussa. Arnold vetäytyi takaisin Fort Ticonderogaan, ja päätti Kanadan sotaretken samaan paikkaan, mistä se oli alkanutkin. Siitä huolimatta Arnoldin ponnistelut olivat viivyttäneet brittien täysimittaista vastahyökkäystä [[Saratogan taistelut|Saratogan sotaretkeen]] vuoteen 1777 asti.<ref name="Hig 1966 106-115">Higginbotham 1966 s.
===New York ja New Jersey===
Rivi 64:
Tämän jälkeen Howe ryhtyi piirittämään patrioottien asemia, mutta Washington onnistui evakuoimaan armeijansa Manhattanille. Kenraali [[Charles Cornwallis]] jatkoi Washingtonin armeijan jahtaamista [[New Jersey]]n läpi ja amerikkalaiset joutuivat vetäytymään [[Delawarejoki|Delawarejoen]] toiselle puolelle [[Pennsylvania]]an joulukuun alussa. Yöllä 25. joulukuuta 1776 Washington hyökkäsi kuningas [[Yrjö III|Yrjö III:n]] hesseniläisjoukkoja vastaan [[Delawarejoki|Delawarejoen]] yli ja vangitsi tämän jälkeen käydyssä [[Trentonin taistelu]]ssa melkein tuhat hesseniläistä. Cornwallis marssi joukkoineen valtaamaan Trentonin takaisin, mutta Washingtonin taktiikka hyökätä brittien jälkijoukkoon toi voiton amerikkalaisille [[Princetonin taistelu]]ssa 3. tammikuuta 1777. Uuden vuoden päättäessä sotaretken britit asettuivat talvimajoitukseen. Vaikka Howe oli hukannut useita mahdollisuuksia alati pienenevän kapinallisarmeijan murskaamiseksi, britit olivat tappaneet tai vanginneet yli 5 000 amerikkalaista. Kapinallisten pääkaupungin [[Philadelphia]]n ollessa iskuetäisyydellä heillä oli hyvät asemat jatkaa sotatoimia keväällä.<ref name="Lan 2009 31-34">Lanning 2009. s. 31-34.</ref>
Vuoden vaihtuessa siirtokuntien armeijan näkymät olivat ankeat. Perääntyvän armeijan mukana ollut toimittaja [[Thomas Paine]] kirjoitti: ”Nämä ovat aikoja, jotka koettelevat miesten sieluja.”<ref>[http://www.ushistory.org/Paine/crisis/c-01.htm USHistory.org: Thomas Paine, The Crisis, 23.12.1776 {{en}}]
[[Tiedosto:The March to Valley Forge William Trego.png|thumb|right|400px|Washingtonin joukot matkalla ValleyForgeen.]]
Rivi 79:
Amerikan maaperällä käytyjen taistelujen lisäksi sotaa käytiin myös merellä. [[Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimat|Englannin kuninkaallisessa laivastossa]] oli 100 [[Linjalaiva (sodankäynti)|linjalaiva]]a, joista suurin osa oli kuitenkin huonokuntoisia.<ref name="Mack 1993 166">Mackesy 1993 s. 166.</ref> Ensimmäisten vuosien ajan laivoja käytettiinkin lähinnä miehistönkuljetuksiin maalla tehtäviä operaatioita varten. Siirtokuntien joukoilta suuret sotalaivat puuttuivat kokonaan, ja he joutuivat turvautumaan yksityisten omistajien [[kaappari]]laivoihin, jotka häiritsivät brittijoukkojen kuljetuksia. Washingtonin oma laivasto käsitti alun perin vain kuusi pientä [[kuunari]]a ja [[brigantiini]]a, jotka purjehtivat Bostonin rannikolla.<ref name="Lan 2009 146">Lanning 2009. s. 146.</ref>
[[Tiedosto:BattleOfVirginiaCapes.jpg|thumb|left|270px|Amerikkalaisia ja ranskalaisia sotalaivoja Virginianlahdella.]]
Alkuvuosina vapaussodan meritaistelut olivat toisarvoisessa asemassa. Siirtokuntien kaapparilaivasto teki kuitenkin joitakin menestyksekkäitä hyökkäyksin Amerikan rannikon ulkopuolella kuten [[Nassau]]ssa [[Bahama]]ssa.<ref name="Lan 2009 146">Lanning 2009. s. 146.</ref> Huhtikuussa 1778 [[John Paul Jones (sotilas)|John Paul Jonesista]] tuli ensimmäinen amerikkalainen merisankari, hänen onnistuttuaan valtaamaan vihollisen sota-aluksen ''HMS Draken'' Englannin vesillä.<ref name="Hig 1966 341-346">Higginbotham 1966 s.
Sodan edetessä britit kunnostivat vanhoja linjalaivojaan jä lähettivät sotaan uusia pienempiä aluksia. Heidän laivastonsä määrä oli enimmillään 468 alusta.<ref name="Lan 2009 147">Lanning 2009. s. 147.</ref> 1770-luvun lopulla brittien meritaistelut kokivat takaiskun Ranskan laivaston liittyessä tukemaan siirtokuntien laivastoa. Myös [[Espanja]] lähetti 50 alusta itsenäisyystaistelijoiden tueksi. Vuonna 1781 [[Uudet Alankomaat|Hollannin]] laivasto lähetti aluksiaan [[Pohjanmeri|Pohjanmerelle]] tukemaan Yhdysvaltain ja heidän liittolaistensa laivaliikennettä.<ref name="Lan 2009 148">Lanning 2009. s. 148.</ref> Muut Euroopan maat pysyivät puolueettomina, mutta esimerkiksi [[Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta]], [[Venäjä]] ja [[Tanska]] kävivät passiivista sotaa Britannia vastaan lisäämällä kaupankäyntiä amerikkalaisten kanssa.<ref name="Lan 2009 22">Lanning 2009. s. 22.</ref>
Rivi 85:
Noin 42 000 brittiläistä merimiestä jätti palveluksensa kesken ja karkasi sodan aikana.<ref name="Mack 1993 176">Mackesy 1993 s. 176.</ref>
Vuonna 1780 [[Venäjän keisarikunta|Venäjä]], [[Ranska]], [[Espanja]], [[Alankomaat|Hollanti]], [[Ruotsi]], [[Tanska]], [[Itävalta]] ja [[Preussin kuningaskunta|Preussi]] solmivat sopimuksen merien aseellisesta puolueettomuudesta puolustautuakseen brittien kaapparisotaa vastaan.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.americanforeignrelations.com/A-D/Armed-Neutralities-League-of-the-armed-neutrality.html| Nimeke = League of the armed neutrality
===Sodan loppu===
Rivi 100:
Sodan alkaessa amerikkalaisilla ei ollut vakinaista armeijaa, vaan jokainen siirtomaa oli vastannut puolustuksestaan [[miliisi]]n avulla. Miliisiin osallistuvat miehet palvelivat kerrallaan muutaman viikon tai kuukauden, sillä he eivät olleet halukkaita matkustamaan kauas kotoaan. Lisäksi miliisijoukoilla ei ollut säännöllistä harjoitusta eivätkä ne noudattaneet tiukkaa sotilaskuria. Silti he pystyivät ajoittain toimimaan tehokkaasti brittien vakinaista armeijaa vastaan. Etelävaltioiden miliisijoukot omaksuivat [[Sissisota|sissisodankäynnin]] muotoja ja olivat erityisen tehokkaita ehkäisemään lojalistien toimintaa brittijoukkojen poissa ollessa.<ref name="Bla 1991 59">Black 1991. s. 59.</ref><ref name="Boa 1966. 707">Boatner 1966 707.</ref><ref name="Kwa 1996 ?">Kwasny 1996 s. ?.</ref>
Sotatoimien koordinoimiseksi siirtokuntien kongressi perusti vakinaisen armeijan ja nimitti [[George Washington]]in sen johtoon 15. kesäkuuta 1775. Siirtokuntien armeija oli jatkuvassa kehitysvaiheessa ja Washington joutui vastentahtoisesti vahvistamaan vakinaista väkeä miliisijoukoilla. Vaikka kahdeksan sotavuoden aikana vakinaisessa armeijassa ja miliisijoukoissa palvelikin 250 000 miestä, amerikkalaisten puolella ei samanaikaisesti ollut aseissa kuin korkeintaan 90 000 sotilasta. Pohjois-Amerikassa sotineet armeijat olivat Euroopan mittakaavassa pieniä ja Washingtonilla oli parhaimmillaan henkilökohtaisessa komennossaan enintään 17 000 sotilasta.<ref name="Bla 1991 27-29">Black 1991. s.
Vuoden 1775 alussa koko Britannian armeija maailmanlaajuisesti oli kooltaan 36 000 sotilasta, jota vahvistettiin sodanajan värväyksellä. Tämän lisäksi britit palkkasivat sodan aikana noin 30 000 saksalaista palkkasoturia, joita kutsuttiin yleisesti ”[[hesseniläiset|hesseniläisiksi]]”, sillä monet heistä olivat kotoisin [[Hessen-Kassel]]in pienvaltiosta. Käytännössä hesseniläiset olivat kolmasosa Pohjois-Amerikassa taistelleista brittijoukoista, joissa oli yhteensä 60 000 sotilasta laajalla alueella Kanadasta Floridaan.<ref name="Boa 1966. 424-466, 655">Boatner 1966 s.
===Mustat ja intiaanit ===
Mustia orjia ja orjuudesta vapautettuja palveli sekä amerikkalaisten että brittien puolella. Pohjoisen miliisijoukoissa palveli mustia sotilaita alusta alkaen, mutta etelävaltioiden orjanomistajat kielsivät palveluksen pelätessään vapautettujen orjien muodostavan oman armeijansa. Marraskuussa 1775 [[Virginia]]n brittiläinen kuvernööri [[John Murray Dunmore]] antoi julkisen kuulutuksen, jonka mukaan patriooteilta karanneet orjat voisivat saada vapauden, mikäli he palvelisivat brittien puolella. Brittien ylipäällikkö [[Henry Clinton]] julkaisi vastaavanlaisen käskykirjeen vuonna 1779. Osin näiden julistusten johdosta kymmeniä tuhansia orjia karkasi brittien puolelle, mutta vain alle tuhat heistä palveli aseissa. Monet muut palvelivat sotilaspalvelijoina, mekaanikkoina, tiedustelijoina ja oppaina. Yli puolet heistä kuoli [[isorokko]]epidemioissa ja monet karkotettiin riveistä ruoan vähetessä. Annetuista lupauksista huolimatta valtaosa orjista ei saanut vapauttaan.<ref name="Kap 1989 71-89">Kaplan 1989 s.
[[Tiedosto:Joseph Brant after George Romney.jpg|thumb|200px|Irokeesien sotajoukkojen ylin päällikkö [[Joseph Brant]] ([[George Romney]]n maalaus.]]
Siirtokunnan armeijan miehistöpulan johdosta Washington poisti tammikuussa 1776 mustien värväyskiellon. [[Rhode Island]]issa ja [[Massachusetts]]issa muodostettiin täysin mustat armeijan yksiköt ja monille orjille luvattiin vapaus palvelusta vastaan. Myös [[Haiti]]sta tuli mustien yksikkö ranskalaisjoukkojen mukana. Arvioiden mukaan ainakin 5 000 mustaa sotilasta taisteli amerikkalaisten puolella.<ref name="Kap 1989 64-69">Kaplan 1989 s.
Useimmat [[intiaanit]] [[Mississippi (joki)|Mississippijoen]] itäpuolella joutuivat kohtaamaan sodan. Suurin osa heistä liittyi brittien puolelle, arvioiden mukaan noin 13 000 soturia<ref name="Gre 1991 393">Greene 1991 s. 393.</ref> taisteli brittijoukoissa, merkittävimpänä ryhmänä [[Irokeesit|irokeesiliitto]] 1 500 miehen vahvuisena.<ref name="Boa 1966. 424-466, 545">Boatner 1966 s. 545.</ref> Jo sodan alussa osa irokeeseista siirtyi tukemaan amerikkalaisia, mutta [[Joseph Brant]]in ja hänen sisarensa [[Molly Brant]]in vaikutusvallan ansiosta suurin osa sotureista pysyi uskollisena Englannille.<ref name="Wald 1985 110">Waldman 1985, s. 110.</ref> Vuonna 1779 kenraali [[John Sullivan]] joukkoineen hävitti irokeesien pellot ja puutarhat ja poltti arviolta 40 irokeesien kylää. Vallankumouksellisten häikäilemätön toiminta ajoi irokeesit Kanadaan, josta käsin he jatkoivat lojalistien tukemista vuoteen 1781 asti.<ref name="Wald 1985 112">Waldman 1985, s. 112.</ref>
Rivi 116:
Ne tuhannet sotaveteraanit, jotka saivat työkyvyttömyyseläkkeen vapaussodan vammoistaan muodostivat todennäköisesti vain murto-osan paljon suuremmasta ryhmästä, josta moni kuoli ennen kuin heidän asiansa ehdittiin käsitellä. Pahasti haavoittuneiden tai kuolleiden amerikkalaisten yhteismääräksi arvioidaan noin 50 000. (Tähän eivät sisälly siviilien määrät).<ref name="Shy 2001 250">Shy 2001 s. 250.</ref>
Siirtokuntien armeijan kuolleisuusluvut olisivat olleet vielä paljon suurempia ilman laajaa rokotusohjelmaa. Puheet isorokosta ja [[Biologinen sodankäynti|biologisesta sodankäynnistä]] levisivät jo Bostonin piirityksen aikaan talvella
Britit menettivät sodassa arviolta noin 25 000 miestä.<ref name="Nel 2007 144">Nellis 2007 s. 144.</ref> Englannin kuninkaallisessa laivastossa palvelleista merimiehistä 1240 kuoli taisteluissa. Tauteihin kuolleiden määrät olivat joidenkin lähteiden mukaan 17 500.<ref name="Mack 1993 176">Mackesy 1993 s. 176.</ref> Useat lähteet kertovat myös tuhansista tauteihin kuolleista mustista orjista. [[Thomas Jefferson]] arvioi vuonna 1788, että sodan loppuvuosina pelkästään Virginian alueella menehtyi tauteihin noin 27 000 britteihin liittynyttä entistä orjaa.<ref name="Fenn 2001. 269">Fenn 2001 s. 269.</ref>
| |||