Ero sivun ”Muinaisitäslaavi” versioiden välillä

'''Muinaisvenäjän kieli''' ({{k-ru |Древнеру́сский язы́к}}, muinaisvenäjäksi '''рѹсьскъ''') on kielimuoto, josta noin tuhannen vuoden aikana ovat kehittyneet [[itäslaavilaiset kielet]].<ref name="viite1"/> Se on [[Itäslaavit|itäslaavien]] ikivanha kieli, joka alkoi suullisesti kehittyä noin [[500-luku|500-luvulla]]<ref name="viite2"/> Vanhan Rusin [[Slaavit|slaavilaisen]] ja nopeasti slaavilaistuvan väestön, esimerkiksi [[Varjagit|varjagi]]aateliston ja [[Normannit|normannien]] keskuudessa muun muassa suullisen [[Bylina|kansallisrunoelman]] leviämisen yhteydessä, ja joka oli [[Valkovenäjän kieli|valkovenäjän]], [[Venäjän kieli|venäjän]], [[Ukrainan kieli|ukrainan]] ja näiden yhteyteen kuuluvien etnisten ryhmien kielten, kuten [[ruteeni]]n kielen, edeltäjäkieli.

Venäjän, ukrainan ja valkovenäjän kielet eriytyivät historiallisista syistä. Mongolien tuhotessatuhottua Kiovan kaupungin vuonna [[1240]] ja vanhan Rusin valtakunnan päättyessäpäätyttyä nykyisen Venäjän alue joutui 240 vuodeksi mongoli- ja tataarivallan allaalle, kun taas Ukrainan ja Valko-Venäjän alueet tulivat [[Puola-Liettua]]n suurvallan osiksi. Näin venäläisyyden painopisteen siirtyessä vähän ennen 1200-luvun puoliväliä takaisin pohjoisille seuduille, vanhan Kiovan Rusjin ydinalueiden eli läntisen Ukrainan, [[Volynia]]n, [[Galitsia]]n ja Valko-Venäjän kuuluessa keskiajan lopulta alkaen Puola-Liettuan vaikutuspiiriin, näiden maiden itäslaavilaiset kansat alkoivat kulkea kansallisesti ja identitaarisesti omia teitään <ref name="viite3"/>, jolloin muinaisvenäjän kieli jakautui eri kieliksi 1300–1400-luvuilla. Nykyvenäjän kirjekielikirjakieli on muinaisvenäjän kahden vanhan, – Luoteis-Venäjän [[Novgorod]]in ja [[Pihkova]]n ja idän – [[Rostov]]in, [[Suzdal]]in, [[Rjazan]]in ja vähän myöhemmin [[Moskova]]n – kielellisen perinteen yhdistymisen tulosta.<ref name="viite5"/> Kiovan Rusjin eteläiset heimot yhdistyivät ja eriytyivät kansakuntana ukrainalaisiksi, ja heillä oli yhteyksiä länteen.<ref name="viite3"/> Nykyisten valkovenäläisten esi-isien asuttamilla mailla Keski-Euroopassa 1100-luvulta alkaen muinaisvenäjä ja myös kansanperinne alkoivat saada erityisiä länsivenäläisiä piirteitä. Kiovan Rusjista irrottautumisen jälkeen nämä alueet 1200-luvulla liittyivät Liettuan suuriruhtinaskuntaan, monietniseen ja -kieliseen valtioon, jonka rajat ulottuivat loistoaikoina Itämerestä Mustaanmereen, ja jonka asukkaat kutsuivat itseään [[litviinit|litviineiksi]]. Suuriruhtinaskunnan pääasiallisena kirjallisena kielenä oli niin sanottu ”prosta mova” (kirjaimellisesti ”yksinkertainen kieli”), muinaisvenäjän alueellinen variantti, joka voidaan tulkita nykyisten valkovenäjän ja ukrainan kielten esiasteeksi.<ref name="viite6"/>