Ero sivun ”Linja-auto” versioiden välillä

 

{{Korjattava/Suomi|Tästä eteenpäin historiaosio käsittelee vain Suomea}}

 

Suomessa tiettävästi ensimmäinen yritys linjaliikenteen aloittamiseksi tapahtui vuonna 1827, kun [[turku]]lainen teollisuusmies [[Johan von Julin]] järjesti diligenssi- eli postivaunuliikenteen [[Helsinki|Helsingin]] ja Turun välille. Ilmeisesti vain tavaroita kuljettanut linja ei kannattanut, mutta kymmenen vuotta myöhemmin [[Pietari (kaupunki)|pietarilainen]] liikemies [[William Henry Stuckey]] aloitti henkilölinjaliikenteen Pietarista Helsinkiin ja edelleen Turkuun. Kolmen hevosen vetämissä diligenssivaunuissa oli kuljettajan ja [[konduktööri]]n lisäksi tilat neljälle matkustajalle ja rahtitavaralle. Matka Pietarista Helsinkiin sujui 48 tunnissa. Tämäkin linja päättyi kannattamattomana, ja seuraavat linjakokeilut tehtiin vasta 1800-luvun lopulla.<ref name = AKIMAKI >Linja-autoliikenteen alku: hevosella ja häpeällä matkaan, teoksessa {{Kirjaviite | Tekijä = Mäki, Aki | Nimeke =Pois alta, auto tuloo, Eteläpohjalaisen autoilun ja autokaupan varhaishistoriaa | Vuosi =1997 | Sivu =135–137 | Julkaisupaikka =Jyväskylä | Julkaisija =Etelä-Pohjanmaan Autoalan Liikkeiden Yhdistys ry | Tunniste = | Viitattu = 11.3.2013 }}</ref>

1920-luvulta 1960-luvulle linja-autoliikenne laajeni voimakkaasti ja siihen aikaan tehty linja-autoverkosto on säilynyt paljolti muuttumattomana tähän päivään saakka. 1950-luvulla matkustajille eivät enää riittäneet hitaammat vakiovuorot, vaan he halusivat nopeutta ja niinpä liikennöitsijät aloittivat pikavuoroliikenteen, joka palveli matkustamista suurempien kaupunkien välillä. Vaikka pikavuoroja aloitettiin nopeammilla teillä, vanhoilla reiteillä on jatkettu ajamista ainakin muutamien vuorojen tarjonnalla. Liikennöitsijät hoitivat pikavuoroja 1970-luvun lopulle saakka "paremmilla" autoillaan, kunnes koritehtaat ottivat tuotantoon erityisesti tähän käyttöön suunniteltuja malleja. 1960-luvulta lähtien lisääntynyt koululaisten kuljetus mahdollisti syrjäseutujen autioitumisesta ja henkilöautojen yleistymisestä huolimatta sen, että suuri osa maaseudusta pysyi säännöllisen linja-autoliikenteen piirissä, millä oli suuri merkitys myös ikääntyneelle, ilman omaa autoa olevalle väestölle.<ref name="Mauranen 1998"/> Linja-autoliikennettä vaivannut matkustajien väheneminen iski 1980-luvulla pikavuoroihinkin, jolloin Linja-autoliitto ja tärkeimpiä pikavuoroja ajaneet yritykset päättivät tuotteistaa tämän palvelumuodon perustamalla [[ExpressBus]]-järjestelmän vuonna 1991. Näkyvin osa uutta järjestelmää oli kaikkien siihen liittyneiden yritysten autojen yhtenäinen ulkoasu ja varustetaso.<ref>Vesa Palmu: ''Pikavuoroauto ExpressBusiksi.'' Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 82–89. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.</ref>

 

 

Kun suomalaisilla alkoi olla yhä enemmän vapaa-aikaa ja vaurastuttuaan yhä paremmat mahdollisuudet matkailuun, tilausajot lisääntyivät 1960- ja 1970-luvuilla. Matkailuliikenne linja-autoilla [[Ruotsi]]in ja muihin Pohjoismaihin sekä edelleen Keski-Eurooppaan vilkastui uusien autolauttojen tultua liikenteeseen Suomen ja Ruotsin välille vuonna 1959. Samoihin aikoihin alkoi linja-automatkailu myös [[Neuvostoliitto]]on, ja se kehittyi 1970- ja 1980-luvuilla ajoittain suoranaiseksi "votkaturismiksi". Turistibussien kehitystä Suomessa rajoittivat paitsi Keski-Eurooppaan verrattuna erilainen asiakaskunnan rakenne ja pienemmät markkinat, myös viranomaiset, etenkin eräät liikenneministeriön virkamiehet. Kun Ruotsissa alettiin käyttää kaksikerroksisia linja-autoja 1960-luvun lopulla, Suomessa ne olivat lain nojalla kiellettyjä vuoden 1989 loppuun saakka. Vaatimus linjaliikenteen harjoittamisesta ehtona tilausajo-oikeuksien saamiseksi kumottiin 1990-luvun puolivälissä, minkä jälkeen monet pienehköt linja-autoyritykset saattoivat luopua usein kannattamattomista linjoista ja keskittyä harjoittamaan yksinomaan tilausliikennettä.<ref>Pekka Paloranta: ''Linjurista charterbussiksi''. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 74–81. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.</ref>