Ero sivun ”Purjelentokone” versioiden välillä

Alkeellinen purjelentokone on liitokone, joka lentää esim. katapultilla laukaistuna vuoren rinteeltä. [[Otto Lilienthal]]in liitokoneet olivat tätä tyyppiä. Lilienthalin koneet muistuttivat [[Leonardo da Vinci]]n hahmottelemaa liitokoneen ideaa. Liitokone jalostui 1900-luvun lopulla [[riippuliidin|riippuliitimiksi]].{{Lähde||23. elokuuta 2016|vuosi=2016}}

Purjekoneiden liito-ominaisuudet ovat äärimmäisen hyvät. Tyypillinen lentokoneen liitokykyä kuvaava [[nostovoima|nostovoiman]] ja vastuksen suhde (L/D), eli [[nostovoima#Liitosuhde|liitoluku]] on moderneilla konetyypeillä yli 40 ja niin sanotuilla avoimen luokan koneilla jopa yli 60. Liitoluku kertoo matkan, jonka purjekone liitää kilometrin korkeudesta tasaisesti parhaan liitoluvun nopeudella. Tällaisiin suoritusarvoihin on päästy minimoimalla koneen aiheuttama aerodynaaminen [[ilmanvastus|vastus]]: pitkä ja kapea runko, pitkät [[siipi|siivet]], optimoitu muototarkka [[siipiprofiili]], [[rajakerros|sileä pinta]], sisäänvedettävä laskuteline jne.{{Lähde||23. elokuuta 2016|vuosi=2016}}

Hyvien liito-ominaisuuksien vuoksi purjekoneissa käytetään [[lentojarru|lentojarruja]] laskeutuessa. Lentojarrut heikentävät siiven nostetta, jolloin purjekone vajoaa nopeammin. Lentojarrujen säätelyllä purjekone voidaan tuoda helposti haluttuun laskeutumispisteeseen.{{Lähde||23. elokuuta 2016|vuosi=2016}}

Nykyaikaisen purjekoneen mittaristossa on yleensä nopeusmittari, korkeusmittari, mekaaninen ja sähköinen variometri (nousu- ja laskunopeusmittari) sekä [[kompassi]]. Yhä useammassa koneessa on myös [[GPS]]-vastaanotin. Suorituskykyisistä (ns. tehokone) purjekoneista löytyy lähes aina myös lennontallennin, jonka tallenteen nojalla voidaan vahvistaa ennätyksiä ja kilpailusuorituksia. Muusta lentoliikenteestä poiketen suomalaisissa purjekoneissa käytetään metrisiä mittareita (nopeusmittari km/h-, korkeusmittari m- ja variometri m/s-asteikoilla).{{Lähde||23. elokuuta 2016|vuosi=2016}}

Liitokoneet olivat 1930-luvulla puuta ja kangasta kehittyen nykyisen kaltaiseen muotoonsa samaan aikaan. Kerhorakentaminen oli tapa hankkia lentokoneita halvemmalla 1950-luvulle asti. Eräissä maissa, muun muassa [[Puola]], [[Ranska]] ja [[Neuvostoliitto]], valtio subventoi purjelentoharrastusta ja kerhot saivat ilmaisia koneita. Tämä oli omiaan vähentämään kerhorakentamista. Metalli- ja vanerirakenteet yleistyivät 1950-luvulla. [[Lasikuitu]]rakenteet valtasivat alaa 1960-luvun alusta alkaen.{{Lähde||23. elokuuta 2016|vuosi=2016}}

Purjekoneet tehdään nykyään pääasiassa lasi- ja [[hiilikuitu|hiilikuidulla]] vahvistetusta lujitemuovista. Myös joitakin [[alumiini]]rakenteisia koneita on edelleen tuotannossa.{{Lähde||23. elokuuta 2016|vuosi=2016}}

[[Saksa]] on purjekonevalmistuksen johtava maa, ainoastaan Puolassa, [[Liettua]]ssa ja [[Slovakia]]ssa on Saksan lisäksi mainittavaa purjekonevalmistusta. Saksalaisia tehtaita ovat: Alexander Schleicher GmbH & Co, DG Flugzeugbau GmbH (omistaa myös yhtiön Rolladen-Schneider Flugzeugbau GmbH) ja Schempp-Hirth GmbH. Myös Suomessa on valmistettu muutamia purjekonetyyppejä. Yksi ensimmäisistä lasikuiturakenteisia oli [[KK-1e Utu]]. Maineikkaimpia suomalaisia purjelentokoneita ovat [[Polyteknikkojen ilmailukerho|Polyteknikkojen Ilmailukerhon]] (PIK) suunnittelemat konetyypit: [[PIK-3c]] ”Kajava”, [[PIK-16]] ”Vasama”, ja [[PIK-20]] ”Tiu”. Viimeksi mainittu voitti [[Räyskälän lentopaikka|Räyskälä]]n MM-kisoissa 1976 luokkansa ja sitä valmistettiin kaiken kaikkiaan yli 400 eri malleina (A-, B-, D- ja E-mallit).{{Lähde||23. elokuuta 2016|vuosi=2016}}

Suomessa suurimman osan purjekoneista omistavat ilmailukerhot, joilta kerhon jäsenet vuokraavat koneensa. Myös koneiden huollot tehdään pääosin kerhojen jäsenistön voimin.{{Lähde||23. elokuuta 2016|vuosi=2016}}