Ero sivun ”Potentiaali (kielitiede)” versioiden välillä

Potentiaali taipuu vain preesensissä ja perfektissä. Partikkelien ''ehkä'', ''kai'' tai ''varmaan(kin)'' käyttö sekä apuverbin ''taitaa'' käyttö ovat potentiaalin vaihtoehtoja. (''Hän '''lienee''' hullu.'' → ''Hän '''on kai'''/'''ehkä'''/'''varmaankin''' hullu; Hän '''taitaa olla''' hullu'').

 

Suomen potentiaali perustuu lähinnä itämurteisiin. Länsimurteissa se on harvinaisempi, joillekin länsimurteille jopa aivan täysin vieras. Näinollen sitä ei kirjakielessä juuri esiintynyt aikana, jolloin suomen kirjakieli perustui melkein ainoastaan länsimurteisiin. Toisaalta itämurteissakaan se ei esiinny läheskään yhtä laajalti kuin nykysuomen kirjakielessä. Vielä vuonna 1880 [[E. N. Setälä]] lauseopissaan kirjoitti, että potentiaalia “ei ylimalkaan saa käyttää päälauseissa, vaan ainoastaan sivulauseissa sekä epäilevissä kysymyslauseissa”. Esimerkeiksi potentiaalin aidosta itäsuomalaisesta kansankielisestä käytöstä käyvät Setälän mukaan mm. seuraavat: "Etköhän jo itsekin huomanne, että olet väärässä." "Kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten." [[Murteiden taistelu]]n aikana jolloin kirjakieltä muutettiin tasapuolisemmin länsi- ja itämurteita edustavaksi, osa suomen kielen kirjoittajista erehtyi luulemaan potentiaalia jonkinlaiseksi yleiseksi todennäköisyyttä ilmaisevaksi muodoksi, ja sellaiseksi potentiaali kansanmurteiden vastaisesti alkoi vakiintua varsinkin sen vaikutuksesta, että ruotsin torde + ha + supiini (ks. tämän artikkelin seuraava osio) alettiin mekaanisesti kääntää potentiaalilla. Tällaisena yleisenä epävarmuutta mutta todennäköisyyttä viestivänä muotona se sitten alettiin esittää suomen kieliopeissa. Puhutussa suomessa se on silti vieläkin huomattavasti harvinaisempi kuin kirjoitetussa.<ref name=jk />