Wikipedia

Ero sivun ”Blonde on Blonde” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
GEbot (keskustelu | muokkaukset)
13 002 muokkausta
p linkki täsmennyssivuun Albumi using AWB
fix, Aiheesta muualla
Rivi 5:
|artisti= [[Bob Dylan]] |
|nauhoitettu= 5. lokakuuta 1965 – <br>10. maaliskuuta 1966 |
|julkaistu= [[16. toukokuuta]] [[1966]] |
|formaatti = [[Vinyylilevy|LP]], [[CD-levy|CD]] |
|tuottaja= [[Bob Johnston]] |
Rivi 17:
|artistin= Bob Dylanin |
|edellinen= [[Highway 61 Revisited]] |
|vuosie=[[1965]]
|tämä= Blonde on Blonde |
|vuosit= [[1966]] |
|seuraava= [[Bob Dylan's Greatest Hits]] |
|vuosis= [[1967]] |}}
 
'''''Blonde on Blonde''''' on [[Bob Dylan]]in toukokuussa [[1966]] julkaistu seitsemäs [[Levyalbumi|albumi]]. Albumi nauhoitetttiin suurimmaksi osaksi [[Nashville]]ssa ja sen tuotti [[Bob Johnston]]. ''Blonde on Blonde'' menestyi hyvin sekä kaupallisesti että kriitikoiden arvosteluissa, mutta folkpiireissä Dylanin siirtyminen akustisesta [[folk]]musiikista sähköiseen [[rock]]iin herätti kuitenkin edelleen vastustusta.
 
[[Yhdysvallat|Yhdysvalloissa]] albumi nousi [[Billboard]]-listan yhdeksännelle sijalle ja myi ennen pitkää tuplaplatinaa. [[Yhdistynyt kuningaskunta|Isossa-Britanniassa]] ''Blonde on Blonde'' oli parhaimmillaan albumilistan kolmannella sijalla.
 
''Blonde on Blonden'' katsotaan usein olevan yksi ensimmäisistä albumeista, jolla musiikkialbumi koettiin ns. [[Taide|taiteellisena kokonaisuutena]]. Vaikka se ei olekaan varsinaisesti teema-albumi, sen kappaleet ovat kuitenkin tyyliltään yhtenäisiä. Musiikkityyliltään ''Blonde on Blonde'' on erikoinen sekoitus [[blues]]ia, [[rock]]ia, [[folk]]ia, ja [[country]]a yhdistettynä Dylanin varsin [[surrealismi|surrealistisiin]] sanoituksiin.
 
==Nauhoitus==
===Taustaa===
Bob Dylanin esiintyminen Newportin folkfestivaaleilla heinäkuussa [[1965]] merkitsi hänen ensimmäistä yritystään toistaa uutta soundiaan konsertissa. Suurin osa yleisöstä ei kuitenkaan pitänyt Dylanin uudesta tyylistä; hänet oli totuttu näkemään lavalla yksin akustisen kitaransa ja huuliharppunsa kanssa, mutta nyt Dylania oli säestämässä äänekäs rock-yhtye.<ref>http://campus.queens.edu/depts/english/dylan_goes_electric_the_newport_.htm</ref>
 
Seuraavan kerran Dylan esiintyi kahdessa konsertissa elokuun lopulla. Näitä konsertteja varten palkattiin Dylanin ''[[Highway 61 Revisited]]'' -levyllä soittaneet muusikot [[Al Kooper]] ja [[Harvey Brooks]], mutta kitaristi [[Michael Bloomfield]] ja rumpali Bobby Gregg olivat estyneitä osallistumaan muiden sitoumusten vuoksi. Heidän tilalleen Dylan palkkasi Robbie Robertsonin ja Levon Helmin, jotka olivat molemmat The Hawks -yhtyeen jäseniä. (The Hawks muuttaisi myöhemmin nimensä [[The Band]]iksi.)
Rivi 39:
Dylan järjesti Robertsonille koe-esiintymisen, palkkasi hänet ja aloitti sitten harjoitukset yhtyeensä kanssa Carroll's Rehearsal Hallissa. Kahden viikon kuluttua Robertson ilmoitti, ettei ollut tyytyväinen yhtyeen rumpaliin ja ehdotti Helmin palkkaamista. Helm harjoitteli bändin kanssa ennen kuin varmisti paikkansa uutena rumpalina.
 
Ensimmäinen konsertti pidettiin [[28. elokuuta]] [[New York]]in Forest Hills Stadiumilla. Konsertin ensimmäisellä puoliskolla Dylan esiintyi 45 minuuttia yksin ja soitti akustisia kappaleitaan, mikä tuntui lepyttävän hänen edellisestä esiintymisestään tuohtuneet faninsa. Dylan soitti lähinnä vanhempia kappaleitaan, vain "To Ramona" (''[[Another Side of Bob Dylan]]'' -albumilta) edusti hänen uudempaa tuotantoaan. Vielä julkaisemattomalta ''Highway 61 Revisited'' -levyltä Dylan soitti "Desolation Row" -kappaleen. Kun ensimmäinen puolisko oli ohi, Dylan vaihtoi pari sanaa yhtyeensä kanssa. Basisti Harvey Brooksin mukaan he puhuivat vain pian alkavasta esiintymisestä ja Dylan totesi: "...Jos he eivät pidä siitä, ikävä juttu. Heidän täytyy oppia pitämään siitä".{{lähde}}
 
Yhtyeen soittamat kappaleet olivat yleisölle tuntemattomia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Neljää kappaleista ei oltu vielä julkaistu ja "It Ain't Me, Babe" ja "I Don't Believe You" -kappaleista esityt versiot olivat täysin erilaisia kuin yleisölle tutut akustiset versiot. Yleisö osoitti äänekkäästi mieltään ja Dylanin ystävän Paul Nelsonin mukaan vain hyvin harvat taputtivat käsiään kappaleiden jälkeen.
Rivi 45:
Muutamaa päivää myöhemmin Dylan lensi yhtyeineen [[Los Angeles]]iin, ja piti syyskuun 3. päivänä ohjelmistoltaan identtisen konsertin Hollywood Bowlissa. Yleisö oli huomattavasti ystävällisempi ja – kuten Dylan oli ennustanut – konsertti sai myös vähemmän uutistilaa kuin Forest Hillsin-esiintyminen. Seuraavana päivänä Dylan piti ensimmäisen varsinaisen lehdistötilaisuutensa Yhdysvalloissa.
 
Dylanille oli järjestetty vielä kolme myöhemmin syksyllä pidettävää konserttia ja Al Kooper ilmoitti äkillisesti, ettei osallistuisi niihin, koska yleisön negatiivisetkielteiset reaktiot edellisissä esiintymisissä olivat liikaa hänelle. Kuultuaan tämän päätöksen Levon Helm lähestyi Dylanin manageria ja julisti, että jos tämä ei palkkaisi koko The Hawks -yhtyettä, Robbie Robertson ja hän lähtisivät Dylanin yhtyeestä. Helm oli kiinnostuneempi palaamaan yhteen oman yhtyeensä kanssa kuin soittamaan Dylanin kiertueilla, mutta kun Dylan hyväksyi Helmin vaatimuksen, Dylan ja The Hawks harjoittelivat kahtena iltana ja matkustivat sitten [[Texas]]iin, jossa pidettäisiin kaksi konserttia syyskuun lopulla. Nämä konsertit sekä lokakuun ensimmäisenä päivänä pidetty konsertti New Yorkin [[Carnegie Hall]]issa saivat melko hyvän vastaanoton, joskin Carnegie Hallin konsertissa osa yleisöstä oli vähällä lähteä pois jo väliajalla. "Carnegie Hallissa", Helm kertoi kuitenkin myöhemmin, "parisensataa ihmistä ryntäsi lavalle lopussa vaatien lisää ... [Dylan] säteili. 'Kiitos', hän mutisi. 'En tiennyt, että ajattelisitte tuolla tavalla'"{{lähde}}
 
===New York===
Kenties juuri näiden esiintymisten seurauksena Dylan päätti ottaa The Hawks -yhtyeen mukaansa studioon. Lokakuun viidentenä ja kuudentena päivänä [[Columbia Records]]in Studio A:ssa New Yorkissa pidettyjen nauhoitussesioiden tuottajana toimi Bob Johnston. Nauhoitukset keskittyivät kahteen kappaleeseen: "I Wanna Be Your Lover" ja "Can You Please Crawl Out Your Window?" Kappaleista ensin mainittu hyllytettiin ja julkaistiin vasta vuonna [[1985]] Dylanin ''Biograph''-albumilla, kun taas jälkimmäinen oli uusi sovitus jo ''[[Highway 61 Revisited]]'' -albumin nauhoituksissa nauhoitetusta, mutta levyn ulkopuolelle jätetystä kappaleesta. Tämä uusi versio julkaistiin ainoastaan [[single]]nä ja se saavutti sijan 58 singlelistoilla.
 
Samalla, kun Dylan tuli yhä luottavaisemmaksi The Hawksin suhteen, hänen uuden tyylinsä vastustajat muuttuivat entistä vihamielisemmiksi. Lokakuussa pidettiin monia konsertteja ja ne houkuttelivat paikalle myös häiriköitä, jotka huutelivat yleisöstä sellaisia kommentteja kuin "Mene takaisin Englantiin!" ja "Hankkiudu eroon bändistä!"{{lähde}} Lopulta rumpali Levon Helm sai tarpeekseen ja lähti yhtyeestä, ilmoittaen yleisön vihamielisyyden pääsyyksi. Hänen tilalleen palkattiin rumpali Bobby Gregg, joka oli alun perinkin ollut Dylanin ensimmäinen ehdokas tähän tehtävään.
Rivi 54:
Dylan arveli, että vaikka Helm olikin lähtenyt, hänellä oli edelleen hyvä yhtye kasassa seuraavan albumin nauhoituksiin. Marraskuun 30. päivänä Dylan, The Hawks ja Bobby Gregg menivät studioon nauhoittaakseen Dylanin uusimman sävellyksen, nimeltään "Freeze Out". Kappaleen nimi muutettiin myöhemmin ja se tunnetaan nykyään nimellä "Visions of Johanna". Vaikka Dylanilla oli apunaan sellaisia muusikoita kuin kitaristi Bruce Langhorne, kosketinsoittaja Paul Griffin ja Al Kooper, hän ei onnistunut nauhoittamaan tyydyttävää versiota tästä lähes kymmenminuuttisesta kappaleesta.
 
Dylan palasi takaisin studioon seuraavan kerran vasta vuoden vaihduttua, [[21. tammikuuta]], [[1966]]. The Hawks (jonka rumpalina toimi tällä kertaa Sandy Konikoff) ja Dylan eivät kuitenkaan onnistuneet nauhoittamaan "She's Your Lover Now" -kappaleesta ainuttakaan kokonaista versiota. Yksi otto tästä sessiosta julkaistaisiin myöhemmin Dylanin ''The Bootleg Series Volumes 1–3 (Rare & Unreleased) 1961–1991'' -albumilla.
 
Koska kahden varteenotettavan kappaleen nauhoitukset olivat epäonnistuneet, Dylan alkoi epäillä The Hawks -yhtyeen sopivuutta uudelle albumille. Hän järjesti [[25. tammikuuta]] uuden nauhoitussession; tällä kertaa häntä säestivät rumpali Bobby Gregg, basisti William E. Lee, pianisti Paul Griffin ja Al Kooper, joka soitti urkuja. Myös Robbie Robertson soitti näissä nauhoituksissa ja paikalla saattoi olla myös The Hawks -yhtyeen jäseniä, joskin se on epävarmaa. Sinä päivänä nauhoitettiin kaksi kappaletta: "Leopard-Skin Pill-Box Hat" ja "One of Us Must Know (Sooner or Later)", joista jälkimmäinen onnistui hyvin ja se otettiin myöhemmin mukaan albumille.
 
Kaksi päivää myöhemmin pidetyissä nauhoituksissa läsnä olivat Dylanin lisäksi kitaristi Robbie Robertson, basisti Rick Danko, Al Kooper, ja rumpali Bobby Gregg. Nauhoitukset keskittyivät samoihin kappaleisiin kuin edelliselläkin kerralla. Dylan ei ollut tyytyväinen "Leopard-Skin Pill-Box Hat" -kappaleen ottoihin ja "One of Us Must Know" oli mennyt paremmin edellisissä nauhoituksissa. Samana päivänä nauhoitettiin myös "I'll Keep It With Mine" -kappale, mutta kyseinen otos julkaistiin vasta vuonna [[1991]] ''The Bootleg Series Volumes 1–3 (Rare & Unreleased) 1961–1991'' -albumilla.
 
Nauhoitusten hidas edistyminen ja uusien kappaleiden niukkuus saivat turhautuneen Dylanin peruuttamaan kolme suunniteltua nauhoitussessiota.
Rivi 86:
''Blonde on Blonde'' oli kaupallinen menestys ja monista albumin kappaleista tuli myös hittisinglejä. Albumi menestyi hyvin myös kriitikoiden arvosteluissa. Esimerkiksi kriitikko Dave Marsh julisti ''Rolling Stone Record Guide'' -kirjassa ''Blonde on Blonden'' olevan yksi Dylanin "parhaista albumeista ja [yksi] merkittävimmistä [[rock and roll|rock & roll]]-musiikin historiassa". Albumi sai myönteisiä arvosteluja myös monilta muilta arvostetuilta kriitikoilta, kuten Greil Marcusilta.
 
Vuonna [[1995]] – miltei kolmekymmentä vuotta albumin ilmestymisen jälkeen – ''Blonde on Blonde'' äänestettiin ''Mojo'' -lehden äänestyksessä kaikkien aikojen kahdeksanneksi suurimmaksi albumiksi. Vuonna [[1997]] albumi sijoittui sijalle 16 'Music of the Millennium' -äänestyksessä, jonka järjestivät HMV, Channel 4, ''[[The Guardian]]'' ja Classic FM. ''[[Q Magazine|Q]]''-lehdessä lukijat sijoittivat albumin sijalle 47. Vuonna [[2003]] ''Blonde on Blonde'' sijoittui ''[[Rolling Stone]]'' -lehden ''The 500 Greatest Albums of All Time'' -listalla sijalle 9 ja ylsi näin ollen toiseksi parhaalle sijalle listaan päässeistä Dylanin albumeista (''Highway 61 Revisited'' oli sijalla 4).<ref>http://www.rollingstone.com/news/story/5938174/the_rs_500_greatest_albums_of_all_time/</ref>
 
==Eri versiot ''Blonde on Blonde'' -albumista==
''Blonde on Blonde'' on julkaistu jopa yhdessätoista eri muodossa, jotka eroavat toisistaan miksausiltaan ja kappaleiden pituuksilta. Yksikään versio ei ole vakiintunut standardiksi. Joissakin Euroopan maissa albumi julkaistiin alun perin kahdella erillisellä LP-levyllä. Jopa albumin julkaisupäivä on kyseenalainen, vaikka Columbia Recordsin ilmoittama virallinen päivämäärä onkin [[16. toukokuuta]] [[1966]]. Vuonna [[1968]] Columbia uudisti albumin sisäkannen, koska aiempi versio sisälsi ilman lupaa julkaistun kuvan näyttelijä [[Claudia Cardinale]]sta.
 
==Kappaleet==
Rivi 144:
 
==Aiheesta muualla==
*[http://bobdylan.com/albums/blonde.html BobDylan.com - Albumin kappaleiden sanoitukset ja ääninäytteitä].
*[http://allmusic.com/cg/amg.dll?p=amg&uid=UIDSUB020403200104372457&sql=Axyez97w7krkt All Music Guide - Arvostelu].
* Kanerva, Timo: [http://www.soundi.fi/levyarviot/bob-dylan-blonde-blonde/ Blonde On Blonde]. ''Soundi'' 5.6.2007.
 
{{Bob Dylan}}
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/wiki/Blonde_on_Blonde”