Esikaupunkialueet ovat usein asuntovaltaisia, ja asukastiheys ja rakennustehokkuus on matalampi kuin keskustassa.
Alun perin esikaupunki on tarkoittanut kaupungin laidalla olevia, varsinaiseen kaupunkiin kuulumattomia ja kaavoittamattomia alueita. Antiikin aikana esikaupunkialueet olivat kaupunginmuurin ulkopuolella olevia kyliä ja maaseutuvilloja. Kaupungin ja esikaupungin välinen selvä ero jatkui läpi keski-ajankeskiajan ja renessanssin. Kaupungit pysyivät pinta-alaltaan pieninä ja asutus tiiviinä. Teollistumisen myötä kaupungit alkoivat kuitenkin kasvaa erittäin nopeasti, eikä ylikansoitettujen kaupunkien alueella enää riittänyt tilaa kaikille. Suurimpien kaupunkien ympärille syntyi esikaupunkivyöhyke, jonne siirtyi kaupungeissa työskentelevää väestöä. Esikaupunkialueille rakennettiin toisaalta työväestön asutusta, toisaalta vauraan keski- ja yläluokan maaseutuasuntoja. Ydinkaupungin ja esikaupunkien välinen ero hämärtyi vähitellen, ja monet esikaupungit liitettiin osaksi kaupunkia. Autoistuminen ja voimakas kaupungistuminen ovat 1900-luvulta lähtien kasvattaneet esimerkiksi Yhdysvalloissa kaupunkien ympärille laajoja esikaupunkialueita, mikä on johtanut [[kaupunkirakenteen hajautuminen|kaupunkirakenteen hajautumiseen]].<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.encyclopedia.com/topic/suburb.aspx | Nimeke = Suburb | Tekijä = | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = The Columbia Encyclopedia, Sixth Edition. 2008 | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Encyclopedia.com | Viitattu = 6.9.2010 | Kieli = englanti}}</ref>
Suomessa perinteiset esikaupunkialueet ovat usein syntyneet kantakaupungin laidalle, ja ne liittyvät yleensä selvemmin vanhaan kaupunkirakenteeseen kuin 1960-1970-luvuilla rakennetut [[Lähiö|lähiöt]], jotka on sijoitettu jo alun perin etäämmälle kantakaupungista.
