Ero sivun ”Poronhoito” versioiden välillä

[[Poro]] on puolivilli eläin, jonka alkumuoto on villi [[tunturipeura]]. Peura kuuluu Lapin alkuperäisiin luonnon eläimiin nimenomaan tunturi alueella. Ns. arkaainen pienporonhoito, jossa poroa käytettiin lähinnä houkutuseläimenä peurojenpyynnissä sekä kanto- ja vetojuhtana, lienee alkanut jo [[rautakausi|rauta­kaudella]] ja on tunturialueiden poronhoidon alkuperäinen muoto. Nykyinen poronhoito on tuotu suomeenSuomeen nykyisen norjanNorjan alueelta, eikä siis ole näinollen suomenSuomen nykyisten valtiorajojen mukaisia alkuperäisiä elinkeinoja. Poronhoidon merkitys alkoi kasvaa [[Ruotsin Lappi|Ruotsin Lapissa]] 1400- ja 1500-luvuilla, ja porotalouteen alettiin tämän jälkeen siirtyä idempänäkin.

Vielä 1600-luvun alussa porolaumat olivat melko pieniä. Suomeen poroelinkeino rantautui vasta 1800-luvun loppupuolella. [[Inarinsaamelaiset|Inarin­saamelaisilla]] ja [[metsäsaamelaiset|metsä­saamelaisilla]] [[luontaiselinkeino]]t (metsästys ja kalastus) pysyivät pitkään pääasiallisina elinkeinoina, ja poronhoito oli pienimuotoista. Veroluetteloiden mukaan vuonna 1607 Inarin saamelaiset omistivat yhteensä n.noin 80 poroa ja vielä 1800 luvun loppupuolella esim. Savukoskella oli enemmän lehmiä, kuin poroja; suurimmat elot olivat yhdeksän poron kokoisia, ja monilla perheillä ei ollut yhtään poroa.<ref>Inarin historia jääkaudesta nykyaikaan, s. 127. Oulu 2003, ISBN 952-91-5767-3 </ref> [[Tunturisaamelaiset|Tunturisaamelaisilla]] poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi. Perheet ''[[jutaaminen|jutasivat]]'' poroinensa satojakin kilometrejä [[Inari]]n talvilaitumilta [[Norja]]nNorjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Rajojen sulkeminen lopetti tämän paimentolaisuuden muodon: Norjan ja Suomen raja suljettiin 1852, ja Suomen ja Ruotsin välinen raja 1888. Tämän seurauksena tunturisaamelaisia muutti etelämmäksi uusille laidunmaille. esim.Niinpä Sodankylän Vuotson alue sai ensimmäiset suurporonhoitoon keskittyneet suvut 1870 -luvun jälkeen, ja poronhoito levisi tämän jälkeen enenevässä määrin myös suomalaisten keskuuteen. Elinkeinomuutokseen vaikutti metsäpeuran hävittäminen poronhoidon edestä. Poronhoitoa ei voitu suuremmassa mittakaavassa harrastaa, ennenkuin metsäpeura oli hävitetty, koska metsäpeurat villitsivät porotokat, koska metsäpeura ei kesyyntynyt.

1800-luvun lopulle saakka poroja laidunnettiin melko vapaasti. Epävirallisia laidunaluesopimuksia tosin sovittiin porokylien ja tokkakuntien välillä. Paliskuntajärjestelmä kehittyi Kitkan maaselän alueella, suomalaisten poronhoitajien keskuudessa. Saamelaiset noudattivat Siida-järjestelmää, jossa toimittiin kyläkunnittain ja/tai suvuittain. Laiduntaminen metsälapissaMetsä-Lapissa, jossa oli useita eri elinkeinoja vaati poronhoitajien yhteistyötä. Myös metsäinen maasto on porolle erilainen laiduntaa kuin avonaisempi tunturimaasto.

Porokarjojen koko alkoi 1800-luvulla kasvaa nopeasti. Esimerkiksi inarilaisilla oli 1800-luvun puolivälissä n.noin 20002&nbsp;000 poroa. Vuonna 1880 porojen määrä Inarissa oli noussut yli yhdeksän tuhannen, ja vuosisadan vaihteessa poroja laskettiin olevan 34 612. Suurimmilla yksittäisillä poronomistajilla oli lähes 3000 poroa. <ref>Inarin historia jääkaudesta nykyaikaan, s. 231. Oulu 2003, ISBN 952-91-5767-3 </ref>

Poronhoitovuosi alkaa kesäkuussa. Vuoden aloittaa luonnollisesti vasojen syntymä. Osa vasoista syntyy tosin jo toukokuussa, seikka jota kuvaa sanonta: "Vappuna vasa hangella". Juhannuksen tienoilta lähtien alkaa vasanmerkitys. Vasan korviin leikataan terävällä puukolla emänsä ''sanat eli teot''. Näitä on tietty laissa määrätty lukumäärä. Vasat otetaan kiinni ''suopungilla'', joka on heitettävä n.noin 20 m pitkä silmukkakappaleen eli ''kielan'' varassa juokseva naruansa. Vasojen pyydystys hoidetaan nykyään useimmiten pitkällä ''vimpalla'' eli vavalla, jonka päässä on silmukka-ansa. Merkitys voidaan hoitaa kahdella tavalla: