|
Suomen yleisimmät sukunimet ovat [[Korhonen]], [[Virtanen]] ja [[Mäkinen]].<ref>http://verkkopalvelu.vrk.fi/Nimipalvelu/default.asp?L=1</ref>
==== Suomen sukunimien etymologiaa ====
Suomessa on vallinnut kaksi toisistaan huomattavasti eroavaa lisänimikäytäntöä. Länsi- ja Itä-Suomessa lisänimiä on talletettu asiakirjoihin aivan eri tavoin.<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16</ref>
Läntisessä Suomessa ihmiset tunnettiin ennen sukunimiä etunimen lisäksi patronyymilla eli isän nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär muodostetulla nimellä (esim. Juho Juhonpoika tai Maria Juhontytär). Tosin kirjoihin nämä nimet merkittiin ruotsalaisessa asussa, esim. Johan Johansson, vaikka rahvaan suomenkielisessä käytössä nimi kuuluikin Juho Juhonpoika.<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 17</ref> Poikkeuksena olivat aviottomat lapset. Heistä käytettiin patronyymin asemesta matronyymia eli äidin nimen genetiivistä ja sanasta poika tai tytär koostettua nimeä. Patronyymin ja matronyymin lisäksi saatettiin merkitä asumuksen nimi.<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 17</ref> Tämä länsisuomalainen lisänimikäytäntö muistutti suuresti [[Ruotsi]]ssa samaan aikaan vallinnutta käytäntöä, mutta toisin kuin Ruotsissa, missä monet erittäin yleiset sukunimet ovat -son (poika) -loppuisia patronyymeja, ei Suomessa niistä ole juuri tullut sukunimiä paitsi että Suomessakin on käytössä, luonnollisesti enimmäkseen [[suomenruotsalaiset|suomenruotsalaisilla]], mutta hieman myös suomenkielisillä, ruotsinkielisiin patronyymeihin perustuvia sukunimiä, esimerkiksi Andersson, Jakobsson, Johansson, jotka suoraan suomeksi käännettyinä voisivat olla Antinpoika, Jaakonpoika ja Juhananpoika.
Hyvin monet länsisuomalaiset sukunimet ovat peräisin talojen nimistä.<ref>{{Verkkoviite | Osoite=http://www.genealogia.fi/genos/65/65_111.htm | Nimeke=Senaattori Oskari Tokoin keskipohjalaiset sukujuuret | Julkaisija=Suomen Sukututkimusseura | Viitattu=1.2.2008}}</ref> Talonnimeä käytettiin myös asukkaiden lisänimenä, ja sitä kautta siitä tuli sukunimi. Suuri osa näistä nimistä sisältää johtimen -la/-lä. Osassa tämä johdin on liitetty johonkin maastoaiheiseen sanaan, esim. Suomen viidenneksi yleisimmässä sukunimessä [[Mäkelä]], joka on Suomen yleisin -nen-johdinta sisältämätön sukunimi. Osassa taas -la tai -lä on liitetty talon isännän etunimeen. Esim. sukunimi [[Markkula]] on syntynyt siten, että on nimetty talo liittämällä -la-johdin Markku-nimisen isännän nimeen.<ref>http://www.markkuliitto.fi/index.php?sivu=8668</ref> ja tästä nimestä on tullut myös talon asukkaista käytetty lisänimi ja sitä myötä heidän sukunimensä. Yleisin näistä sukunimistä ja toiseksi yleisin kaikista Suomen -la/-lä-johtimellisista sukunimistä on [[Mattila]]. Harvemmin on saatettu johtaa talon nimi emännän nimestä, joten esiintyy myös naisen etunimestä johdettuja la/lä-loppuisia nimiä kuten [[Maijala]].<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, artikkeli Maijala</ref>
Toisaalta Saimaan Savilahden tienoilla (nykyisen [[Mikkeli]]n seudulla) syntyi jo keskiajalla vahva, nimistöntutkija [[Sirkka Paikkala]]n mukaan ehkä jopa koko maailman ensimmäinen tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Se säilyi lähes koko Savossa ja Karjalassa läpi Suomen Ruotsin vallassa olon ja autonomisena suuriruhtinaskuntana olemisen. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin menetelmin todistaa vakaasti periytyviksi. Yleensä saman vanhan itäsuomalaisen sukunimen kantajat ovat kaikki samaa sukua (nimen pohja on yhtenäinen).<ref>http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm</ref> Periytyvyys näyttää olleen itäsuomalaiselle, toisin kuin länsisuomalaiselle, nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.<ref>{{Verkkoviite | Osoite=http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm | Nimeke=Sukunimet sukututkimuksessa | Tekijä=Paikkala, Sirkka | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija=Suomen Sukututkimusseura | Viitattu=19.8.2008}}</ref>
Monissa tavallisimmissa suomalaisissa sukunimissä on pääte ''-(i)nen'', mikä on ollut [[savolaismurteet|savolaismurteiden]] alueella yleistä jo satoja vuosia sitten. Esimerkiksi Suomen yleisin sukunimi [[Korhonen]], kuudenneksi yleisin [[Hämäläinen]] ja yhdeksänneksi yleisin [[Heikkinen]] ovat vanhoja itäsuomalaisia sukunimiä. Tosin naisten kohdalla johdin -nen saatettiin korvata johtimella [[feminiinijohdin|-tar/-tär]]. Tässä on muistettava astevaihtelu ja muutkin äännevaihtelut. Itäsuomalainen nainen piti oman sukunimensä avioituessaankin. Esim. Korhosen tyttärestä tuli Korhotar, Ikosen tyttärestä Iotar, Partasen tyttärestä Parratar ja nämä nimet säilyivät heidän avioituessaankin. Tämä käytäntö hävisi, mutta nimi [[Kerätär]] jäi käyttöön muuttuen kummankin sukupuolen{{selvennä|Ei varmaankaan miehillä tässä muodossa.}} sukunimeksi.{{lähde|17.10.2015}}
Eräissä -nen-loppuisissa itäsuomalaisissa sukunimissä tapahtui jossakin vaiheessa sellainen muutos, että -nen-päätteen edeltä putosi i pois. Edelleen tässä esiintyy jonkin verran vaihtelua, esim. on käytössä sekä nimi [[Romppainen]] että sen lyhyempi, nuorempi muunnelma [[Romppanen]]. [[Kaakkoismurteet|Kaakkoismurteiden]] alueella taas oli vastaavia ilman (i)nen-päätettä olleita nimiä. Esimerkiksi [[Leino]] ja [[Rahikka]] ovat alkuperältään karjalaisia, mutta [[Leinonen]] ja [[Rahikainen]] savolaisia sukunimiä. Näistä ainakin Leinoa tosin myös otettiin sukunimeksi kansallisromantiikan kaudella. Yleisiä sukunimiä ovat Suomessakin olleet ammattien mukaan tulleet nimet. Ulkomailta tulleilla suvuilla on ollut oma sukunimi. Oman ryhmänsä ruotsinkielisiä sukunimiä muodostavat ne, jotka ovat tulleet ruotusotatorppien [[sotilasnimi]]stä. Sukunimissä yleiset etuliitteet ala- ja ylä- tulevat talon sijainnin mukaan joen suhteen. Se talo, joka on yläjuoksulle päin, on Ylä-Talonen ja taas veden virtaamaan suuntaan oleva talo on Ala-Talonen. Myös eläinkunnan tai kasvikunnan mukaan nimettyjä sukunimiä on olemassa.<ref>[http://www.tervola.fi/kuusela/sukututkimus.html Nimien synty ja kehityspiirteitä]</ref>{{vanhentunut linkki}}
Vielä 1800-luvun puolivälin jälkeenkin suomenkielisiä sukunimiä oli melkein pelkästään itäsuomalaisilla [[talonpoika]]is- ja työläissuvuilla. Länsi-Suomessa, samoin kuin monessa muussa Euroopan maassa, Ruotsissakin, useimmilla talonpoikais- ja työläissuvuilla ei ollut vielä sukunimeä. Jo sana ''sukunimi'' oli Länsi-Suomen maalaisväestölle vielä 1800-luvun loppupuolella vieras.<ref>http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1533</ref> On päätelty, että kun Länsi-Suomessa rahvaalle ei kirjoihin ole lisänimiä säännöllisesti merkitty, ei niitä olisi ollut ollenkaan. Hieman on silti Länsi-Suomessakin merkitty suomenkielisiä lisänimiä, ja osa niistä säilyi myös läpi 1600- ja 1700-luvun voimakkaan ruotsalaistamiskauden. Selvää on, että rahvaan arkikäytössä ne ovat olleet enemmän kuin kirjoissa. Tästä huolimatta ero länsisuomalaisen ja itäsuomalaisen nimikäytännön välillä on niin suuri, ettei se voi kuvastaa pelkästään kirjauseroja vaan johtuu ennen kaikkea läntisen ja itäisen Suomen kansankulttuurien välillä viimeistään keskiajalta lähtien vallinneesta erosta.<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 16 – 17</ref>
Sen sijaan [[säätyläiset|säätyläisillä]] sekä Länsi- että Itä-Suomessa oli vanhastaan sukunimet, joista useimmat olivat [[ruotsin kieli|ruotsin]]-, osa [[saksan kieli|saksankielisiä]]. Suomen säätyläisillä esiintyi kuitenkin lisäksi sellaisia nimiä, jotka pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty [[latina]]laisperäiset päätteet -aeus, ius säätyläisaseman osoittamiseksi. Esimerkiksi [[liminka]]laisesta talon nimestä Ylä-Toppila saatiin nimi Toppelius, jonka [[Zacharias Topelius|Zacharias Topeliuksen]] isä [[Zacharias Topelius vanhempi]] muutti muotoon Topelius.<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 679–680</ref> Ihmisen säädyn saattoi yleensä päätellä hänen sukunimestään. Viimeisten Suomessa aateloitujen sukujen sukunimien joukossa on kuitenkin suomenkielisiä sukunimiä. Näistä huomattavan suuri osa on kaksiosaisia (muistuttavat typografisesti avioliiton solmimisen yhteydessä muodostuneita kaksoisnimiä), kuten Gallen-Kallela, Soisalon-Soininen, Yrjö-Koskinen.
1800-luvun lopulla suurin osa länsisuomalaisista talonpojistakin omaksui sukunimen, ja tällöin hyvin yleisiksi Länsi-Suomessakin tulivat ''-nen''-loppuiset sukunimet. Nämä uudehkot sukunimet on usein johdettu jostakin luontosanasta, ei kuitenkaan eläimen nimestä. Näistä viisi yleisintä ovat [[Virtanen]], [[Mäkinen]], [[Nieminen]], [[Koskinen]] ja [[Järvinen]] eli Suomen toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, yhdeksänneksi ja kymmenenneksi yleisin sukunimi.<ref name="lyytikäinen" /> Tätä nimityyppiä Sirkka Paikkala kutsuu ''Virtanen-tyypiksi''. Kyseinen luontoaiheinen sana saatettiin valita asuinpaikan, talon tai torpan nimen mukaan, jota ei sellaisenaan haluttu ottaa sukunimeksi, koska -nen-päätteiset nimet koettiin niin luontevasti nimenomaan sukunimiksi, esim. nimen Virtanen taustalla on usein asuinpaikan, talon tai torpan ''virta''-sanan sisältävä nimi,<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 757</ref> ja Eliel Saarisen isä sai nimensä opettajaltaan Sysmän Saarenkylän mukaan.<ref>Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala: Sukunimet, uudistettu laitos vuodelta 2000, s. 570</ref> Näihin nimiin rinnastuvat eräät sellaiset nimet, jotka on johdettu -nen-johtimella jostakin luontoromantiikkaan liittymättömästä, mutta muuten hyvin positiiviseksi koetusta sanasta, esim. Suominen ja Toivonen. Hieman myöhemmin muotiin tulivat sukunimet, joissa oli vastaavanlainen sana ilman nen-päätettä. Näistä nimistä yleisin on [[Laine]], tätä tyyppiä Paikkala kutsuu samassa kirjassa ''Laine-tyypiksi''. Suomen seitsemänneksi yleisin sukunimi.
[[Fennomania|Fennomaanit]] pitivät tärkeänä, että suomalaisilla pitäisi olla suomenkieliset sukunimet. Säätyläisillä yleisten vieraskielisten sukunimien suomalaistaminen muodostuikin 1900-luvun alkupuolella ajoittain suoranaiseksi joukkoliikkeeksi, ja varsinkin [[Suuri nimenmuutos|suuressa nimenmuutoksessa]] vuosina 1906 ja 1935 kymmenettuhannet ihmiset omaksuivat suomenkielisen sukunimen. Tällöin käyttöön tulleet sukunimet olivat aikaisemmista poiketen usein kaksiosaisia [[yhdyssana|yhdyssanoja]], ruotsinkielisten sukunimien käännöksiä.<ref name="lyytikäinen" />
==== Lainsäädäntöä ====
|
