Ero sivun ”Korsu” versioiden välillä

[[Jatkosota|Jatkosodan]] asemasotavaiheen aikana (1941–1943) rintamalle rakennettujen komentokorsujen näyttävyydessä kilpailtiin. Alkujaan rakennusmateriaalina käytettiin pääasiassa puuta, mutta välirauhan aikana ja jatkosodan edetessä korsuja alettiin rakentaa myös betonista. Etulinjassa korsut rakennettiin maan sisään, mutta taaempana asuttiin tavallisilla perustoilla ja vielä kauempana tehdasvalmisteisissa parakeissa. Suurimmat rakennukset ja komentokorsut olivat monesti arkkitehtien käsialaa. Omilla komentopaikoillaan suunnittelusta vastasivat muun muassa [[Erik Kråkström]], [[Einari Teräsvirta]], [[Bertel Saarnio]], [[Keijo Petäjä]], [[Eero Jokilehto]] ja [[Olli Saijonmaa]]. Piirustuksia on säilynyt vain vähän, sillä rakennuslupia ei tarvittu ja suunnitelmat muuttuivat toteutusvaiheessa.<ref>Standertskjöld 2008, s. 72</ref>

Sodan aikana maanläheinen arkkitehtuurisuuntaus voimistui, kun suunnittelijat muuttivat rintamalle kaupunkiasunnoistaan. Vaikka korsut eivät edustaneet varsinaisesti mitään tyyliä, ne olivat ”orgaanista arkkitehtuuria puhtaimmillaan”. Rakennukset maastoutettiin mahdollisimman hyvin ja ne tehtiin paikan päällä saatavista materiaaleista, puusta, kivestä ja turpeesta. Asemasotavaiheessa korsujen koristeluun käytettiin paljon aikaa ja pihoja hoidettiin hyvin. Maaterassien kuorimattomat tukirakenteen muotoiltiin kaareviksi ja asuntoja koristeltiin päre- ja tuohinpunoksilla sekä tikutuksillla. Maalin puutteessa ovia ja ikkunoita poltettiin puhallinlampuilla[[Puhalluslamppu|puhalluslampuilla]].<ref name="S68">Standertskjöld 2008, s. 68</ref>

Korsujen arkkitehtuurin piirteet siirtyivät myös siviilikäyttöön. Arkkitehdit alkoivat piirtää maastoon sopeutuvia tai kätkeytyviä rakennuksia: [[Viljo Revell]] suunnitteli maisemaan sulautuvan [[Liperin Sotainvalidien veljesliiton ammattioppilaitos|Liperin Sotainvalidien veljesliiton ammattioppilaitoksen]] ja [[Ragnar Ypyä]] [[Viipurin siunauskappeli|Viipurin siunauskappelin]] ja ruumishuoneen.<ref name="S68"/>