Ero sivun ”Halkiheltta” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
PtG (keskustelu | muokkaukset) p kh + w |
fix |
||
Rivi 25:
Halkiheltta on huomattavan tieteellisen mielenkiinnon kohteena. Sitä on käytetty paljon biologiassa muun muassa sienten suvullista lisääntymistä tutkittaessa. Lisäksi sienen on todettu aiheuttavan sairauksia, kuten kroonista nenän sivuonteloiden tulehdusta. Lajilla epäillään olevan myös terveysvaikutuksia. Sillä näyttäisi olevan potentiaalia myös teknisiin sovellutuksiin. Tropiikissa lajia käytetään ravinnoksi.
==
[[Tiedosto:Split-gill_bottom_shot.jpg|thumb|left|Kuivahkoja itiöemiä lahopuulla]]▼
Halkiheltta kasvaa kuolleella puulla. Isäntäpuiksi sopivat ainakin haapa ja pyökki, mutta sitä tavataan monenlaiselta puulta, muun muassa havupuilta. Laji esiintyy kaikilla mantereilla [[Antarktis]]ta lukuunottamatta.<ref name="Afonkin">{{Kirjaviite | Tekijä = С.Ю.Афонькин | Nimeke = Грибы России Европейческой части, Сибири и Дальнего Востока| Vuosi = 2013| Sivu = 92| Julkaisupaikka = Vilna| Julkaisija = Bestiary| Tunniste = ISBN 978-609-456-104-7| Viitattu = 7.10.2015 {{ru}}}}</ref> Suomessa laji on eteläpainotteinen, hitaasti levittäytymässä pohjoiseen, ja sen esiintymispaikkoina ovat lähinnä puistot ja pihapiirit, joissa sitä tavataan kuolleiden lehtipuiden rungoilta, mutta myös muun muassa hakkuujätteestä. Koska kyseessä on ruskolahottaja, se hajottaa puun solunulkoisilla entsyymeillään [[selluloosa]]a ja [[hemiselluloosa]]a, mutta ei kunnolla [[ligniini]]ä.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Taina Lundell & Miia Mäkelä | Nimeke = Sienten biologia| Vuosi = 2013| Luku = 8.1 Lahottajasienet| Sivu = 271| Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Gaudeamus| Tunniste = ISBN 978-952-495-297-2| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 10.10.2015 | Kieli = }}</ref>▼
Laji on ollut Suomessa vaarantunut, uhanalainen,<ref name="Suomen">{{Kirjaviite | Tekijä = Salo–Niemelä–Salo | Nimeke = Suomen sieniopas| Vuosi = 2006| Sivu = 294| Julkaisupaikka = Helsinki| Julkaisija = Kasvimuseo, WSOY| Tunniste = ISBN 951-0-30359-3| Viitattu = 7.10.2015 }}</ref> mutta luultavasti ilmastonmuutoksen takia levinnyt ja pidetään elinvoimaisena.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:ndhyZ_yzhB0J:www.ymparisto.fi/download/noname/%257B74221AED-994E-491B-99D6-C2E04B1C7855%257D/35071+&cd=4&hl=fi&ct=clnk&gl=fi | Nimeke = Kasvit ilmastonmuutoksen kourissa| Tekijä = Kimmo Syrjänen| Tiedostomuoto = luentodia| Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = 1.12.2010| Julkaisupaikka = Helsinki| Julkaisija = Suomen ympäristökeskus, sammaltyöryhmä| Viitattu = 10.10.2015 | Kieli = }}</ref> Harvinaisiksi esiintymispaikoiksi on mainittu muovitetut olkipaalit ja jopa valaanluut.<ref name="Funga">{{Kirjaviite | Tekijä = Henning Knudsen | Nimeke = Funga Nordica| Vuosi = 2008| Luku = Schizophyllum| Sivu = 250–251| Selite = | Julkaisupaikka = Copenhagen| Julkaisija = Nordsvamp| Tunniste = ISBN 978-87-983961-3-0| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 7.10.2015 | Kieli = {{en}}}}</ref> Halkiheltan suuri geneettinen variointi on johtanut epäilyyn, että kyseessä olisi usean eri lajin ryhmä, mutta Harvardin yliopiston tutkijat [[John Raper]]in johdolla ovat osoittaneet, että kyseessä on maailmanlaajuisesti vain yksi monimuotoinen laji.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.first-nature.com/fungi/schizophyllum-commune.php | Nimeke = Schizophyllum commune, Split Gill fungus| Tekijä = | Ajankohta = | Julkaisu = First Nature| Viitattu = 13.10.2015 }}</ref>▼
[[Tiedosto:Schizophyllum_commune_G2.1.jpg|thumb|Itiöemän alapinta]]
Halkiheltan [[itiöemä]] kasvaa puullä käävän tai vinokkaan tapaan lakki suoraan puunrungolta. Jalka puuttuu tai se on aivan mitätön. Lakki on muodoltaan lähinnä viuhkamainen tai simpukkamainen ja esiintyy usein ryhminä. Nuorena lakki on valkea, päältä huopakarvainen, ja siinä saattaa olla vyöhykkeitä ja uurteita. Alapinnan heltasto on erikoinen, hieman vahamainen, ja siinä näkyy selkeä helttamainen muodostelma, joka voi olla väriltään vaaleanpunainen tai myöhemmin vaalean ruskehtavanharmaa. Haju ja maku ovat miedot. [[Malto]] on tuoreena sitkeää, kuivana kovaa. Heltat poikkeavat huomattavasti tavallisen helttasienen heltoista, joten on perusteltua käyttää niistä nimitystä valeheltta. Valeheltat halkeilevat kuivalla säällä ilmeisesti suojaamaan itiölavaa, mikä aiheuttaa helttojen näennäisen parillisuuden. Itiöemä voi säilyä jopa yli vuoden ja kastuessaan uudelleen olla jälleen toimintakuntoinen. Itiöemää tavataan vuoden ympäri.<ref name="Suomen" /><ref name="Funga" />
Rivi 38 ⟶ 32:
Halkiheltan sukulaislajeina pidetään muun muassa Ruotsissa esiintyvää maljamaista ''[[Schizophyllum amplum|Schizophyllum amplum]]'' -nimistä sienilajia sekä [[tammi|tammella]] kasvavaa [[Häränkieli|häränkieltä]], mutta sekoittamisvaaraa ei ole. Heltalliset käävät kuten [[koivunhelttakääpä]] ovat ulkonaisesti hieman samantapaisia.<ref name="Funga" /><ref name="Volk" />
== Esiintyminen ==
▲[[Tiedosto:Split-gill_bottom_shot.jpg|thumb|left|Kuivahkoja itiöemiä lahopuulla]]
▲Halkiheltta kasvaa kuolleella puulla. Isäntäpuiksi sopivat ainakin haapa ja pyökki, mutta sitä tavataan monenlaiselta puulta, muun muassa havupuilta. Laji esiintyy kaikilla mantereilla [[Antarktis]]ta lukuunottamatta.<ref name="Afonkin">{{Kirjaviite | Tekijä = С.Ю.Афонькин | Nimeke = Грибы России Европейческой части, Сибири и Дальнего Востока| Vuosi = 2013| Sivu = 92| Julkaisupaikka = Vilna| Julkaisija = Bestiary| Tunniste = ISBN 978-609-456-104-7| Viitattu = 7.10.2015 {{ru}}}}</ref> Suomessa laji on eteläpainotteinen, hitaasti levittäytymässä pohjoiseen, ja sen esiintymispaikkoina ovat lähinnä puistot ja pihapiirit, joissa sitä tavataan kuolleiden lehtipuiden rungoilta, mutta myös muun muassa hakkuujätteestä. Koska kyseessä on ruskolahottaja, se hajottaa puun solunulkoisilla entsyymeillään [[selluloosa]]a ja [[hemiselluloosa]]a, mutta ei kunnolla [[ligniini]]ä.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Taina Lundell & Miia Mäkelä | Nimeke = Sienten biologia| Vuosi = 2013| Luku = 8.1 Lahottajasienet| Sivu = 271| Selite = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = Gaudeamus| Tunniste = ISBN 978-952-495-297-2| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 10.10.2015 | Kieli = }}</ref>
▲Laji on ollut Suomessa vaarantunut, uhanalainen,<ref name="Suomen">{{Kirjaviite | Tekijä = Salo–Niemelä–Salo | Nimeke = Suomen sieniopas| Vuosi = 2006| Sivu = 294| Julkaisupaikka = Helsinki| Julkaisija = Kasvimuseo, WSOY| Tunniste = ISBN 951-0-30359-3| Viitattu = 7.10.2015 }}</ref> mutta luultavasti ilmastonmuutoksen takia levinnyt ja pidetään elinvoimaisena.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:ndhyZ_yzhB0J:www.ymparisto.fi/download/noname/%257B74221AED-994E-491B-99D6-C2E04B1C7855%257D/35071+&cd=4&hl=fi&ct=clnk&gl=fi | Nimeke = Kasvit ilmastonmuutoksen kourissa| Tekijä = Kimmo Syrjänen| Tiedostomuoto = luentodia| Selite = | Julkaisu = | Ajankohta = 1.12.2010| Julkaisupaikka = Helsinki| Julkaisija = Suomen ympäristökeskus, sammaltyöryhmä| Viitattu = 10.10.2015 | Kieli = }}</ref> Harvinaisiksi esiintymispaikoiksi on mainittu muovitetut olkipaalit ja jopa valaanluut.<ref name="Funga">{{Kirjaviite | Tekijä = Henning Knudsen | Nimeke = Funga Nordica| Vuosi = 2008| Luku = Schizophyllum| Sivu = 250–251| Selite = | Julkaisupaikka = Copenhagen| Julkaisija = Nordsvamp| Tunniste = ISBN 978-87-983961-3-0| www = | www-teksti = | Tiedostomuoto = | Viitattu = 7.10.2015 | Kieli = {{en}}}}</ref> Halkiheltan suuri geneettinen variointi on johtanut epäilyyn, että kyseessä olisi usean eri lajin ryhmä, mutta Harvardin yliopiston tutkijat [[John Raper]]in johdolla ovat osoittaneet, että kyseessä on maailmanlaajuisesti vain yksi monimuotoinen laji.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.first-nature.com/fungi/schizophyllum-commune.php | Nimeke = Schizophyllum commune, Split Gill fungus| Tekijä = | Ajankohta = | Julkaisu = First Nature| Viitattu = 13.10.2015 }}</ref>
== Elinkierto ja lisääntyminen ==
| |||