Ero sivun ”Ludwig Wittgenstein” versioiden välillä

Wittgenstein huomasi, että hänen luomansa kielen kuvateoria ei riitä kielen luonteen tutkimiseen, koska kielen tehtävä maailman kuvaajana on vain yksi sen käyttötarkoituksista ja on olemassa muitakin kielen käyttötapoja. Hän kutsui kielen käyttötapoja [[kielipeli|kielipeleiksi]]. Esimerkiksi rukoilulla, anteeksipyytämisellä, kiroilulla, tieteellisillä väittämillä ja muilla kielen käyttötavoilla on omat kielipelinsä. Vastaavasti esimerkiksi lääkäreillä, ralliautoilijoilla, katolilaisilla, luterilaisilla ja muilla kielen käyttäjillä on omat kielipelinsä. Kielipelit voivat olla toisilleen läheistä tai kaukaista sukua. Lääkärin ja ralliautoilijan puheet poikkeavat toisistaan enemmän kuin katolisen ja luterilaisen kristityn. Analogia on sama kuin pesäpallolla ja baseballilla verrattuna pesäpalloon ja nyrkkeilyyn. Wittgenstein korosti, poiketen perinteisestä kielianalyyttisesta tavasta etsiä jotain yhtä tiettyä yhdistävää tekijää joka niputtaa alleen jonkin tietyn sanan merkityksen, ettei tällaista yhdistävää piirrettä tarvitse olla olemassa, vaan saman sanan käytöt eri kielipeleissä muodostavat perheen jota yhdistää [[perheyhtäläisyys]] - samoin kuin tietyn perheen joillakin jäsenillä on samanlainen nenä, joillakin samanlainen kävelytyyli jne. ilman yhtä kaikkia yhdistävää piirrettä.

 

Wittgenstein säilytti edelleen näkemyksensä siitä, että filosofiset ongelmat johtuivat kielen väärinkäytöstä, mutta nyt hänen mukaansa kielen väärinkäyttöä on kahden tai useamman kielipelin sekoittaminen, muunlaista kielen väärinkäyttöä ei ole. Esimerkiksi kysymys ”Onko enemmän identtinen kuin epätosi vai maksalaatikko?” saattaisi olla aivan pätevä jossain kielipelissä, vaikkei sellaista tällä hetkellä tunnetakaan. On kuitenkin vaikeaa, ellei inhimillisesti mahdotonta, kuvitella sellaista aktuaalista tilannetta, yleisemmin ''elämänmuotoa'', jossa tämänkaltaisilla ilmaisuilla olisi varsinainen merkitys. Voidaan toki kehittää sketsi tai ajatella tosielämän tilanne, jonka komiikka perustuisi vastaavanlaisille epäkieliopillisille puheakteille. Wittgensteinin mukaan olisikin mahdollista, jopa toivottavaa, kirjoittaa filosofinen teos vitsien muotoon. Hämäräksi kuitenkin jää, ''millainen'' huumori edustaisi erityisesti ''filosofisesti'' arvokasta tyyppiä. Joka tapauksessa Wittgenstein kiteyttää näkemyksensä kielen hermeneuttisesta, ennalta loogisesti rajaamattomasta luonteesta viittaamalla radikaaliin "toiseuteen": hänen mukaansa emme ymmärtäisi leijonia vaikka ne osaisivat puhua.