Ero sivun ”Kaarle II (Englanti)” versioiden välillä

[[Kuva:Charles II when Prince of Wales by William Dobson, 1642.jpg|thumb|Kaarle Walesin prinssinä, William Dobsonin maalaus vuodelta 1642]]

 

 

1640-luvulla Walesin prinssin ollessa vielä nuori Kaarle I taisteli parlamenttia ja puritaanijoukkoja vastaan Englannin sisällissodassa. Prinssi oli isänsä mukana [[Edgehillin taistelu]]ssa<ref name="BM"/>, ja viisitoistavuotiaana hänestä tuli Englannin joukkojen muodollinen komentaja. Vuonna [[1646]], kun pelättiin kruununprinssin turvallisuuden puolesta, hän lähti ensin [[Scillysaaret|Scillysaarille]], sitten [[Jersey]]lle ja lopulta [[Ranska]]an, jossa hänen äitinsä oli jo maanpaossa. Toisen sisällissodan aikana vuonna [[1648]] Kaarle muutti [[Haag]]iin, jossa hänen siskonsa [[Maria (Orania-Nassau)|Maria]] ja lankonsa [[Vilhelm II Oranialainen]] näyttivät tarjoavan paremman turvan kuin kuningataräidin ranskalaiset suhteet. Kaarle ei päässyt osallistumaan rojalistijoukkojen taisteluihin ennen kuin ne lyötiin ratkaisevassa [[Prestonin taistelu (1648)|Prestonin taistelussa]].

 

 

Kaarle I vangittiin [[1647]], pakeni, ja vangittiin uudelleen 1648. Hänen poikansa tekemistä pelastusyrityksistä huolimatta hänet mestattiin vuonna [[1649]] ja Englanti julistautui tasavallaksi. Samaan aikaan Skotlanti kuitenkin tunnusti Kaarlen isänsä seuraajaksi, koska ei halunnut antaa Englannin päättää kuningaskuntansa kohtalosta. Näin ollen Kaarle II julistettiin skottien kuninkaaksi [[Edinburgh]]issa [[5. helmikuuta]] [[1649]]. Vuonna [[1650]] Kaarle solmi [[Bredan rauha (1650)|Bredan rauhan]] Skotlannin presbyteerien kanssa ja saapui Skotlantiin [[23. kesäkuuta]] 1650. Kaarle hylkäsi [[anglikaaninen kirkko|anglikaanisen kirkon]], ja vaikka tämä toi hänelle suosiota Skotlannissa, hänestä tuli epäsuosittu Englannissa. Kaarle alkoi pian halveksia skotlantilaisia isäntiään ja oletettavasti riemuitsi saatuaan uutisen kovenanterien <!--Covenanters--> tappiosta [[Dunbarin taistelu (1650)|Dunbarissa]] syyskuussa [[1650]]. Kaikesta huolimatta skotit säilyivät Kaarlen parhaana toivona valtaistuimelle palaamisesta. Kaarle II kruunattiin skottien kuninkaaksi [[Scone]]ssa [[1. tammikuuta]] [[1651]].<ref name="BM">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.royal.gov.uk/HistoryoftheMonarchy/Scottish%20Monarchs(400ad-1603)/TheStewarts/CharlesII.aspx | Nimeke = Charles II (r. 1660-1685) | Tekijä = | Ajankohta = | Julkaisija = British Monarchy | Viitattu = 21.9.2014 }}</ref> Kun Cromwellin joukot alkoivat uhata Kaarlen asemaa Skotlannissa, päätettiin hyökätä Englantiin. Monet skotit (mukaan lukien Argyllin markiisi [[Archibald Campbell]] ja muut johtavat kovenanterit) kieltäytyivät osallistumasta, ja vain pieni joukko englantilaisia rojalisteja liittyi Kaarlen vahvuuteen. Kaarlen armeija siirtyi etelään, mutta maahanhyökkäys päättyi tappioon [[Worcesterin taistelu]]ssa [[3. syyskuuta]] 1651. Kaarlen sanotaan piileksineen sen jälkeen [[Boscobel House]]ssa [[metsätammi|tammessa]] (joka tunnetaan nimellä [[Royal Oak]]). Parlamentti lupasi tuhannen punnan palkkion kuninkaan päästä ja kuolemantuomion jokaiselle joka auttaisi häntä. Kuuden viikon pakoilun jälkeen Kaarle onnistui lähtemään Englannista ja pakenemaan Ranskaan naamioituneena (katso myös: [[Kaarle II:n pako]]).

Oliver Cromwellin kuoltua vuonna [[1658]] Kaarlen mahdollisuudet kruunuun näyttivät heikoilta. Oliveria seurasi lordiprotektorina hänen poikansa Richard. Uusi lordiprotektori ei kuitenkaan nauttinut parlamentin eikä armeijan – [[New Model Army (armeija)|New Model Armyn]] – tukea. Richard pakotettiin luopumaan vallasta vuonna 1659. Englannin protektoraatti lakkautettiin ja [[Englannin tasavalta|tasavalta]] ({{k-en|Commonwealth}}) elvytettiin. Tätä seuranneiden levottomuuksien aikana Skotlannin kuvernööri [[George Monck]] marssi armeijoineen [[Lontoo]]seen ja pakotti [[pitkä parlamentti|pitkän parlamentin]] hajottamaan itsensä. Ensi kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen parlamentin jäsenet joutuivat vaalien eteen.

 

 

Kaarle II palasi Englantiin ja saapui [[Dover (Englanti)|Doveriin]] [[23. toukokuuta]] 1660 ja Lontooseen [[29. toukokuuta]], jota pidetään [[Englannin restauraatio]]n alkamispäivänä ja joka oli Kaarlen 30-vuotissyntymäpäivä. Vaikka Kaarle myönsi lailla ({{k-en|Indemnity and Oblivion Act}}) armahduksen Cromwellin kannattajille, hän jätti armahduksen ulkopuolelle isänsä teloitukseen osalliset. Monet mestaukseen osallistuneista teloitettiin vuonna 1660 karmealla keskiaikaisella tavalla ("[[hanged, drawn, and quartered]]"), jossa tuomittu ensin hirtettiin (mutta ei kuoliaaksi asti), sitten häneltä poistettiin sisuskalut, mestattiin ja ruumis revittiin neljään osaan. Oliver Cromwellin, [[Henry Ireton]]in ja [[John Bradshaw]]in ruumiit kaivettiin haudoistaan ja niille suoritettiin [[kuolemanjälkeinen teloitus]]<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.olivercromwell.org/faqs2.htm | Nimeke = Cromwell's body | Tekijä = | Ajankohta = | Julkaisija = Cromwell Association | Viitattu = 21.9.2014 }}</ref>.

Vuonna [[1662]] Kaarle nai portugalilaisen prinsessan [[Katariina Braganzalainen|Katariina Braganzalaisen]] ({{k-pt|Catarina Henriqueta de Bragança}}), jonka mukana myötäjäisinä tulivat [[Bombay]] ja [[Tanger]]. Samana vuonna Kaarle kuitenkin myi [[Dunkirk]]in (Dunkerque) - paljon strategisesti tärkeämmän kohteen - serkulleen Ranskan kuningas [[Ludvig XIV]]:lle 40&nbsp;000 punnasta.

 

 

Toisen Englannin–Hollannin sodan tuloksena Kaarle erotti avustajansa lordi Clarendonin, jota hän käytti syntipukkina sotaan. Lordi muutti Ranskaan, kun House of Commons tuomitsi hänet maanpetoksesta (johon liittyi kuolemanrangaistus). Valta siirtyi [[cabal]]iksi kutsutulle viiden hengen poliitikkoryhmälle. Siihen kuuluivat Cliffordin paroni [[Thomas Clifford]], Arlingtonin jaarli [[Henry Bennet]], Buckinghamin herttua [[George Villiers (Buckinghamin toinen herttua)|George Villiers]], Ashleyn paroni (myöhemmin Shaftesburyn jaarli) [[Anthony Ashley Cooper]] ja Lauderdalen herttua [[John Maitland]].

 

 

Samaan aikaan vuoden 1670 tienoilla Kaarle II myönsi viidellä lailla [[Englannin Itä-Intian komppania]]lle autonomiset oikeudet alueillaan.

Kavaljeeriparlamentti, joka oli aiemmin ollut suosiollinen kruunulle, etääntyi siitä 1670-luvulla kuninkaan sotien ja uskonnollisten käytäntöjen takia. Vuonna [[1672]] Kaarle antoi ilmoituksen Royal Declaration of Indulgence, jonka tarkoituksena oli lakkauttaa katolilaisia ja muita toisinajattelijoita rankaisevat lait. Samana vuonna Kaarle avoimesti kannatti katolista Ranskaa ja aloitti [[Kolmas Englannin–Hollannin sota|kolmannen Englannin–Hollannin sodan]].

 

 

Kaarlen vaimo Katariina ei pystynyt tuottamaan kruununperillisiä, kaikki raskaudet johtivat keskenmenoihin tai kuolleena syntyneihin lapsiin. Näin ollen Kaarlen todennäköinen kruununperijä oli Jaakko, hänen epäsuosittu roomalais-katolinen veljensä. Vuonna 1678 [[Titus Oates]], entinen anglikaaninen kirkonmies, varoitti aiheetta "paavillisesta salajuonesta" salamurhata kuningas ja korvata hänet Jaakolla. Kaarle ei uskonut väitteisiin, mutta määräsi Danbyn jaarlin [[Thomas Osborne]]n tutkimaan tapausta. Jaarli oli erittäin skeptinen Oatesin paljastuksia kohtaan, mutta raportoi asiasta parlamentille. Ihmisiin tarttui antikatolinen hysteria: tuomarit ja juristit kautta maan tuomitsivat oletettuja salaliittolaisia, lukuisia syyttömiä teloitettiin.

 

 

Uusi parlamentti, joka kokoontui maaliskuussa 1679, oli melko vihamielinen kuningasta kohtaan. Osborne pakotettiin eroamaan Lord High Treasurerin virastaan, mutta hän sai armahduksen kuninkaalta. Uhmaten kuninkaallista tahtoa, parlamentti katsoi, ettei sen hajottaminen keskeyttänyt oikeudenkäyntiä. Kun House of Lords näytti olevan valmis määräämään rangaistukseksi maanpakoon ajamisen - jonka House of Commons ajatteli olevan liian lievä rangaistus - syyteharkinta keskeytettiin ja jaarli tuomittiin ilman oikeudenkäyntiä. Kuten monesti valtakaudellaan aiemminkin, Kaarle II taipui vastustajiensa tahtoon ja määräsi jaarlin Lontoon [[Tower]]iin. Jaarli Osbornea pidettiin vangittuna seuraavat viisi vuotta ilman syytettä.

== Viimeiset vuodet ==

 

 

Pelätessään Exclusion Billin tulevan hyväksytyksi Kaarle hajotti parlamentin joulukuussa 1679. Tämän jälkeen Kaarlen valtakaudella kutsuttiin koolle vielä kaksi parlamenttia (toinen vuonna [[1680]] ja toinen [[1681]]), mutta molemmat hajotettiin niiden yrittäessä hyväksyä Exclusion Billin. 1680-luvun aikana lakialoitteen yleinen kannatus alkoi hiipua ja Kaarle nautti kansansuosiosta, monet hänen alaisistaan pitivät parlamenttia liian itsevarmana. Loput valtakaudestaan Kaarle hallitsikin käytännössä itsevaltiaana.