Ero sivun ”Jugoslavian hajoamissodat” versioiden välillä

Puolidemokraattisin keinoin toimiva sosialistinen, konservatiivinen serbipoliitikko [[Slobodan Milošević]] juonitteli maansa johtoon. Milosevic käytti hyväkseen mm [[Vojislav Šešelj]]in ajamaa [[Suur-Serbia]]n luomiseen tähtäävää [[kansalliskiihko|kiihkokansallismielistä]] serbipolitiikkaa, jossa muut Jugoslavian kansat nähtiin serbien oikeuksia polkevina vihollisina. Niinpä serbien johtama liittoarmeija, poliisi ja [[paramilitääri|puolisotilaalliset]] [[cetnikit|cetnikeiksi]] kutsutut joukot ajoivat väkivaltaisesti Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa muita kansoja valtaamiltaan alueilta pois myös tappaen, kiduttaen, polttaen, ryöstäen jne<ref name="Lautela 1992, s 98">Lautela 1992, s 98</ref>. [[sotarikos|sotarikoksia]] tehden. Näitä väkivaltaisia joukkokarkotuksia kutsuttiin nimellä [[etninen puhdistus]]<ref>Lautela 1992, s 97</ref>. [[Etnonationalismi]] nousi myös Jugoslaviasta eroon pyrkivillä alueilla, ja niinpä myös muut kansat alkoivat pian tehdä omia [[etninen puhdistus|etnisiä puhdistuksiaan]]. Kroaatit pyrkivät Bosnian sodassa [[Suur-Kroatia]]n luomiseen etnisesti puhdistaen.

Eri kansojen [[nationalismi]] pulpahteli usein esille<ref>Djilas 1981, s 234</ref><ref>Valta 1980, s 69 </ref>, vaikka sitä koetettiin hillitä <ref>Valta 1980, s 58</ref>. Diktaattorina hallinnut melko taitava poliitikko Titokaan ei kyennyt ratkaisemaan maan monimutkaista kansallisuusongelmaa<ref>Djilas 1981, s 234-235</ref><ref>Valta 1980, s 9, s 11</ref>, joka pysyi pitkälti piilossa 1950-luvulla, mutta alkoi nousta 1960-luvun alussa näkyviin<ref name="LAU167">Lautela 1992, s 167</ref>. Vastakkain oli näkyvästi Kroatian serbivastaistainen separatismi<ref>Valta 1980, s 61</ref> ja Serbian [[Suur-Serbia|suurserbialaisuus]]<ref>Valta 1980, s 11, s 61</ref>. Serbien äärinationalismia tuki, joskaan ei suoraan kannattanut <ref>Lautela 1992, s 167<name="LAU167"/ref> vuoteen 1966 Jugoslavian kovaotteisen salaisen poliisin päällikkö [[Alexander Rankovic]]<ref>Valta 1980, s 11</ref>. Rankovicilaiset vastustivat Slovenian ja Kroatian talouden vapauttamisaikeita<ref name="LAU167"/>. Kansojen kulttuuri, uskonto ja elintaso vaihteli<ref>Valta 1980, s 9</ref><ref>Lautela 1992, s 171</ref> alueelta toiselle luoden luonnostaan talouteen liittyviä kiistoja, joita lisäsivät muistot historian aikana kärsityistä vääryyksistä. Tito kukisti kovin ottein nationalistit, muun muassa [[Kroatian kevät|Kroatian kevään]] 1970-luvun alussa<ref>Valta 1980, s 60-64</ref>, samoin kuin Slovenian vastaavan liikkeen. Jälkikäteen on joissain yhteyksissä sanottu juuri Titon sosialistisen kansallistunteiden ja uskonnon kieltämiseen tähtäävän politiikan tukahduttaneen poliittisen ajattelun niin, että syntynyt paine purkautui myöhemmin voimakkaana kiihkokansallismielisyytenä<ref>[http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/jugoslavian_hajoaminen_teki_balkanista_nationalistisen_palapelin_94760.html#media=94749 Jugoslavian hajoaminen teki Balkanista nationalistisen palapelin] YLE Elävä arkitso</ref>. Toisaalta viranomaisten Titon aikana käyttämät erilaiset voima- ja pakkokeinot sulkivat myös myöhemmästä ajattelusta varsinkin Serbiassa pois ajatuksen rauhanomaisista ratkaisutavoista, varsinkin kun jo Titon aikana armeijan upseereissa oli eniten serbejä. Yhtä hyvin Jugoslavian hajoamissota voidaan kuitenkin nähdä eri nationalismien törmäyksenä, joka olisi syntynyt ilman Titoa tai ilman Milosevicia.

Titon kuoltua 1980-luvulla häntä alettiin arvostella varsinkin Serbiassa, koska Tito oli jakanut serbien alueita muihin osatasavaltoihin. Samaan aikaan maa ajautui talouskriisiin joka paheni koko 1980-luvun ajan. Vuonna 1981 Serbia murskasi asevoimin Kosovon albaanien mellakat. Vuonna 1986 perinteinen serbinationalismi oli nousussa. Serbinationalisteja kiinnosti eniten Kosovon tyhjeneminen serbeistä poismuuton takia. He katsoivat Kosovon albaanien tekevän serbien kansanmurhaa ja "pyhän maan" joutuvan albaanien käsiin. Serbian kommunistipuolueen johtoon noussut [[Slobodan Milošević|Slobodan "Slobo" Milošević]] <ref>Lodenius 1996, s 16</ref> alkoi ajaa Kosovon serbien asiaa kiihkein puhein. Milošević yhdisti puheissaan populistista nationalismia, sosialismia ja serbien perinteistä ortodoksiuskoa<ref>Lodenius 1996, s 18</ref>. Milošević puhdisti Serbian kommunistisen puolueen vastustajistaan, otti tiedotusvälineet käsiinsä, loi joukkokokouksissa itselleen henkilökulttia ja saikin melko laajan kannatuksen. Vuonna 1988 Sloveniassa oli käynnissä voimakas itsenäistymisliike, joka osin kumpusi maan keskieurooppalaisesta perinteestä ja yhteyksistä länteen. Kroatiassa nousi vanhoillinen kansallismielisyys vuonna 1989.

Yhdysvallat ja Ey vastustivat etukäteen Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä, samoin liittoarmeija ja monet muut Jugoslavian hallinnon instituutiot. Liittovaltion presidenttineuvosto oli halvaantunut ja ainoa voimakas poliittinen toimija oli Slobodan Milosevicin johtama kommunistis-nationalistinen serbiklikki. Liittoparlamentti julisti armeijan estävän tasavaltojen itsenäistymisyritykset. Kroatia ja Slovenia julistautuivat itsenäiseksi [[25. kesäkuuta]] [[1991]],<ref name="TANJUG">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.tanjug.rs/news/392/two-decades-since-breakup-of-yugoslavia.htm | Nimeke = Two decades since breakup of Yugoslavia | Selite = | Julkaisu = | Ajankohta =24.6.2011 | Julkaisupaikka = Belgrad | Julkaisija = Tanjug | Viitattu =1.2.2013 | Kieli ={{en}} }}</ref>. Liittoarmeija lähetti Kroatiasta panssareita valtaamaan Kroatian raja-asemat ja lentokentät. Suppeahkon sotilasoperaation tarkoituksena oli lähinnä näyttää liittoarmeijan voima. Liittoarmeija valtasikin menestyksellä useimmat raja-asemat. Mutta sloveenit olivat järjestäneet melko tehokkaan aluepuolustuksen, joka nujersi liittoarmeijan joukot monin paikoin jo 28. kesäkuuta. Sloveenit tukkivat panssarien tiet rekoilla sopivissa paikoissa ja saartoivat liittoarmeijan varusmiehiä kasarmeihin. Liittoarmeija vastasi pommittamalla Slovenian radio- ja TV-asemia ja tulittamalla ilmasta<ref>Lautela 1992, s 95</ref> tiesulkuina olevia rekkoja. Serbijohtoisen liittoarmeijan etupäässä varusmiehistä ja ei-serbeistä koostuneelta varusmiehistöltä puuttui halua taistella, ja saarrettujen, huollon puuttessa oleiden yksiköiden sotilaita antautuikin noin 2700. Taistelujen kestäessä alkoi vilkas dilpomatia, joka johtui ensimmäiseen tulitaukoon teoriassa jo 1. heinäkuuta. Taistelut jatkuivat vielä 4. heinäkuuta asti. [[Slovenian sota]] kesti vain vähän aikaa ja aiheutti melko pienet tappiot puolin ja toisin,<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.bbc.co.uk/news/world-europe-17847681 | Nimeke = Slovenia profile | Selite = | Julkaisu = BBC News | Ajankohta = | Julkaisija = BBC | Viitattu =12.8.2012 | Kieli = {{en}}}}</ref> koska Milošević ei tosissaan halunnut pitää vähäserbistä Sloveniaa osana maataan. Tämän jälkeen Miloševićin kansalliskiihkoinen Serbia alkoi luoda ensin peitetysti, mutta ajan kuluessa yhä avoimemmin [[Suur-Serbia]]a Kroatian alueelle<ref name="Rutanen_1994_41">Rutanen 2002, s. 41</ref>, ajaen kroaatteja Kroatian serbialueilta väkivalloin pois. Franjo Tudjmanin johtamalla Kroatian hallinnolla, varsinkin puolustusministeri [[Gojko Susak]]illa oli osittain kiihkokansallinen asenne serbejä vastaan. Parissa tapauksessa myös äärikroaatit kohdistuivat serbeihin väkivaltaa, mikä kiihdytti konfliktia. Mutta toisaalta Franjo Tudjman horjui sodan ja rauhan välillä koska vähätteli serbien halua taistella Kroatiaa vastaan ja uskoi helppoon rauhanomaiseen ratkaisuun. Osin tämä johtui siitä, että kroaateilta puuttui aseita<ref> name="Lautela 1992, s 98<"/ref>.

Sota alkoi laajeta uusille alueille. Kroatian kevyet lähinnä [[puolisotilaallinen|puolisotilaalliset]] joukot taistelivat raskaasti aseistettuja serbejä vastaan, eivätkä kyenneet estämään serbialueen laajenemista. Serbit ajoivat kroaattisiviilit kodeistaan polttaen, räjäyttäen, ryöstäen, vangiten, kiduttaen ja tappaen. Samaan aikaan kroaattijohtaja Tudjman epäröi ja viivytteli vastatoimissaan serbejä vastaan. Elokuun alussa [[Dalj]]in kylässä käyty välikohtaus oli askel yhä raaempaan sodankäyntiin. [[Kijevo]]n kroaattikylä Krajinassa "puhdistettiin" [[liittoarmeija]]n suoralla tuella, kun panssarit tulittivat ja ilmavoimat pommittivat kylää. Kroatiaan tuodut liittoarmeijan yksiköt ja serbien [[paramilitääri|paramilitäärit]]t saartoivat [[Vukovarin saarto|Vukovar]]in suuren kaupungin. Sitä alettiin tulittaa kiivaasti tykistöllä. Kaupunki taisteli sitkeästi kuukausia vaikka sitä puolusti vain pieni joukko, koska serbien taistelumotivaatio oli olematon. Syyskuun puolivälissä kroaatit alkoivat [[Taistelu kasarmeista Kroatian sodassa|hyökätä maassa olevia Jugoslavian liittoarmeijan kasarmeja vastaan]]<ref> name="Lautela 1992, s 98<"/ref>, mikä toi sodan avoimeksi. Kroaatit onnistuivatkin valtaamaan monia kasarmeja ja saivat niistä melko suuren määrän aseita, mikä aikaa myöten helpotti Kroatian tukalaa tilannetta. Syyskuussa rintamat olivat jo suunnilleen edenneet lopullisille paikoilleen<ref name="LAU99">Lautela 1992, s 99</ref>. Marraskuussa serbien saartama Vukovar antautui, serbit murhasivat ja raiskasivat vieden henkiin jääneet kaupunkia puolustaneet keskitysleireille Serbiaan. Toisaalta kroaatit alkoivat itse joillain alueilla tehdä ponnekkaammin entinisiä puhdistuksia, joihin liittyi mm Gospicin ja Sisakin alueella serbeihin kohdistuneita joukkosurmia ja sitä, että kroaattipoliisi ryösteli serbien koteja. Franjo Tudjmanin hallinnon uskotaan katsoneen näitä tapauksia sormien läpi, koska ainakin HDZ:n ääriainekset kannattivat etnisesti puhdasta Kroatiaa. Liittoarmeija oli nyt avoimesti mukana auttaakseen kasarmeihin saarrettuja sotilaitaan. Kostoksi kasarmien saarrosta serbit [[Dubrovnikin saarto|saartoivat Jugoslavian etelärannikolla sijainneen Dubrovnikin]] tulittaen sitä ajoittain hyvin rajusti. Kroaatit alkoivat menestyä sodassa joulukuussa 1991, mikä osaltaan ajoi serbit 3. tammikuuta 1992 tulitaukoon<ref name="LAU99"/>. [[Yhdistyneet kansakunnat]] valvoi tulitaukoa, mutta paikalliset sotatoimet Kroatian ja serbijoukkojen kesken jatkuivat joillakin seuduilla.

Muslimien ja kroaattien kulttuuri oli tarkoitus hävittää Serbiaan liitettäviksi aiotuilta alueelta. Tekeillä oli [[etninen puhdistus]], jota on usein sanottu [[kansanmurha|kansanmurhaksi]]ksi. Yleensä serbinationalistit uhkasivat tappamisella mm. heittämällä pommin muslimin tai kroaatin omakotitalosta sisään, näin pelotellen talon asukkaat pakoon. Jos kyse oli omakotitalosta, räjäyttivät nationalistit talon yöllä. Mutta yhtä hyvin serbit saattoivat tappaa, kiduttaa tai raiskata<ref>Gutman 1993, s 18</ref> ja viedä kuolemanleirille kärsimään nälkää ja väkivaltaa<ref>Gutman 1993, s 19, s 89</ref>. Esimerkiksi Banja Lukassa tapahtui muslimien ja kroaattien murhia, joita poliisi ei tutkinut. Ennen karkoitustakarkotusta muslimin tai kroaatin täytyi maksaa suuri summa rahaa viranomaisille. Jalan pakomatkalla olevia saatettiin joskus syöstä rotkoon. Kylistä ja kaupungeista karkotettuja koottiin kuorma-autoilla ja linja-autoilla junakuljetuksia varten<ref>Gutman 1993, s 86</ref>. Karkotettujen junakuljetus tapahtui ilman ruokaa ja vettä karjavaunuissa<ref>Gutman 1993, s 84, s 85</ref>, joissa varsinkin lapsia, vauvoja<ref>Gutman 1993, s 18, s 90</ref> ja vanhuksia kuoli ulostekasojen keskelle<ref>Gutman 1993, s 84</ref>. Sotilaat saattoivat ryöstää karjavaunuissa kuljetetut ihmiset<ref>Gutman 1993, s 90</ref>.

Vuonna 1993 Bosnian kroaatit aloittivat sodan muslimeja vastaan tehden etnisiä puhdistuksia, ensiksi [[Ahmici]]n kylässä. Muslimit olivat nyt pahasti alakynnessä. Kroaatit ja serbit pyrkivät jakamaan Bosniaa<ref name="LAU100"/>, eikä muslimeillekaan rauha käynyt vuonna 1993. Bosnia ja Hertsegovinassa järjestäytynyt rikollisuus kukoisti monilla alueilla. Lisäksi puolisotilallisten cetnikien tekemän väkivallan motiivi oli yleensä rikollinen, mm ryöstösaaliin saanti, joskus äärinationalismi. Usein Bosnian sotaa on pidetty etnisenä, mutta se liittyi pikemminkin tietynlaiseen kansallismieliseen politiikkaan, jossa eri kansojen nationalistiset puolueet kamppailivat hegemoniasta. Vuonna 1993 Serbiassa oli hyperinflaatio ja suuria mielenosoituksia<ref name="RUT16"/> ja maassa perustetiinperustettiin ensimmäinen oppositiorintama nimeltään Depos<ref name="RUT16"/>. Tynkä-Jugoslavian alueella kansallismieliset serbit surmasivat ja muuten häiritsivät hallituksen sotapolitiikan vastustajia. Hallituksen vastustajat järjestivätkin monia suuria mielenosoituksia sodan aikana. Esimerkiksi kiihkokansallinen serbimielinen oppositiopoliitikko [[Vuk Drašković]] piti Bosnian sotaa turhana, ja niinpä hänet pidätettiin ja pahoinpideltiin<ref name="RUT16"/>.

Helmikuussa [[1994]] Bosnian kroaatit ja serbit sopivat riitansa. Samoihin aikoihin serbit puhdistivat aluettaan muslimeista ja muista etnisistä vähemmistöistä yhtä rajusti kuin vuoden 1992 ensimmäisessä puhdistusaallossa. Kyllästyttyään Bosnia ja Hertsegovinan sotaan Jugoslavian Slobodan Milošević veti [[Radovan Karadžić|Radovan Karadžićin]]in johtamilta Bosnian serbeiltä tukensa vuonna 1994. Tämä heikensi alueen serbien asemaa ratkaisevasti. Kaiken lisäksi länsi oli alkanut salaa tukea Kroatiaa, koska pelkäsi Venäjän kanssa hyvissä väleissä olevien serbien vaikutusvallan laajenemista alueella.

Serbit olivat suostuneet YK-joukkojen saapumiseen Kosovoon. Lännen asettamat kovat ehdot johtivat siihen, ettei Jugoslavia voinut hyväksyä [[Rambouillet’n sopimus]]ta. Kun NATO katsoi albaaneihin olevan vainon olevan käynnissä, se alkoi keväällä 1999 pommittaa Jugoslaviaa. Tämän takia serbit päättivät ajaa [[Kosovo]]n albaanit pois, mistä oli puhuttu jo pitkään. Osa albaaneista pakeni itse serbejä peläten. Maailmalla huomattiin, miten NATO tavallaan provosoi serbit ilmaiskuillaan ajamaan albaanit pois. Serbit itse väittivät albaanien säikähtäneen NATO:n ilmaiskuja. Alkoi [[Kosovon sota]]. Kosovossa toimivat serbipoliisi ja puolisotilaalliset joukot ajoivat satoja tuhansia albaaneja väkivalloin, tappaen ja ryöstäen pois kodeistaan. Serbien kannalta albaanien karkotuksessa oli se hyöty, että se eliminoi pienenkin UÇK:n mahdollisuuden karkotetuilla alueilla, mutta samalla se oli poliittisesti järjetöntä, koska se käänsi maailman mielipiteen serbejä vastaan. NATO:n ilmaiskuilla ei tuntunut pitkään aikaan olevan mitään vaikutusta Jugoslavian armeijaan eikä varsinkaan albaaneihin kohdistuviin karkotuksiin ja veritöihin. UÇK pysyi sodan ajan sotilaallisesti hyvin heikkona. NATO kohdisti hyökkäyksensä serbien infrastruktuuriin tarkoituksenaan vaikeuttaa serbien elämää, ja näin kääntää serbit kapinamielelle hallitustaan vastaan. Ohjuksia osui vahingossa myös pakenevien albaanien niskaan ja serbisiviilikohteisiin. Serbien puolustustahto oli korkealla, he olivat [[ihmiskilpi]]nä muun muassa pitäessään rock-konsertteja silloilla. Serbien propagandasota oli taitavaa: televisiossa näytettiin, miten vanhat mummot tanssivat alas ammutun huippumodernin häivehävittäjä [[F-117]] "Yöhaukan" päällä. Muuten NATO sai tehdä ilmaiskujaan melko vapaasti. Serbit eivät uskaltaneet koneillaan nousta ilmaan, vaan piilottivat lentokoneensa. Osa maailmasta piti NATO:n ilmaiskuja oikeutettuina, osa tuomitsi ne jyrkästi. Osa NATO:n kenraaleistakin oli etukäteen pelännyt serbien kostavan albaaneille NATO:n ilmaiskut. Ajan mittaan ilmaiskut tehosivat, NATO oli [[Persianlahden sota|Persianlahden sotaa]]a pienemmällä lentomäärällä onnistunut tuhoamaan Jugoslavian serbien armeijan huollon ja taistelumoraaliin. Nyt Jugoslavian ja serbien johtajaa Miloševićia uhkasi NATO-joukkojen maahyökkäys Belgradiin ja Miloševićin kukistaminen. Lopulta Milošević taipui rauhaan ja peruutti albaanien karkotuksen, kun NATO uhkasi hyökätä maajoukoilla Serbiaan. Miloševićin kukistuminen vuoden 2000 lopuilla päätti väkivaltaisimman kauden Serbian historiassa, mutta pienempiä mielenosoituksen ja heikon sissisodan tyyppisiä yhteenottoja eri kansallisuuksien välillä on ollut sen jälkeenkin. Jugoslavian sotarikoksia tutkinut tuomioistuin sai Miloševićin [[Haag]]iin oikeudenkäyntiin, mutta tämä kuoli pitkän oikeudenkäyntiprosessin aikana selliinsä sydänkohtaukseen. Albaanisissit tappoivat ja sieppasivat serbejä Kosovossa jonkin aikaa sodan jälkeenkin. Monia serbien ja muidenkin kansallisuuksien puolella taistelleita sotarikollisia piileskelee yhä. Kosovossa albaanit ovat ajaneet 2000-luvulla serbejä muuttamaan pois maakunnasta. Ajankohtainen aihe vuonna 2007–2008 on Kosovon itsenäistyminen, jota Serbia ei vielä maaliskuun alussa 2008 ollut valmis tunnustamaan. Yhä Serbian äärinationalistit haluavat Kosovon serbeille.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA väitti syksyllä Jugoslavian hajoavan 18 kuukauden sisään ja hyvin todennäköisesti joutuvan sotaan<ref name="Lautela 1992, s 108">Lautela 1992, s 108</ref>. Yhdysvallat tuki Jugoslavian säilyttämistä paria viikkoa ennen sodan alkua ja alkoi tarkistaa kantaansa vasta heinäkuun alussa, jolloin tapahtumat räjähtivät käsiin Sloveniassa ja Kroatiassa. Etyk-kokous keskusteli 19.–20. kesäkuuta 1991 myös Jugoslavian tilanteesta, josta kertoi maan ulkoministeri [[Budimir Loncar]]<ref name="LAU105"/>. Yhdysvaltain ulkoministeri sanoi Belgradissa 22. kesäkuuta, ettei maa tunnusta Sloveniaa<ref> name="Lautela 1992, s 108<"/ref>.

Euroopan yhteisö [[EY]] ja [[Etyk]] epäonnistuivat rauhansovittelussa ja tekivät puolinaisia ratkaisuja. Ey:n troikka ei halunnut keväällä 1991 keskustella Jugoslavian tasavaltojen edustajien kanssa<ref name="Lautela 1992, s 106">Lautela 1992, s 106</ref>, vaikka näillä oli käynnissä keskinäisiä neuvotteluja Jugoslavian tilanteesta.

Kun Slovenian ja Kroatian kriisit leimahtivat sodaksi, EY pyrki Ranskan ja Englannin johdolla lähinnä estämään Euroopan yhdistymistä vastoin käynnissä olevaa Jugoslavian hajoamista<ref name="LAU105"/>. Ey ei halunnut tunnustaa "vanhanaikaisen nationalismin vallassa olleita" Jugoslaviasta irtautuvia pikkuvaltioita Sloveniaa ja Kroatiaa. Varsinkin Slovenia oli erään yhdysvaltalaisen dilpomaatin mielestä "elinkelvoton pikkuvaltio", vaikka maa pärjäsi taloudellisesti parhaiten Jugoslaviassa<ref> name="Lautela 1992, s 106<"/ref>. Niinpä ulkovallat tukivat mieluummin Serbiaa, joka pyrki pitämään Jugoslavian koossa<ref> name="Lautela 1992, s 106<"/ref>. Ey pyrki Slovenian ja Kroatian sotien aikaan olemaan asettumatte kenenkään puolelle<ref name="LAU107">Lautela 1992, s 107</ref>. Ehkä kyse oli paikallisen nationalismin pelosta Länsi-Euroopassa. EY:n troikka tunnusti Saksan ulkoministeri Hans Dietrich Genscherin painostuksesta Slovenian ja Kroatian vasta joulukuussa. Saksa oli alkanut vastustaa yhtenäistä Jugoslaviaa vasta Slovenian sodan jälkeen<ref name="LAU107"/>. Vasta Bosnian sodan alku muutti EY:n ja Yhdysvaltain asenteet Serbian vastaisiksi<ref name="LAU107"/>.

YK:n rauhanturvaajien ja avustusjärjestöjen toimet olivat Kroatian ja Bosnian sodissa korkeintaan puolinaisia, tehottomia ja serbien ja muidenkin sodan osapuolten häirittävissä. YK ei kyennyt estämään 7000 muslimimiehen teloitusta [[Srebrenica]]n niin kutsutulla suoja-alueella. Samoin kansainvälinen kriisinhallinta epäonnistui. Sovitut tulitauot eivät pitäneet. Kroatian sodassa kroaatit eivät luottaneet [[Yhdistyneet kansakunnat|YK]]:hon, joka serbien mielestä oli tietenkin monesti heidän tiellään. Kun kroaatit olivat voitolla, serbit käyttivät YK:ta suojakilpenään, esim. silloin kuin Kroatiasta vallatut alueet julistettiin YK:n UNPA-suojelualueiksi.