Ero sivun ”Pelagiolaisuus” versioiden välillä

:"Emme”Emme mitenkään kykene tarpomaan hyveen polkua, ellei meillä ole toivoa kumppaninamme."”

Antiikin aikana erityisesti kirkkoisä [[Pyhä Augustinus]] vastusti pelagiolaisuutta. [[Pyhä Augustinus]] painotti [[Paavali]]n kirjeitä, varsinkin [[Roomalaiskirje]]ttä, ja uskon merkitystä tekojen sijaan. Pelagiolaisuus julistettiinkin vuonna [[419]] [[Karthagon kirkolliskokous|Karthagon kirkolliskokouksessa]] [[harhaoppi|harhaopiksi]]. Siitä myöhemmin kehittynyt [[semipelagiolaisuus]] puolestaan julistettiin harhaopiksi [[Orangen kirkolliskokous|Orangen kirkolliskokouksessa]] vuonna [[529]].

Vaikka pelagiolaisuuden voidaankin katsoa olevan täysin neljän evankeliumin mukainen oppi ja sisäisesti ristiriidaton, se aiheutti ongelman kirkolle ja sen auktoriteetille: jos ihminen kykenee löytämään Jumalan omin voimin, tällöin Kristuksen sovitustyöllä ei enää ole merkitystä, eikä Kristuksella ole enää vapahtajan asemaa, vaan hänellä on arvo enää profeettana ja opettajana. Lisäksi tällöin doktriini ''ei pelastusta kirkon ulkopuolella'' menettää mielekkyytensä. Tämän vuoksi se julistettiin kerettiläisyydeksi. Augustinus oli esittänyt [[predestinaatio]]-opin, mutta se ei koskaan noussut kirkon viralliseksi linjaksi. Katolinen kirkko omaksui perisyntikäsityksen, jonka mukaan [[perisynti]] ei ole synti sellaisenaan, vaan syntiä aiheuttava tila, [[Efesoksen kirkolliskokous|Efesoksen kirkolliskokouksessa]] vuonna [[439]].

Pelagiolaisuus nousi esille uudelleen uskonpuhdistuksen[[Uskonpuhdistus|reformaation]] aikana erityisesti [[Erasmus Rotterdamilainen|Erasmus Rotterdamilaisen]] opettamana, ja kristillinen [[humanismi]], vastakohtana [[fundamentalismi]]lle, nojaa pelagiolaisuuteen. Pelagiolaisuus tuotiin [[luterilaisuus|luterilaisuuteen]] [[filippistit|filippistien]] taholta, vaikka [[Martti Luther]] itse pitikin sitä ''kirottuna harhaoppina'' ja tuomitsi sen ankarasti. Oppi ihmisen teoista näkyy erityisesti [[lain kolmas käyttö|lain kolmannessa käytössä]].