Vallankumouksen jälkeen Portugali vetäytyi siirtomaistaan. [[Angola]], [[Mosambik]], [[Guinea-Bissau]], [[Kap Verde]], [[Itä-Timor]], ja [[São Tomé ja Príncipe]] itsenäistyivät vuosina 1974–1975. Tuhansia poliittisia vankeja vapautettiin, ja päätettiin [[maareformi]]n toteuttamisesta (15.4.1975)<ref name="oe">{{kirjaviite | Nimeke = Otavan suuri Ensyklopedia, 7. osa (Optiikka-Revontulet) | Sivu = 5334 art. Portugali| Julkaisija = Otava | Vuosi = 1979 | Tunniste = 951-1-05468-6}}</ref>, jonka tarkoituksena oli uudistaa Etelä-Portugalin lähes feodaalinen maanomistus. Viikko vallankumouksen jälkeen maassa vietettiin ensimmäisen kerran laillisesti toukokuun 1. päivää eli työn päivää, suomalaisittain [[vappu]]a. Sitä oli Lissabonissa juhlimassa miljoona ihmistä. Vasemmistoradikaalit kokoontuivat Lissaboniin kaikkialta Euroopasta.
Vallan menettänyt kenraali Spínola yritti [[28. syyskuuta]] [[1974]] palata valtaan [vallankaappauksen avulla, koska hän piti hallituksen politiikkaa liian vasemmistolaisena. Yritys epäonnistui, mutta sen jälkeen hallitus vaihdettiin. Spínola teki uuden yrityksen maaliskuussa 1975, taaskin turhaan. Maan uusi, radikaali [[perustuslaki]] säädettiin 25.4.1976, vallankumouksen toisena vuosipäivänä. Jyrkän vasemmistolaiset uudistuspyrkimykset jatkuivat 1970-luvun lopulle saakka. Esimerkiksi vuoden 1975 maareformi aiheutti sekaannuksia maanomistukseen. Sosialistipuolueen voimahahmo [[Mário Soares]] pyrki kesästä 1976 alkaen rauhoittamaan kuohuntaa ja lähentämään Portugalia Länsi-Euroopan poliittisiin suuntauksiin.<ref name="oe" />
Portugalin neilikkavallankumouksen katsotaan kuuluvan "demokratisoitumisen kolmanteen aaltoon". Maan politiikka on sittemmin ollut linjaltaan liberaalidemokraattista. Maata ovat vuorotellen johtaneet keskustavasemmistolainen sosialistipuolue ja keskustaoikeistolainen sosiaalidemokraattinen puolue. Puolueiden sosialistiset nimet juontuvat neilikkavallankumouksen ajoilta.
