Ero sivun ”Juhannustanssit” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 44:
Syytteen nostaminen sai julkisuudessa – varsinkin kulttuuripiireissä – myrskyisän vastaanoton. Kirjailija [[Pentti Saarikoski]] esitti vastalauseensa eroamalla kirkosta.<ref>Suurpää, s. 265.</ref> [[Mika Waltari]] ja [[Väinö Linna]] ilmoittivat, etteivät pitäneet ''Juhannustanssien'' kohua herättäneitä kohtia jumalanpilkkana, ja pääministeri [[Johannes Virolainen]] kertoi mielipiteenään, että ”yhteiskunnalla pitäisi olla toisia keinoja tässä asiassa kuin rikoslaki”.<ref>Suurpää, s. 267.</ref> Borg-Sundman korosti myöhemmin useaan otteeseen, että eduskuntakysely ei ollut suunnattu yksinomaan Salaman kirjaa tai yleensäkään kaunokirjallisuutta kohtaan, vaan se koski ”aikamme moraalista nihilismiä” yleensä.<ref>Suurpää, s. 266.</ref>
Helsingin Sanomien pilapiirtäjä [[Kari Suomalainen]] otti kantaa kohuun omalla tavallaan. Hänen piirroksessaan kaksi konstaapelia, joista toisella oli käsissään ''Juhannustanssit''-romaani, keskusteli aiheesta: ''”Onko se aikaisemmin kirjoittanut kirjoja?” – ”Kyllä se kuulemma on.” – ”No ei se sitte pääse ehdollisella, kun se ei ole ensikertalainen!”'' Seinällä oli etsintäkuulutus, jonka hahmo oli tunnistettavissa Hannu Salamaksi.<ref>''Viikko-Sanomat'' 22. tammikuuta 1965.</ref>
Helsingin [[hovioikeus]] tuomitsi 20. syyskuuta 1966 Salaman jumalanpilkasta kolmen kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja langetti Otavan kustantajalle [[Kari Reenpää]]lle 2 000 markan sakkorangaistuksen. Kirjailija ja kustantamo menettivät rikoksen taloudellisen hyödyn valtiolle, samoin kuin kirjan myymättömät kappaleet, jotka määrättiin tuhottaviksi. Tuomitut valittivat tuomiosta [[Korkein oikeus (Suomi)|Korkeimpaan oikeuteen]], joka piti tuomion ennallaan, mutta vapautti kustantajan sakkorangaistuksesta. Salamalle anottiin armahdusta [[Suomen kirjailijaliitto|Suomen kirjailijaliiton]] ja Suomen [[Pen-klubi]]n johdolla, ja presidentti [[Urho Kekkonen|Kekkonen]] armahti hänet vuonna 1968.<ref>Tarkka, s. 186–187.</ref>
| |||