Ero sivun ”Oulun valtaus” versioiden välillä

Oulun työväen järjestyskaarti oli perustettu [[15. elokuuta]] [[1917]]. Kaartin johtajana oli aluksi maltillinen Hugo Granath. Kaarti oli alistettu Oulun työväenneuvostolle. Neuvoston johtaja [[Yrjö Mäkelin]] oli taistelujen puhjetessa [[Helsinki|Helsingissä]], ja niin neuvoston johtoon nousi sen varapuheenjohtaja [[Yrjö Kallinen]]. Tilanteen kiristyttyä maltilliset joutuivat väistymään. Hugo Granath erosi, ja punakaartin johtajaksi nousi [[Buurisodat|buurisodan]] veteraani [[tampere]]lainen Lennart Lindgren. Punakaarti oli linnoittautunut [[Vaara (Oulu)|Vaaran]] työväenkaupunginosan kivirakennuksiin työväentalolle, [[Kansan Tahto|Kansan Tahdon]] taloon ja läheisiin osuuskunnan taloihin sekä muualla palokuntataloon ja rautatieasemalle.

Mannerheimin kehotettua koko Pohjanmaata riisumaan venäläiset aseista alkoi myös Oulun suojeluskunta valmistautua linnoittautumalla tuomiokirkon ympäristöön Pokkitörmälle. Limingan suojeluskunnan pyydettyä apua oululaiset osallistuivat jääkäri [[Teodor Grünn|Teodor Grünnin]] johtamina Limingassa sijaitsevan pienen venäläisen varuskunnan aseistariisumiseen [[30. tammikuuta]]. Venäläiset antautuivat ilman taisteluja, ja saaliksi saatiin satakunta kivääriä ja tuhansittain panoksia.

Neuvottelujen kariuduttua punakaartissa pääsi vallalle jyrkempi linja. Kallinen oli pasifisti, ja hän vetäytyi syrjään nähtyään, että tapahtumat etenivät kohti verenvuodatusta. Myös punakaartin maltillinen johtaja Hugo Granath astui syrjään, ja hänen tilalleen nousi jyrkän linjan kannattaja Lindgren. Punakaarti sai venäläisiltä lisää aseita ja [[2. helmikuuta]] illalla aloittivat hyökkäyksen suojeluskunnan tukikohtaa vastaan yrityksenä eliminoida heidät ennen kuin Mannerheimin lähettämä avustusretkikunta pääsisi mukaan taisteluihin. Taistelu jatkui koko yön, mutta punaiset eivät päässeet lähellekään suojeluskunnan tukikohdan valtaamista. [[Oulun lyseon lukio|Lyseon]] viereinen puinen kortteli syttyi palamaan, ja tuli levisi myös lyseon voimistelusalin katolle. Tulipalon loimu toisaalta auttoi puolustajia valaisten tukikohdan ympäristön puistoja niin, ettei hyökkääjä voinut lähestyä tukikohtaa salaa.

Punakaarti oli ryhmittyneenä [[Oulun hautausmaa|hautausmaan]] tienoille kasarmialueen eteläpuolelle, työväentalon ympäristöön ja rautatieasemalle. Aamupäivän aikana valkoiset levittäytyivät monissa eri osastoissa kaupunkiin. Kello yhden maissa iltapäivällä vallattiin hautausmaa, ja punaiset vetäytyivät kasarmialueelle. Hautausmaalta keskitettiin joukkoja keskikaupungille niin, että pian saatiin yhteys tuomiokirkon ympäristöön linnoittautuneisiin Oulun suojeluskuntalaisiin. Kiivaimmat taistelut käytiin työväentalosta, jonne suurin osa punakaartilaisista oli vetäytynyt ja linnoittautunut. Vaikka lopulta valkoiset pääsivät tulittamaan konekivääreillä työväentaloa lähes joka suunnalta, menetti hyökkääjä useita miehiä tarkka-ampujien luodeista. Iltapäivällä kello 15.10 nostivat punaiset valkoisen lipun antautumisen merkiksi.

Oulun valtaaminen oli Pohjois-Suomen suurin taistelu Suomen sisällissodassa. Kun Tornio vallattiin [[6. helmikuuta]], olivat rautatieyhteydet Ruotsiin ja Suomi Pohjanmaalta ylimpään Lappiin asti valkoisten hallinnassa.

Lisäksi valkoiset teloittivat kymmenkunta henkeä. Punaisten johtajista [[Yrjö Kallinen]] tuomittiin kuolemaan, vaikkei hän ollut osallistunut taisteluihin. Tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen, ja Kallinen toimi myöhemmin jopa puolustusministerinä [[Pekkalan hallitus|Pekkalan hallituksessa]] vuosina 1946–1948. Vankileiri lakkautettiin elokuuhun mennessä, ja sen 320 vankia siirrettiin Suomenlinnaan.